Kamalan pitkä postaustauko ollut! Tiedättekö, mitä pidempään on kirjoittamatta tänne, sitä korkeammaksi rima kasvaa. Mikä olisi kiinnostava aihe? Tuon kerroin jo Instagrammissa, tämä ei varmaan kiinnosta ja niin edespäin. Lokakuu oli aika haipakkaa, sillä kävimme muun muassa Vuokatissa ja olin myös Kööpenhaminassa. Lokakuussa oli myös lasten syysloma, jolloin hoidin vain ns. pakolliset työt, eli tämä harrastuspuoli jäi hiljaisemmaksi.

Nyt olen tasan viikon verran makustellut elämää nelikymppisenä. Samaan aikaan hirvitti uudelle vuosikymmenelle siirtyminen ja toisaalta odotin ihan hirmuisesti, että saan sitä juhlistaa. Pyöreissä vuosissa on jotain maagista verrattuna muihin synttäreihin, eikö olekin? Vai onko niiden ympärille vain luotu sellainen ”tätä täytyy juhlia isollaan”-myytti?

Jonkinlaisilta rajapyykeiltä ne tuntuvat ja tässäpä muutama miete siihen liittyen.

40 ikävuotta. Missä olen onnistunut?

• Sanomattakin on selvää, että suurimpana onnistumisena, saavutuksena tai onnenani ylipäätään pidän lapsiani.
• Onnistuminen tai mäihä (että on jaksanut minua), mutta saman miehen rinnalla olen juhlinut niin 20-, 30-, kuin 40-vuotispäivääni.
• Olen saanut viimeisen vuoden ajan tehdä työkseni erilaisia artikkeleja ja tekstejä. Haaveilin toimittajan hommista alle 10-vuotiaasta asti.
• Tämä kuulostaa vähän tyhmältä, mutta on oikeasti iso juttu – 20 vuoden jälkeen en käy enää joka aamu vaa’alla. En ole itse asiassa käynyt pariin vuoteen! Jonkinlaista armoa osaa vähän itselleen antaa.
• Olen huomattavasti itsevarmempi kuin vaikka 30-vuotiaana. Mitä sitten, jos hiusvärini on vähän erikoinen tai tyylini tai… Se olen minä!
• Olen saanut nähdä maailmaa paljon. Paljon on näkemättä, mutta aivan älyttömästi olen saanut kokea. Ulkomailla asumista en vaihtaisi ikinä pois.
• Voin juosta 10km heti, jos siltä tuntuu. Eli olen jaksanut kuntoilla.
• Olen rakentanut mielestäni ihan hyvät verkostot. Minulla on ystäviä ulkomailla ja tuttuja monella alalla.

40 ikävuotta. Missä olen epäonnistunut?

• Olen edelleen useasti sitä mieltä, että kukaan ei voi tykätä minusta ja olen huonoin kaikessa. Eli vaikka itsetunto on kohonnut, olisi siinä vielä paljon kehitettävää.
• En ole luonut mitään merkittävää uraa, vaikka olen tehnyt töitä 15-vuotiaasta asti. Työurani on yhtä sillisalaattia.
• Olen edelleen aika huithapeli. Kaapeissa kaikki sikin sokin, edelleen onnistunun kohnottamaan ihme asioita. Ei kai se perusluonne muutu.
• En ole saanut ympärilleni ystäväporukkaa, eikä minulla ole yhtä sydänystävää, kenelle soittaisin. Kaikkia asioita kun ei tee mieli miehen kanssa käydä läpi.
• En oikein tykkää itsestäni. Luulin, että tähän ikään mennessä yhtäkkiä vain hyväksyn itseni ja alan pitämään itsestäni. Ei se käynytkään yhdessä yössä.
• Pidän liian vähän yhteyttä kehenkään. Toki tämä voi olla monella ongelma tässä iässä. On lapset läksyineen, harrastuksineen, naamiaisiasuineen ja muine metatöineen, on koti, ruokahuolto ja sirpaleinen työ. Omat urheilut. Aikaa jää liian vähän tai jaksaminen loppuu.
• En edelleenkään osaa neuloa yhtään mitään, en ole hyvä leipuri, piirtäjä tms. Kädentaitoni ovat onnettomat!

Mistä olen eniten kiitollinen 40-vuotiaana?

• Terveydestä. Ainakin nyt olen suht perusterve, vaikka esimerkiksi anemia vaivaa koko ajan ja aiheuttaa erinäisiä ongelmia. Vatsakipuja piisaa ja niitä pitäisi ehkä tutkia. Periaatteessa kuitenkin perusterve, se on kaiken edellytys.
• Perheestäni, toki. Terveistä lapsista ja miehestä.
• Muustakin perheestäni. Vanhemmistani, jotka jaksavat edelleen mennä ja puuhata. Pienistä serkuista, joita lapseni ovat saaneet.
• Kodista. Vaikka minulla on kotiimme viha-rakkaussuhde historiastamme johtuen, on se silti hyvin tärkeä. Koti, minne olen tuonut kaksi vastasyntynyttä tytärtä ja ympäristö, missä heillä on hyvä olla.
• Naapurustosta. Vaikkemme ole aktiivisesti yhteyksissä, on lapsilla naapureissa tärkeitä kavereita. Maanantain Halloween-kierroksella oli ihanaa yhteisöllisyyttä havaittavissa ja nautin aivan älyttömästi!
• Kotimaastani. Täällä on hyvä olla. Kyllä, meillä on harmaata ja mitä lie, mutta ulkomailla asuminen on osoittanut, kuinka upea kotimaa meillä on.

Näitä listoja voisi jatkaa varmaan loputtomiin, tässä ensimmäisiä, mitä nousi mieleeni. Sitten vaan käydään tätä viittäkymppiä, kuten isäni totesi. Huih! Ja miettikää, kun aloitin blogini, ikäni alkoi kakkosella!

Iloista keskiviikkoa jokaiselle! Muita nelikymppisiä ruudun takana?