Avainsana-arkisto: oma elämä

Viikko nelikymppisenä

2.11.2022
7

Kamalan pitkä postaustauko ollut! Tiedättekö, mitä pidempään on kirjoittamatta tänne, sitä korkeammaksi rima kasvaa. Mikä olisi kiinnostava aihe? Tuon kerroin jo Instagrammissa, tämä ei varmaan kiinnosta ja niin edespäin. Lokakuu oli aika haipakkaa, sillä kävimme muun muassa Vuokatissa ja olin myös Kööpenhaminassa. Lokakuussa oli myös lasten syysloma, jolloin hoidin vain ns. pakolliset työt, eli tämä harrastuspuoli jäi hiljaisemmaksi.

Nyt olen tasan viikon verran makustellut elämää nelikymppisenä. Samaan aikaan hirvitti uudelle vuosikymmenelle siirtyminen ja toisaalta odotin ihan hirmuisesti, että saan sitä juhlistaa. Pyöreissä vuosissa on jotain maagista verrattuna muihin synttäreihin, eikö olekin? Vai onko niiden ympärille vain luotu sellainen ”tätä täytyy juhlia isollaan”-myytti?

Jonkinlaisilta rajapyykeiltä ne tuntuvat ja tässäpä muutama miete siihen liittyen.

40 ikävuotta. Missä olen onnistunut?

  • Sanomattakin on selvää, että suurimpana onnistumisena, saavutuksena tai onnenani ylipäätään pidän lapsiani.
  • Onnistuminen tai mäihä (että on jaksanut minua), mutta saman miehen rinnalla olen juhlinut niin 20-, 30-, kuin 40-vuotispäivääni.
  • Olen saanut viimeisen vuoden ajan tehdä työkseni erilaisia artikkeleja ja tekstejä. Haaveilin toimittajan hommista alle 10-vuotiaasta asti.
  • Tämä kuulostaa vähän tyhmältä, mutta on oikeasti iso juttu – 20 vuoden jälkeen en käy enää joka aamu vaa’alla. En ole itse asiassa käynyt pariin vuoteen! Jonkinlaista armoa osaa vähän itselleen antaa.
  • Olen huomattavasti itsevarmempi kuin vaikka 30-vuotiaana. Mitä sitten, jos hiusvärini on vähän erikoinen tai tyylini tai… Se olen minä!
  • Olen saanut nähdä maailmaa paljon. Paljon on näkemättä, mutta aivan älyttömästi olen saanut kokea. Ulkomailla asumista en vaihtaisi ikinä pois.
  • Voin juosta 10km heti, jos siltä tuntuu. Eli olen jaksanut kuntoilla.
  • Olen rakentanut mielestäni ihan hyvät verkostot. Minulla on ystäviä ulkomailla ja tuttuja monella alalla.

40 ikävuotta. Missä olen epäonnistunut?

  • Olen edelleen useasti sitä mieltä, että kukaan ei voi tykätä minusta ja olen huonoin kaikessa. Eli vaikka itsetunto on kohonnut, olisi siinä vielä paljon kehitettävää.
  • En ole luonut mitään merkittävää uraa, vaikka olen tehnyt töitä 15-vuotiaasta asti. Työurani on yhtä sillisalaattia.
  • Olen edelleen aika huithapeli. Kaapeissa kaikki sikin sokin, edelleen onnistunun kohnottamaan ihme asioita. Ei kai se perusluonne muutu.
  • En ole saanut ympärilleni ystäväporukkaa, eikä minulla ole yhtä sydänystävää, kenelle soittaisin. Kaikkia asioita kun ei tee mieli miehen kanssa käydä läpi.
  • En oikein tykkää itsestäni. Luulin, että tähän ikään mennessä yhtäkkiä vain hyväksyn itseni ja alan pitämään itsestäni. Ei se käynytkään yhdessä yössä.
  • Pidän liian vähän yhteyttä kehenkään. Toki tämä voi olla monella ongelma tässä iässä. On lapset läksyineen, harrastuksineen, naamiaisiasuineen ja muine metatöineen, on koti, ruokahuolto ja sirpaleinen työ. Omat urheilut. Aikaa jää liian vähän tai jaksaminen loppuu.
  • En edelleenkään osaa neuloa yhtään mitään, en ole hyvä leipuri, piirtäjä tms. Kädentaitoni ovat onnettomat!

Mistä olen eniten kiitollinen 40-vuotiaana?

  • Terveydestä. Ainakin nyt olen suht perusterve, vaikka esimerkiksi anemia vaivaa koko ajan ja aiheuttaa erinäisiä ongelmia. Vatsakipuja piisaa ja niitä pitäisi ehkä tutkia. Periaatteessa kuitenkin perusterve, se on kaiken edellytys.
  • Perheestäni, toki. Terveistä lapsista ja miehestä.
  • Muustakin perheestäni. Vanhemmistani, jotka jaksavat edelleen mennä ja puuhata. Pienistä serkuista, joita lapseni ovat saaneet.
  • Kodista. Vaikka minulla on kotiimme viha-rakkaussuhde historiastamme johtuen, on se silti hyvin tärkeä. Koti, minne olen tuonut kaksi vastasyntynyttä tytärtä ja ympäristö, missä heillä on hyvä olla.
  • Naapurustosta. Vaikkemme ole aktiivisesti yhteyksissä, on lapsilla naapureissa tärkeitä kavereita. Maanantain Halloween-kierroksella oli ihanaa yhteisöllisyyttä havaittavissa ja nautin aivan älyttömästi!
  • Kotimaastani. Täällä on hyvä olla. Kyllä, meillä on harmaata ja mitä lie, mutta ulkomailla asuminen on osoittanut, kuinka upea kotimaa meillä on.

Näitä listoja voisi jatkaa varmaan loputtomiin, tässä ensimmäisiä, mitä nousi mieleeni. Sitten vaan käydään tätä viittäkymppiä, kuten isäni totesi. Huih! Ja miettikää, kun aloitin blogini, ikäni alkoi kakkosella!

Iloista keskiviikkoa jokaiselle! Muita nelikymppisiä ruudun takana?

Ihana kiire!

7.10.2022
Vastaa

Eilen illalla leivoin lasteni kanssa sämpylöitä ja pysähdyin miettimään, miksi teen sitä niin harvoin. Ajanpuute ei ole vastaus. Enemmän vaakakupissa painaa ehkä se, että se tuntuu vaivalloiselta ajatukselta. Todellisuudessahan se ei sitä ole. Miksi sitten leivoin sämpylöitä juuri niinä päivinä, kun on eniten töitä koko syksynä? Ja leivoin juoksuvaatteissani tultuani suoraan 10 kilometrin juoksulenkiltä. Tämä kaava oli oikeastaan hauska huomata.

Aikatauluttomuus ei sovi minulle

Syyskuussa oli ns. liian vähän töitä. Ja aika paljon aikaa. Tuolla ajallahan mistä ei voi suoraan laskuttaa täytyy toki markkinoida ja myydä, ideoida, tehdä hakemuksia sekä erilaisia yrittäjyyden taustatöitä. Samalla voisi aivan hyvin jonain päivänä olla vaikka kaksi tuntia lenkillä. Käydä vaikka jumpassa. Sen sijaan sitä jämähtää lorvimaan ajatellen, että ”minulla on koko päivä aikaa”. Yhtäkkiä on iltapäivä, lapset palaavat koulusta ja olet saanut hyvin pieniä asioita aikaan.

Ihmiset ovat luonteeltaan erilaisia, mutta minulle sopii vähän täydempi kalenteri. Aamulähtö työtehtävävään piristää ja ainakin tulee pukeuduttua (unohdan sen usein, jos jään vain kotiin tekemään töitä). Kun olet saanut aamulla kello 10 tehtyä haastattelun, olet jo täynnä virtaa ja iloa. Siitä on kivaa lähteä kirjoittamaan. Saan hirveästi energiaa haastatteluista ja ihmisten kohtaamisesta!

Sen sijaan, jos aikatauluja ei ole, saatan vielä kello 10 pläräillä Instagrammia sekä lehteä ajatellen ”ei ole kiire”. En tarkoita, että aina tulisi olla kiire, mutta se, että on mielekästä tekemistä työpäivän ajan tekee omasta olosta ihan erilaisen. Siinä tulee aikataulutettua töiden lisäksi urheilu, kotihommat ja lasten harrastukset. Yhtäkkiä huomaat, että illassa on ihan hyvin aikaa leipomiselle ja hommatkin ovat edistyneet hyvin.

Yrittäjän on vaikeaa nauttia lorvailusta

Hieman provosoiva väliotsikko, tämäkin varmasti riippuu luonteesta, elämäntilanteesta ja monesta muusta asiasta. Kun hommia riittää, on aamulla selkeää, mikä on tehtävänä ensimmäisenä pois alta ja mihin siirryt seuraavaksi. Nautin ihan poikkeuksetta kaikesta, mitä saan tehdä. Kun saan tehdä sitä, mitä rakastan, tulen toki hyvälle mielelle. Se luo sellaista onnistumisen ja positiivisen olon kierrettä. Siinä flowssa menee sitten kotityöt ja urheilutkin vauhdilla. Enkä tarkoita, että aina tulisi olla kalenteri täynnä, levätäkin täytyy. Mutta liika luppoaika on liikaa.

Kun taas on niitä pidempiä hiljaisempia hetkiä, minulle iskee helposti epätoivo ja lamaantuminen. ”En kelpaa enää mihinkään” ”Rahat loppuvat, paniikki!”. Sen sijaan, että toteaisin – tänään näyttää olevan hiljainen päivä, käyn lenkillä ja siivoan kodin. Olen edelleen todella huono sietämään epävarmuutta ja varsinkin sitä tulojen epävarmuutta.

Tähän siis liittyy tuo väliotsikko. Jos on kuukauden päivät hiljaista, se alkaa ahdistaa. Siinä enemminkin laskee kauhuissaan rahojaan, kuin lähtee nauttimaan pitkästä lounaasta kahvilaan. Eri asia toki on, jos on tiedossa, että nyt kuukausi hiljaista ja sitten tiedossa hommia. Jos näyttää pitkään hiljaiselta, minä edelleen kolmen yrittäjävuoden jälkeen kauhistun. Asiaa ei toki auta, että joka puolelta toitotaan muun muassa omakotitalojen ahdinkoa sähkönhinnan noustessa ja…

Nyt siis otan suurella kiitollisuudella vastaan kaiken, mitä lokakuulle on osunut. Ihan hirvittävän kivoja hommia ja mikä parasta – kaikki niin erilaisia keskenään! Tapahtumatyötä, lehtityötä, sosiaalisen median juttuja… Ihanaa!

Ja ette usko, miten toivon, että positiivinen kierre jatkuisi ja töitä riittäisi loppuvuonnakin. Saitteko kiinni tästä, mitä ajoin takaa? Oletko yrittäjänä hyvä sietämään epävarmuutta?

Aurinkoista viikonloppua kaikille!

TV-kuvaukset Koreaan, haastatteluja – ihminen tarvitsee ihmisiä!

26.8.2021
4

Tämä onkin ollut aika poikkeava viikko ja eiliset yksityisviestit Instagrammissa saivat miettimään, miksi minulla on ollut niin positiivisia viboja. Sain nimittäin eilen todella monta viestiä, että juttuni ovat positiivisia, vaikutan voivan paremmin kuin pari viikkoa sitten ja olen inspiroinut ihmisiä. Oikeasti? Olipa ihania viestejä! Illalla mietin, että mikä sen tekee, kunnes tajusin. Ensinnäkin mieli ja keho alkavat tottua tähän kylmään, joka niin löi mieltä matalaksi reissun jälkeen ja sen lisäksi olen päässyt kodin seinien ulkopuolelle ja jutellut ihmisten kanssa useampana päivänä. Se vaikuttaa aivan älyttömästi fiilikseen kun tapaa muita ihmisiä! Olen äärimmäisen sosiaalinen tyyppi, jonka pitää päästä puhumaan ja usein, joten viimeiset 1,5 vuotta ovat olleet haastavia möllöttää kotosalla. Lisäksi tykkään kovasti puhua uusien ihmisten kanssa, sellainen on puuttunut elämästä kokonaan! Mutta entäs tällä viikolla – vaikka mitä kivaa on tapahtunut. Tässä siis tiivistettynä fiiliksiä ja vastauksia kysymyksiinne Instan puolella.

Työhaastattelujen viikko

Tällä viikolla ohjelmassa on ollut kolme työhaastattelua. Yksi pieni Skypellä (sain homman, ihan roposia rahallisesti, mutta kehittävää työtä englanniksi) Kreikkaan. Eilen oli tunnin haastattelu ihan livenä ja tänään olisi iltapäivällä kolmannen haastattelun vuoro. Jokaisessa tilanteessa tapaa uusia ihmisiä, pääsee juttelemaan ja samalla kehittyy itsekin. Olen nauttinut kovasti! Eilisessä haastattelussa sai vielä palautetta haastattelusta lopuksi, mikä oli minusta huippujuttu – eipähän jää mikään mietityttämään tai kaivelemaan ja saa saman tien palautteen!

TV-kuvaukset korealaiseen ohjelmaan

Eilen olikin mielenkiintoinen päivä – olin kuvattavana korealaiseen telkkariohjelmaan. Tästä olette kyselleet paljon, mistä ohjelma kertoo, miten siihen päädyin ja niin edelleen. Minua pyydettiin ohjelmaan jo tammikuussa sähköpostitse, mutta aihe meni vähän oman alueeni ohi tuolloin. Aluksi luulin kyllä viestin olevan joku vitsi tai roskaposti, että korealaiseen telkkariin? Mitä ihmettä? Mutta ei se ollut ja lopulta toteutuikin.

Maanantaina tuli siis viesti sähköpostitse, että ylihuomenna kuvataan aiheesta johon sopisin ja kysyttiin, tulisinko mukaan. No minähän sanon aina kaikkeen kyllä, vaikka jännittikin, erityisesti englannin puhuminen. Huomasin pari kertaa puhuessani tekeväni virheitä, mutta yritin antaa olla. Ohjelma kuitenkin tekstitetään tai dubataan ennen esitystä Koreassa. Aiheena oli noin ympäripyöreästi sanottuna lifestylejutut. Sitä en tiedä, tulenko koskaan näkemään lopputulosta, mutta eipä tuo haittaa mitään. Mielenkiinnolla kyllä odotan, aiheuttaako ohjelma suurella yleisöllä esimerkiksi jotain liikehdintää Instagrammissani. Olen niin utelias sielu, että haluan aina mukaan kaikkeen mitä en ole ennen kokeillut ja kyllä kannatti. Oli todella kiva, mielenkiintoinen ja opettavainen päivä!

Kavereita ja kampaajaa

Kaiken muun lisäksi olen ollut tällä viikolla kerran lounastreffeillä! Siis ei mitään mielikuvaa, milloin olisin viimeksi mennyt kaverin kanssa lounaalle keskustaan, se on jäänyt täysin elämästä pandemian myötä. Miehen tai lasten kanssa olemme välillä käyneet, mutta tämä oli ehkä vuoden eka kerta ystävän kanssa. Oli aivan ihanaa höpötellä 1,5 tuntia kuulumisia. Sen päälle menin kampaajalle ja puhua pölpötimme kolmisen tuntia. Olin kuin uudesti syntynyt.

Huomaan siis todella vahvasti itsestäni sen, etten viihdy yksin ja kaipaan välillä muuta juttuseuraa kuin perheen. Se virkistää todella. Rakastan tavata uusia ihmisiä ja jutella, joten tämä viikko on ollut aivan huikea sen suhteen. Ja tiedättekö mitä? Liian usein kun olet yksin kotona, jäät kesken työpäivän selaamaan somea liian pitkäksi aikaa. Siinä hetkessä alkaa yllättävän äkkiä tuntua, että kaikki muut tapaavat ihmisiä tai harrastavat tai jotain ja itse istun aina yksin kotona. Se ei tietenkään ole totuus, vaan juurikin somen luoma illuusio. Mutta kun päivä on täynnä aikatauluja ja tohinaa, ei somepläräilylle jää samalla tavalla aikaa. Sekin on parantanut hyvinvointiani ihan suuresti! Ehkä pitäisi ottaa joku aikalaskuri käyttöön, joka ei salli niin paljon Instaa päivittäin? Ihan suojallakseen omaa mielenterveyttään.

Lisäksi iloa ovat tuottaneet muutamat kutsut PR-tilaisuuksiin. En monesti pääse niihin, mutta pelkkä kutsuminenkin ilahduttaa suuresti. Se on kuin välähdys sieltä entisestä normaalista. Voi kun niitä ei kaikkia taas peruttaisi ja pääsisi noissakin tilaisuuksissa tapaamaan ihmisiä!


asu H&M/ korvikset PINJA PUU/ aurinkolasit LE SPECS

Ihminen tarvitsee ihmistä. Nyt alan valmistautua tämän päivän haastatteluun, huominen näyttääkin viikon ensimmäiseltä ihan tavalliselta päivältä!

Tunnistatteko ajatuksia siitä, että kaipaatte sosiaalisuutta ja ahdistutte välillä sosiaalisesta mediasta? Onko viikko tarjonnut iloa? Mukavaa torstain jatkoa kaikille!