Läsnäolon sietämätön vaikeus (vai helppous?)

Läsnäolo. Siinäpä vasta nykyajan vitsaus. Koko ajan erilaiset virikkeet, älylaitteet ja muut repivät huomiotamme ja esimerkiksi pienille lapsille (no isommillekin!) ei taida olla mikään niin tärkeää kuin läsnäolo. Mutta miksi se on niin vaikeaa? Vai onko se itsellesi helppoa?

Pysähdyin miettimään tätä viikonloppuna ollessani yksin reissussa ja miehen ollessa kotona tyttöjen kanssa. Hän tuntui olevan ihan 101% läsnä. Sunnuntaina vastassa oli kaksi ihan superiloista ja onnellista tyttöä ja mietin, että olen vähän kateellinen miehelle. Hän oli yhtä lailla varmaan minulle, kun sain nukkua yksin hotellin lakanoissa. Siis tiedätte, sellainen haikeus käväisee mielessä.

Mies ja tytöt kävivät lauantaina ystävien kanssa usean tunnin metsäretkellä. Hakivat kaupasta aineita ja tekivät yhdessä alusta loppuun hampurilaisia. Viettivät sitten saunaillan. Sunnuntaina oli kuulemma maailman parhaat leikit isin kanssa. Jyväskylästä käsin katselin kuvia puhelimessani ja mietin, miksen minä pysty koskaan olemaan noin läsnä. No, tiedän toki syynkin. Olen aina enkä koskaan töissä. Tiedätte. Aina olisi joku sähköposti johon vastata, aina joku asia mitä valokuvata. Kun kotona on viikonloppuna molemmat, lähdemme herkästi vuorotellen urheilemaan ja toinen on yksin lasten kanssa, sitten siivotaan, pitää käydä kaupassa ja tehdä ruokaa. Viikonlopuistakin tulee usein sellaisia, että joku pomppii jossain omilla teillään. Ollaan liian vähän nelistään. Siksi halusinkin viikko sitten Jyväskylän reissulla mennä porukalla uimahalliin. Yksi ihan parhaista paikoista pienten lasten kanssa. Siellä ei oteta puhelimia käteen, siellä mennä touhutaan vain perheen kesken. Sauna on toinen täydellinen paikka, jossa saa keskittyä vain perheeseensä. Välillä tosin sauna lämpeää vasta lasten nukkuessa, sillä se tuntuu ajoittain olevan mahdotonta istua aloillaan. Mutta tiedättekö, tämäkin menee paremmin kolmisin. Me alamme herkästi miehen kanssa jutella toisillemme lasten ”yli”, jolloin he alkavat puuhata kaikkea villiä saadakseen huomiomme. On jännä huomata, että kolmisin on joskus helpompaa kuin nelistään. Saatteko kiinni ajatuksesta?

Kuopus ei meillä ole kokopäiväisessä hoidossa, joten minulle jää lokakuussa noin kolme päivää viikossa tehdä kaikki tarvittava. Olen nyt uutena yrittäjänä niin onnekkaassa asemassa, ettei se meinaa riittää. Joten iltahommia tai viikonloppuhommia tulee väkisin. En ole aikoihin ollut lomalla, johon mukaan ei olisi lähtenyt läppäriä. Kun saan hommat pyörimään, päätin, että joku täysin tyhjä viikonloppu täytyy järjestää. Jättää kaikki laitteet kotiin, uida ja puuhata vain perheen kesken.

Toisaalta siinä on vapautensakin. Sen sijaan, että joutuisin kiskomaan lapset joka aamu superaikaisin ylös, kuopuksen vapaapäivinä syödään aamiainen kotona ja viedään isompi ysiksi eskariin. Haen hänet myös aiemmin. Eilen miehen lähdettyä kuuden jälkeen aamulla salille kuopus heräsi ja kömpi kainalooni. Nukahdin välittömästi takaisin ja havahduin puoli kasilta siihen, että siinä pieni nukkua tuhisee rinnallani, unipupu oli läntätty naamalleni. Oli ihanaa herätä arkiaamuna rauhassa, katsoa hetki yhdessä Pikku Kakkosta ja halata molempia. Oli ihanaa nähdä eilen kahtakin ystävää (todella harvinaista!), saada iltapäivällä ystäviä kylään kuten kotiäitiaikoina ja laittaa kolmistaan lasten kanssa ruokaa. Sen hinta on sitten se, että paukuttelin iltaysiltä sitä läppäriä tai kaivan sen esiin viikonloppuisin. Niin. Mikä sitten on niin paha, voisi arki olla aika paljon hektisempääkin mietin eilen. Innostuin tästä ystävien näkemisestä niin, että tänään lähti muutamalle perheelle kutsu iltateelle. Miten sitä unohtaakin stressin jutellessaan ystäviensä kanssa!

Ja siinä missä minä mietin, että olisipa viikonloppu joskus minullekin vain viikonloppu, mies varmaan toivoo, että voisipa joskus kölliä aamukasilta lasten kanssa sängyssä arkena. Tulin lopulta siihen tulokseen, että on rikkaus, että meillä on ne omat aikamme, jolloin voi unohtaa työt ja velvoitteet. Itse vielä opettelen sopivaa komboa, kun varsinaisia työaikoja ei ole. On ehkä parasta stressin purkua keskittyä tekemään kolmevuotiaan kanssa palapeliä, sitäkin mietin eilen. Ei tarvitse aina höhkätä, vaan voi istua lattialla kasaamassa palapeliä ja nähdä sen onnen pienen naamasta, kun äiti on vielä niin tärkeä ja yhdessä tekeminen ihanaa.

Tasapaino, sen löytäminen on varmasti jokaiselle meistä haastavaa. Eilen illalla miehen lähtiessä lasten kanssa harrastushommiin, mietin, että nyt olisi 1,5 tuntia aikaa tehdä vaikka mitä. Läppärillä jotain, jotain kotihommia. Pistin lenkkikamat niskaan ja juoksin kympin tihkusateessa. Olen todellakin varma, että kannatti. Pää pursusi ideoita sen jälkeen, uni tuli helposti ja mieli oli iloinen. Työ, uni, perhe, urheilu, koti ja ystävät, siinä kombo jota moni pyörittää ja kokee varmasti ruuhkavuosina huonoa omatuntoa jostain. Sitten taas ne pienet läsnäolon hetket ovat ihan kultaakin kalliimpia ja painuvat kaikkien mieleen. Vaikka eivät kestäisi kuin puoli tuntia, se on iso pala päivästä omistaa täysin jollekin tärkeälle.


mekko NANSO/ sukkikset KAIKO CLOTHING/ kengät DR.MARTENS/ takki ONLY/ korvikset LINDEX/ laukku A+ MORE

Ja sitä läsnäoloa pitää muistaa antaa myös itselle! Lukea kirjaa, istua hiljaa saunassa tai loikkia lenkkipoluilla ihan vain itsensä ja ajatustensa kanssa.

Onko sinulle läsnäolo helppoa vai vaikeaa? Mistä koet huonoa omatuntoa, missä koet onnistuneesi?

Ihanan hellekesän varjopuoli

Kesällä 2018 se alkoi kirjoitti Paula Sankelo. Käristyskupoli on kuluttanut Euroopan maita ja saanut ihmiset ehkä miettimään kulutustottumuksiaan ja sitä, että maapallon varat ovat kulutettu loppuun. Ilmastonmuutos on täällä ja maastopalot ovat arkipäivää jo niin Suomessa kuin Ruotsissa, eikä enää kaukana Australiassa. Paniikki on täällä ja maailmanloppu lähellä, simpukatkin nousevat kuolleena järven pintaan.

Niin. Onko paniikki täällä? Mitä muutoksia ihmiset tekevät arjessaan kohdatessaan kuumuuden ja ehkä miettiessään ilmastonmuutosta? Minä itse olen vähentänyt suihkussa käyntiä ja viilentynyt järvessä. Pyykit ovat kuivaneet pihalla, kuivausrumpua ei ole käytetty. Pihakukkien olen antanut kuolla, sadevedellä niitä on kasteltu, mutta ei vesijohtovedellä. Samalla nämä pienet teot ovat tarkemmin ajateltuna vähän turhia. Eivät ehkä, jos ihan kaikki vähentäisivät kulutustaan, mutta kokonaiskuvassa kyllä. Meitä on niin valtavan paljon.

Syksy on tulossa ja samalla totesin, että esikoinen on taas kasvanut silmissä: hän tarvitsee uusia vaatteita. Ahdistuin, en haluaisi ostaa uusia vaatteita. Niitä varmasti pitäisi ostaa pääsääntöisesti kirpparilta ollakseen ekologinen, mutta koska kirpparikierrokset lasten kanssa ovat puuduttavia, ostan useasti vain fb-kirppareilta tavaraa. Jossa pitää tinkiä,vaihtaa viestiä ja postitella, postikulut ovat nykyään enemmän kuin halpaketjun mekko uutena. Arvaatte miten käy. Arvaatte miten pahalta tuntuu ostaa se halpaketjun mekko, joka kuluttaa ilmastoa, lapsityövoimaa ja ties mitä. Tukea firmaan, joka on viimeinen firma mitä haluaisin tukea, mutta mitä pidempään olen ollut kotona (= kotihoidontuki), sitä enemmän olen joutunut kääntymään halpisfirmojen puoleen. Blogin alkuaikoina olin lapseton, työssäkäyvä aikuinen ja pystyin ostamaan paljon kotimaista ja sitä tukemaan. Nyt kotona lasten kanssa olevana äitinä en pysty kerta kaikkiaan valitsemaan kotimaista, 40 euroa maksavaa mekkoa vaikka haluaisin.

Miten turhauttavalta tuntuukaan välillä kantaa paperiroskia, muoviroskia, biojätettä, kartonkia ja muuta vastaavaa eri jäteastoihin ja sen jälkeen mennä uimarannalle, jossa roskikset tursuilevat, ihmiset heittävät roskaa olan yli ja vedessä kelluu pari oluttölkkiä. Miten voimattomalta tuntui, kun ongin Suomipopeilla laiturilta roikkuen usemman tölkin ja pullon pois vedestä, vain nähdäkseni kun seuraava vene tuli viereen lillimään ja tölkit heitettiin surutta Jyväsjärveen. Miten voimattomalta tuntuu suosia julkista liikennettä, kun samalla Jenkeissä ajetaan hurjan saastuttavilla autoilla, käytetään kertakäyttöastioita ja ajetaan sillä autolla joka paikkaan.

Minä en ole mikään ilmastopulmunen. Kierrätän, kerään roskia maasta, yritän suosia kotimaista ruokaa ja kasvisruokaa, mahdollisuuksien mukaan pyöräilen ja käytän bussia. Sitten teen parin viikon lomamatkan all inclusive-hotelliin ja vedän koko vuoden ”työni” vessanpöntöstä alas. Siltä se minusta tuntuu, silti teen sen, koska kahden viikon loma merkitsee taas niin isoa henkireikää perheelle. Mutta onko perheelläni ja lapsillani tulevaisuutta, jos en lopeta täysin kaikkia matkoja, onko sillä enää mitään väliä, onko jo liian myöhäistä? Mitä ihmeen väliä on minun, pienen suomalaisen lajittelemalla biojätteellä, kun miljoonat ja miljoonat ihmiset samaan aikaan viis veisaavat kierrätyksestä, syövät hyvillä mielin haineväkeittoa, heittävät tupakantummpinsa mereen ja viis veisaavat kierrätyksestä? Olen vuosia asunut Aasiassa ja sanon, että siellä roskista meressä vaahtoaminen vasta turruttavaa olikin. Turistit tulevat ja tuhoavat ja paikalliset tarvitsevat turistien rahat.


mekko NANSO/ korvikset POOLA KATARYNA/ kengät H&M/ hattu Kyprokselta/ aurinkolasit KAPPAHL

Minä olen pitkään ollut hyvin ahdistunut ilmastonmuutoksesta, enkä silti ole suuria konkreettisia tekoja osannut tehdä. Juuri eilen käytin hyvillä mielin Lushin saippuapalaa, joka ei tunnu kuluvan mihinkään vaikka kuinka käyttäisi. Tein jämistä ruokaa. Olin hyvillä mielin, kun esikoinen valisti vessareissuja opettelevaa kuopusta siitä, ettei saa ottaa montaa palaa vessapaperia ”jos käytät noin monta, meillä ei ole enää kohta metsiä, se paperi tehdään puista”. Olin hämmästynyt esikoiseni sanoista ja samalla mietin, että minähän hänelle olen paasannut asioista, en kerta kaikkiaan kestä, jos talouspaperia käytetään jonkin asian kuivaamiseen. Jos vessapaperia laitetaan pönttöön ettei vaan vesitippa lompsahda peppuun. Jos suihkussa seistään helteellä kuluttaen vesivaroja sen sijaan, että mentäisiin vaikka järveen. Mutta onko tuolla kaikella suuressa mittakaavassa enää mitään merkitystä? Kuinka turhalta tämä taistelu itsestäsi tuntuu? Yritätkö tehdä asioita ilmastonmuutoksen hyväksi?

Tämä aihe on väkisin mielessä helteiden vain jatkuessa Suomessa. Minä itse rakastan lämpöä ja hellettä, mutta siitä on nykyään vaikeaa nauttia, kun näkee miten maailma kuluu loppuun. Eilen meinasin juoksulenkillä juosta kuolleen siilin päälle ja nieleskellen ajattelin, onkohan raukka kuivunut. Saammeko enää pelastettua maapalloamme?

Kuviksi otin juttuun Nanson mekossa otetut kuvat, suosiakseni kotimaista. Tämäkin mekko on pysynyt priimana vuosikaudet. Tänä kesänä en ole käynyt lainkaan vaatekaupoissa ja yrittänyt vähentää kulutustani. Ahdistunut blogien ”must have”-listoista ja alennusmyyntien suosittelemisesta. Helteellä ja upealla kesällä on kääntöpuolensa, iso, iso asia, josta kirjoitin pienen pintaraapaisun, herättääkseni ehkä keskustelua. Luonnoksissa on iso läjä kepeitä kesävinkkejä, mutta tämä aihe piti saada nyt ensimmäisenä ulos.

P.S. Postaus tulee näin myöhäiseen aikaan serveriongelmien vuoksi, en saanut julkaistua aikaisemmin!

Lempparinansoa ja hyviä uutisia

Minä olen kirjoittanut Nansosta monen monta kertaa. Siitä, miten iso työllistäjä se on ollut pienehkössä Nokian kaupungissa. Siitä, miten Nansosta tuli mieleen vain äidin joululahjaksi saama uusi yöpuku (olikohan tämä jopa ensimmäinen blogipostaukseni ikinä!). Siitä miten surin kun luin Nanson kohtalosta loppuvuodesta. Tuo silloin kirjoittamani juttu oli yksi luetuimpia. Voit kurkata sen täältä (olipa todella outoa katsoa mahakuvia, tuntuu että siitä on iäisyys kun olin raskaana!).

Nyt saimme puolestaan hyviä uutisia, sillä Nanson tehtaalla toiminta jatkuu! Neulomo Oy on vuokrannut tilat ja aloittaa tuotannon uudelleen ja uusia ompelijoita haetaan. Entisiä nansolaisia siirtyi Neulomon palvelukseen 81. Oletteko kuulleet jo Neulomosta? Toivottavasti siitä kuullaan vielä ja paljon! Upeaa, että vaateteollisuutta saadaan pidettyä vielä Suomessa ja Pirkanmaalla!

Tämän kuvissa näkyvän Nanson ostin alesta esikoisen ollessa vauva. Se oli päälläni Kreikassa kesällä 2013 ja tuolta Pargan reissulta ostin kuvan kengätkin. Nyt kun kuopus vietiin saman ikäisenä samaan maahan, pitihän äidinkin laittaa sama asukokonaisuus päälle kuin tuolloin. Kaipaan selkeästi elämääni perinteitä ja Nanso edustaa minulle jotain, joka on ollut elämässämme aina. Ne yöpuvut ainakin ja myöhemmin nämä kauniit mekot.

Nämä kuvat otettiin vain muutamia tunteja ennen lentomme lähtöä, kun kiiruhdimme vielä kerran syömään kauniiseen Mylokseen, josta kirjoitin viime viikolla. ”Tässä oli teille pöytä” ”Just a second…” ja äkkiä kuvaamaan ravintolan nurkkaan, josta tämä vanha vesimylly löytyi. Haikein mielin katselen näitä Kreetan kuvia, reissusta on jo monta viikkoa ja elokuu on alkanut ihmeellisen syksyinä ja viileänä, minä en ole vielä yhtään valmis syksyyn, haloo!

Neulomolle pidän kovasti peukkuja, toivotaan sen menestyvän!


Keneltä löytyy kaapista Nansoja?