Onkos tullut kesä jo talven keskelle?

Vastaus: ei ole, kun ei ole tullut sitä talveakaan vielä! Mietin juuri, että lapsuudessa marraskuu oli jo talvikuukausi ja nyt saamme vain rämpiä vesisateessa päivästä toiseen. Huoh.

Fiilis tuli eniten pintaan siitä, kun laitoin lämpöisen neuleen kaveriksi tennarit. Mitä sitä talvikenkiä käyttämään, kun ei ole sitä talveakaan! Aina kun laitan nämä New Yorkista ostetut Converset jalkaan, fiilis nousee ja hymyilyttää. Miksi? En tiedä yhtään, ne vain ovat hyvän mielen kengät! Kenkiinhän on siis painatettu NYCin maisema sivuun, lähikuva löytyy tästä postauksesta.

Aika rento työasu, muttei aina jaksa pingottaa. :)

Kengät Converse/neule KappAhl/housut kälyltä saadut mammafarkut, en katsonut merkkiä (KIITOS näistä!)

Viikonloppu onnistui yli odotusten, ehkä juuri siksi etten sitä erityisesti odottanut. Mahtava fiilis lähti perjantai-illasta, kun treffasin kaveria kaupungilla ja lueskelin uusinta Oliviaa. Kannesta bongasin otsikon ”Kestätkö kestoilun, miksi äitiydestä tulee aate” ja luin suorilta tuon jutun läpi. Juttu oli aivan mahtava ja fiilikseni oli vielä seuraavana päivänäkin hyvä. Koko tämä hypetys kestovaippailuista, kantoliinoista ja perhepedistä ahdistaa ja pelottaa ja tunnen jo valmiiksi huonoa omatuntoa siitä, jos en itse vauvaa nukuta perhepedissä. En sano, etteikö nämä olisi hyviä asioita, vaan se hurja vouhotus niistä ahdistaa. Jos et tee niin, olet huono äiti. Vaan enpä ole, on muitakin jotka ajattelevat samalla tavalla! Ja artikkelin kohta ”lapsuudessani kestovaippailu ei ollut yhtään sen enempää ”vaippailua” kuin vessapaperin käyttö oli ”vessapapereilua” ” hymyilytti kovasti. Kiitos Olivia, you made my day. Uskallan tehdä niin kuin itsestäni hyvältä tuntuu.

Lauantai sisälsi mm. kampaajan, ravintolapäivän ravintoloiden kiertelyitä ja illanviettoa ystävien kanssa. Täytyykin toiseen postaukseen kirjoittaa noista ravintolapäivän rafloista, kävimme mm. eläinravintolassa ja haukku sai maksalaatikkoa broilerinsydänkastikkeella! Ihanan höperöä! Eilen viipotimme paikasta toiseen koko päivän ja kun illalla kävimme katsomassa uuden Twilightin, oli minun todella vaikeaa pysyä siellä hereillä. Toivottavasti en pilaa kenenkään elokuvaelämystä kommentoimalla, että leffa oli itselleni suuri pettymys, mutta pakkohan se oli nähdä.

Tämä harmaa aamu alkoi aurinkoisesti, kun töihin ajellessa kuuntelin viikonloppuna hankkimaani levyä.

Jep, olen höperö, hoilotin täysillä autossa Ihmettä ja kummaa. :D Luulin muuten inhoavani vain Maija Vilkkumaan biisejä, mutta näköjään inhoan ääntäkin, sillä Maijan versio biisistä Karhunpoika sairastaa oli aivan kamala! No, onneksi se on vain yksi biisi levyllä.

Näissä höperöissä tunnelmissa aloitellaan viikkoa! Oliko muilla onnistunut viikonloppu?

Kaaosta ja kipuilua

”Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla”. Niin. Pitäisikö kokeilla?

Olen kipuillut alkuviikon siitä, että olen kolmekymppinen, lapseton ihminen. Tuntuu aina välillä, että minua ei tällaisena hyväksytä, minussa täytyy olla jotain vikaa, kun lapsiperhe-elämän sijaan haaveilen matkoista, asumisesta ulkomailla suurkaupungin sykkeessä ja jännittävistä töistä. Olen levoton sielu, enkä voisi ikinä asua maalla, vaan haluan asua kaupungin sykkeessä. Inhoan paikallaan makaamista, yhden elokuvan putkeen katsominenkin saattaa olla joskus vaikeaa. Rakastan nopeatempoisia jumppia, vaihtelevia työtehtäviä, matkustelua, illanviettoa ja yllätyksiä. Välillä silti tuntuu, että elän normeja vastaan enkä ole hyväksyttävä yksilö.

Olen myös tuskaillut mahtavia ja upeita blogeja lukiessa, kuinka ihmiset ehtivät tehdä niistä hienoja ja kuinka heillä riittää aineksia tehdä niistä niin upeita! Omat räpsyt täällä ja sekavat kirjoitukset nolottavat. Koko alkuviikon olen joutunut hokemaan itselleni lauseita ”mä selviän tästä” tai ”mä olen ihan riittävän hyvä tällaisena kuin olen”. Huh.

Lisäksi alkuviikko on ollut kiirettä täynnä, olen juossut paikasta toiseen. Tänään annoin kaikkeni koiralenkin ja bodyattackin muodossa, joten jos tämä teksti on jotenkin höperö, se menee väsymyksen (tai blondiuden) piikkiin. Joku tuli koputtamaan minua olkapäälle jumpan jälkeen ja nielaisin jo, että mistä yhteydestä minut on tunnistettu, mutta olin kuulemma vain jonkun ”Hannan” kaksoisolento. Wiuh! :D

Mutta nyt taisin lähteä ottamaan harha-askelia, lupasin pitää blogin hömpässä. Joten täältä pesee alkuviikon asuja:

Tämä nyt sitten kertoo siitä kiireestäkin. Sunnuntaina pihalle heitetty päiväpeitto oli siellä vielä maanantainakin ja räpsäsin nämä kuvat ennen juoksemista koiralenkille ja bodystepiin, joten saatte ihailla noita Nanson lakanoita. :D Ja noi villasukat, miksi ne on lattialla? En mä tiedä, mutta ne on niin mageen väriset, että ne selkeästi halusivat tulla huomioiduksi mun blogissa (kiitos mummolle!). Jos ne ei olis jääneet lattialle, mä en olisi niitä erikseen tänne kuvannut. Siis annan anteeksi tyrkyille villasukille. ;)

Asiaan. Kuvassa Benettonin alesta noin 1,5v sitten ostettu neulemekko, jossa ihana kaulus! Bolero Pieces ja vyö Vila. Toi mekko on päällä sen oloinen, kuin ei olisi mitään päällä ja silti tosi lämmin. Ihana. Korvissa oli totta kai legot.

Tiistaina mä pääsin (jouduin?) taas mallihommiin ja ajattelin pukeutua asiallisesti. No, kuvissa olisi kuulemma ollut parempi, että olisi ollut vaaleampia vaatteita. Niinpä niin, älä ikinä yritä olla mitä et ole. Näyttääkin muuten jotenkin hölmöltä:

Housut Espritin, toppi Nanson, huivi Pieces ja jakku Vila. Mä en muuten tykkää yhtään tosta jakusta. Jotenkin luulin silloin kun hommasin sen, että tykkään siitä, mutta noi merimieshenkiset napit ja raidat ei oo yhtään mun juttu. Pitäisiköhän perustaa joku kirppis? Kuka haluaa ostaa jakun? Ei ikinä pitäis ostaa sitä, mikä on muotia vaan sitä, mikä on mua. Ja mä olen aina kammonnut merimiestyyliä. What was I thinking?

Tiistain huippujuttu puolestaan oli uusi Olivia ja sen mukana tullut Pandan mustikkalaku. Mustikka? Mähän mutustin sen nälissäni saman tien, mutta en kyllä maksaisi kyseisestä patukasta. Ei sillä lakun kanssa ollut mitään tekemistä, mutta ihan syötävää.

Luin Oliviaa hampaita pestessäni ja lukijapalautepalstaa lukiessa mietin, että onpa joku kirjottanut samalla tavalla kuin minä. Niin se olikin mun teksti! Hei mahtavaa, kivaa. Mä olen aina niin palavasti halunnut toimittajaksi, että pienen palautteen näkeminen ihailemassani lehdessä tuntui hyvältä (kuulostaako tämä säälittävältä…?). En kerro sen tarkemmin mikä oli mun palaute, mutta monet sen varmasti tunnistaa, jos lukevat lehteä.

Eilisen ”yritän pukeutua fiksusti”-sähläyksen jälkeen palasin tänään ruotuun ja päälleni pääsi aiemminkin täällä esitelty Desigualin hame sekä Nanson trikoopaita hassuine hihoineen. Ja noi kengät. Näin noin kuukausi sitten lehdessä punaiset kengät, jotka aiheuttivat välittömän ”mäkin haluan”-reaktion. Miettiessäni asiaa muistin, että ostin keväällä 2006 punaiset nilkkurit Dublinista, hinta oli noin 10 euroa eli ne oli merkkiä ei mitään. Miehen ystävällisellä avustuksella (mä en yhtään tietenkään pakottanut sitä asialle) ne kengät löytyivät varastosta ja suutarin kautta ne piti käyttää, mm. korkolaput olivat entiset. Mutta ei tarvinnut ostaa uusia, noi tyydytti aivan hyvin mun punaisten kenkien himon! 

Pari lähikuvaa popoista:

Pistin ihan mielenkiinnosta pari kuvaa vähän isompana väliin. Ovatko ne parempia noin vai pienenä? Saa äänestää!

Mä taidan nyt tarvita unta, huomenna on taas jänniä asioita edessä. ZZZZZZ….!