Elämä kulissien takana – kun kodista tulee painajainen

Hyvää uutta viikkoa! Jos mahdollista, käteni on vielä kipeämpi kuin eilen ja sattuu jokaiseen muuhunkin paikkaan selästä rintaan asti. Päivän kestänyt maalausurakka jätti jälkensä!

Yritän silti onnistua kirjoittamaan tämän tekstin, jonka aihe nousi mieleeni myöhään lauantaina. Silloin Gia kyseli yksityisviestillä minulta Instagrammissa, miksi olemme kokeneet oikeudenkäynnin (näkyi yhdessä kommentissani). Samalla hän totesi asiaa valoittaessani, ettei olisi uskonut, Instankin päivitykset ovat aina niin iloisia.

Jäin pohtimaan asiaa. Kyllä, olemme käyneet läpi oman henkilökohtaisen helvetin viime vuosina, mutta samalla elämässä on tapahtunut myös hirvittävän paljon hyvää ja olen saanut kaksi tervettä lasta. He ovat pitäneet minut kiireisinä ja niin sanotusti elämässä kiinni. Olen somessakin nostanut esiin niitä elämän kivoja puolia monesti myös siksi, että silloin näen niitä paremmin itsekin, enkä keskity niin täysillä ikäviin. Asiat olivat myös pitkään liian kipeitä puhuttavaksi. Aika on tehnyt sen, että niihin on saanut etäisyyttä ja nähnyt, mitä oikeastaan tapahtui. Etten ollutkaan niin hullu ja surkea kuin ajattelin, vaan tilanne oli oikeasti todella raskas.

Teille, jotka olette hypänneet mukaan myöhemmin tai ette ole asioita niin ehtineet seurata yritän tiivistetysti kertoa, mistä on ollut kyse. Tekstiä riittäisi kirjan verran, yritetään nyt sanoa se postauksen mittaisessa tekstissä.

Ostimme loppuvuodesta 2012 täysin remontoidun talon, sillä raskauteni oli jo niin pitkällä, ettei rempat innostaneet. Kunnostimme vähän vessaa ja teimme lastenhuoneen. Kiinnitin seinään Nalle Puh-tarraa ja silittelin vatsaani. Kevään 2013 myötä miehellä, joka ei sairasta koskaan alkoi olla pitkittynyttä nuhaa ja muita flunssaoireita ja toukokuussa päätimme teettää sisäilmatutkimuksen. Juhannusaaton aattona tulokset tulivat ja selvää oli, että ongelmia sisäilmassa oli. Istuimme voipuneina terassilla juhannusfiiliksen karatessa taivaan tuuliin. Kolmikuinen esikoinen nukkui vaunuissa ja päässäni hakkasi vain mitä me nyt teemme?

Kesä eteni. Ei ehkä niin kuin olin ajatellut. Olin hirveän väsynyt, esikoinen valvoi ensimmäiset 2,5 vuotta, koiramme sairasti paljon ja vei hirveästi voimia. Aloimme kilpailuttaa urakoitsijoita ja erinäisiä setiä alkoi ravata meillä. Seuraavaksi piti etsiä vuokra-asuntoa, missä viettää ehkä kaksi-kolme kuukautta. Itkimme iltaisin esikoisen nukkuessa ja olimme hyvin, hyvin neuvottomia. Lepo unohtui. Vauvavuodesta nauttiminen unohtui. Lähdimme purkamaan vyyhtiä ja säästämään resurssejamme sillä, että etsimme koiralle uuden kodin. Se oli hirveä päätös ja sain sen tiimoilta sata puhelua. Yksi ihminen sanoi, että annatko lapsesikin pois, enkä unohda noita sanoja ikinä. Emme huudelleet talo-ongelmasta, sillä meillekin oli epäselvää ongelman laajuus ja ratkaisu. Lisäksi tunsimme molemmat olevamme hyvin epäonnistuneita, kun olimme tehneet niin tyhmät kaupat. Ei tehnyt mieli tunnustaa asiaa.

Koiralle löytyi lopulta hyvä koti. Isänpäiväviikonloppuna muutimme Tampereen keskustaan kerrostaloon, suurin osa tavaroista pakattiin varastoon. Ripustin joulutähden ikkunaan ja tuijotin Tuomiokirkkoa ikkunasta tietämättä, mitä ajatella. Joulukuussa alkoi remontti.

Tietenkin, niin kuin aina ongelman laajuus paljastui vasta, kun rakenteita aletaan purkaa. Itsenäisyyspäivän aattona seisoimme siinä lastenhuoneessa myrtyneen porukan kanssa, johon kuului asianajajaa, tavarantarkastajaa ja ties ketä. Olo oli hirveä – minun piti tehdä esikoisen ensimmäisen joulun alla jotain aivan muuta. Yksityisyys tuntui menevän, kun talossa ravasi ties ketä ja oli ties mitä mieltä.

Remontti kesti lopulta reilut puoli vuotta ja asuimme evakossa 7 kuukautta. Tuona aikana en kirjoittanut blogia – sairastuin epävarmuuden edessä kamalaan unettomuuteen, itkeskelin päivät pitkät, enkä saanut mistään otetta. Kaverit kaikkosivat, enkä löytänyt elämästä hyvää. Unen puute ja vielä raskaudesta sekaisin olevat hormonit saivat kaiken näyttämään mustalta. Kävin lääkäreissä pyytämässä apua ja soittelin neuvolaan. Kevään 2014 ajan meillä kävi kerran viikossa perhetyö, jotta sain levätä. Taas yksi asia, missä tunsin olevani epäonnistunut, mutta olin todellisuudessa järkyttävän väsynyt. Olin talven kirjoituskurssilla, jossa kirjoittelin tarinoita tilanteestamme ja itkin ääneen niitä lukiessa. Johonkin oli purettava sitä pahaa oloa. Kavereille en edelleenkään osannut selittää miksi olen tunteeton, itkevä möykky, vaikka nyt sen näen. Puhua olisi pitänyt. Ja samalla kun puhui, moni sanoi, että se on vain materiaa. Onhan se, mutta se oli koti, se repi kaiken aivan auki ja teki elämästä äärimmäisen epävarmaa.

Mies pyöritti samalla rempan käytännönasioita ja kävi töissä. Hän teki kaikkensa pitääkseen homman kasassa ja olen varma, että olisimme päätyneet eroon ilman hänen jaksamistaan. Kevään auringon paistaessa ja rempan edetessä aloin minäkin pitkästä aikaa hymyillä. Huhtikuussa 2014 uskalsin tarttua taas blogiinkin.

Paluu oli ihana ja katkera. Samalla kaikki oli niin kaunista, mutta samalla talo oli repinyt taloustilanteen sekaisin, valvottanut ja katkeroittanut mieleni. Ensimmäinen vauvavuosi olisi saattanut olla raskas ihan pelkällä valvomisella – saatikka tällä muuttelulla ja muulla. Vihasin yks kaks taloa, jonka piti olla ihana koti. Ajatukset olivat synkkiä.

Elämä menee eteenpäin jo ihan lastenkin takia. Oikeudenkäynti pidettiin kesällä 2015 ja nuo päivät kestivät 14 tuntia. Siinä 14 tuntia paikallaan istuessa kaikki tunteet tulivat taas pintaan. Tuijotin asiantuntijoita, jotka puhuivat puuta heinää välillä, eivätkä tienneet asiasta mitään. Teki mieli kirkua, mutta sen sijaan istuin hiljaa tuijottaen ilmeettömänä ihmisiä. Kun urakoitsijamme todisti, hän totesi meidän olevan käyneen hirveän myllyn läpi ja hän on ylpeä, että olemme vielä yhdessä. Itkin ja pidimme tauon. Vessareissulla asunnonvälittäjämme alkoi selittää minulle erinäisiä asioita, mutta olin liian voimaton kuuntelemaan.

Päätöksen tullessa oli minulla ensimmäiset väsymykset päällä kuopuksen odotuksesta. Päätös ei ollut sellainen, että olisi tehnyt mieli juhlia. Pähkäsimme pitkään viemmekö asian hoviin, mutta raskausväsymys ja hirveä myllerrys sai minut pistämään asialle jarrua. Homma olisi revitty hovissa taas auki ja pahimmassa tapauksessa päätös olisi ollut vielä huonompi.

Koska tämä asia on vaikuttanut perheeseemme niin rajusti, ei ole yhtään viikkoa, kun asiasta nimeltä talo ei olisi perheessämme keskusteltu viiden vuoden aikana. Paitsi reissussa. En muista kummankaan maininneen asiaa kahden viikon aikana Kyproksella. Siksikin reissut ovat olleet niin puhdistavia. Asia on katkeroittanut meitä molempia ja vaikuttanut kovasti varsinkin esikoisen lapsuuteen. Eteenpäin on mentävä ja onneksi aika parantaa niitä hirveimpiä tunteita.

Olen valinnut keskittyä niin Instassa kuin blogissa hyviin asioihin, kun niitä ikäviä on riittänyt ihan tarpeeksi. Jos joku on naamatusten kysynyt, olen aina asiasta puhunut. En silti ole nähnyt saavani mitään siitä, että huutelisin asiaa vuosi toisensa perään somessa. Siksi se on saattanut osalla jäädä täysin pimentoon.


paita ja korvikset LINDEX/ caprit SOYA CONCEPT/ kengät Kreetalta/ arskat RAYBAN (saatu)

Alkoi jotenkin niin mietityttää tämä, mitä ihmiset olettavat elämästäsi ja mitä he oikeasti tietävät, että päätin avata asiaa nyt tämän verran. Olen välillä kuullut, kuinka minulle täysin vieraat ihmiset ovat heittäneet kommentteja ja ajatuksia elämästäni ja se nyt on vain kestettävä blogin myötä. Tässä oli oma versioni asiasta ja jos siellä on kohtalotovereita, vaihdetaan ihmeessä ajatuksia vaikka sähköpostilla!

Kuvat ovat reissusta, minne on ollut tämän kaksi viikkoa järjetön ikävä. Ikävä sitä huolettomuutta, yhdessäoloa ja lämpöä. Sitä ihminen kyllä kaipaa aina. Punainen edustaa minulle voimaväriä ja sitä, että kaikesta pusketaan läpi, oli mikä oli. Yhdessä. Kiitos mieheni, kun olet pitänyt meidät pystyssä, ikävä on taas arjen myötä sinuakin. <3 Kiitos ystävät, jotka pysyitte mukana, kun moni jätti yhteydenpidon tuona pahimpana vuotena. Arvostan teitä kovasti. <3

Arvostan myös, jos jätät merkin, että olet näin henkilökohtaisen tekstin lukenut. Hyvää uutta viikkoa kaikille!