Syksyn mietteitä – itseään on pakko kuunnella

Syyskuu on lähtenyt käyntiin vauhdilla ja voi apua millä ilmoilla meitä on siunattu! Upean lämmin syyskuun alku. Ensi viikolla näytetään pääsevän vähän tavallisempiin syyskuun lämpöihin. Olen mielenkiinnolla seurannut, näinköhän pääsen ensi kertaa juoksemaan syyskuun puolimaratonin shortseissa, olen aina mennyt sen pitkissä housuissa. Kohta sen näkee ja toivottavasti näkee, ettei iske mitkään taudit.

Viimeinen kuukausi

Kuten sanon, syyskuun ja syksykin lähti aika vauhdilla käyntiin. Tämä on tuttua juttua varmasti jokaisessa lapsiperheessä. Yhtä aikaa starttaa koulu, syksyn harrastukset ja itselläni starttasi vielä palkkatyö yrittäjyyden rinnalle. Samaan syssyyn on vanhempainyhdistyksen kokousta, vanhempainiltoja ja muuta syksyyn kuuluvaa. Ekaluokkalainen kaipaa aika paljon tukea iltapäivisin ja lisäksi aamuisin, sillä lähes jokainen aamu alkaa vasta yhdeksältä. Yksi harrastus vaatii lähdön kotoa jo kolmelta iltapäivällä, eli haasteena onkin saada työtunnit riittämään. On ollut yllättävän haasteellista arvioida tuntiensa käyttöä. Kuinka monta lehtijuttua mahtuu viikkoon, jotta saa kasaan myös palkkatyön tunnit.

Myönnän, en ole koskaan laskenut yrittäjyyden tunteja, vaan mennyt homma kerrallaan. Välillä olenkin huomannut, että arvioin tunnit alakanttiin ja päivä loppuu kesken. Silloin täytyy ottaa tunteja viikonlopusta. Kaikki mitä saan tehdä on kuitenkin suuri ilo, suuri oppimisen ja kehittymisen paikka ja olen jokaisesta työstä hurjan iloinen.

Väsymys vaanii nurkan takana

Minä olen joskus palanut loppuun, onneksi siitä on jo kauan kauan aikaa. Se johtui  siitä, että elämäntilanne oli kokonaisuudessaan liian kuormittava. Uupuminen ei ole ollut yhden asian ”syy”, vaan elämässä on tapahtunut liikaa. Opin kuitenkin jo nuorena tunnistamaan sen, milloin täytyy painaa elämässä jarrua.

Kun hain matkailuopasopintoihin toukokuussa, en tiennyt syksystä mitään. Luin hakuilmoituksen, enkä (oma moka) perehtynyt tutkintoon tarkemmin. Tulikin puskista, että koulutus on niinkin laaja kuin 40 opintopistettä ja 600 tuntia. Siihen kuuluu paljon viikonloppuopintoja, kirjatenttejä, itsenäisesti suoritettavia museokäyntejä ja tiedon keruuta. Vähän häkellyin ensimmäisellä kerralla, kun olin paikalla ja kuulin, mitä kaikkea tutkintoon vaaditaan. Olisi pitänyt selvittää tämä ennen kuin otti vastaan paikan.

Tuijottelin pari viikkoa sitten kalenteriani hiki otsalla. Mihin saan mahtumaan museovierailut? Ja ennen kaikkea, miten saan ajatukseni kasaan oppimiskeskusteluun, joka piti hoitaa jo elokuun aikana? Siinä olisi pitänyt esittää jo ajatuksiaan muun muassa lopputyöstä. Aikaa ei vain ollut.

Mietittyäni asiaa parin viikon ajan kysyin mieheltä, onko aivan kamalaa, jos luovutan heti alkuunsa. Halusin saada viikonlopuista aikaa perheellenikin. Hän sanoi, että päätä itse, mutta totesi samalla, että aikamoiselta työmääräni on nyt vaikuttanut. Siispä päätin lopettaa heti ajoissa, kuin yrittää rutistaa uuvuksiin asti ja keskeyttää vaikka puolivälissä.

Liikunta on henkireikä

Aivan heti ei uutta tilaisuutta tule, mutta ehkä vielä joskus pääsen verestämään opasmuistoja. Huomasin, että liikunta on asia, josta on ns. helppo nipistää aikaa. Se ei kuitenkaan ole viisasta ainakaan omalla kohdallani. Saan liikunnasta valtavan paljon energiaa ja hyvää mieltä, lisäksi usein kirjoitan lehtijuttuja juostessani. Liikkeessä syntyy otsikot ja se, mistä aloitan jutun, se on paljon vaikeampaa koneen edessä kykkien.

Sain Instagramissa viestiä, miksi menen lenkille, jos olen väsynyt. Syitähän tähän on miljoona. Hapen takia. Sen takia, että kroppa ja ajatus ovat jumissa koneen edessä. Sen vuoksi, että endorfiinit saavat ajatukset rullaamaan. Olen harvoin väsynyt oltuani tunnin ulkona. Sen vuoksi, että lasten ollessa kotona, monesti kavereiden kera ei siellä mikään pötköttely usein tule kuulonkaan. Tai ainakaan hiljaisuudessa pötköttely. Ulkona saa rauhaa ja happirikasta ilmaa ja mieli kirkastuu. Tässä siis muutama syy.

Tänään olin yhtä hymyä, kun aloitin viikon käymällä jumpassa. Kyllä liikkumisella on mieletön voima mieleen. Heh, olipa hassu lause, mutta ehkä yhdytte tähän?


housut KATRI NISKANEN/ jakku ELLOS/ tennarit GUESS/ laukku PALMROTH

Sellaisia mietteitä täällä. Nyt tuntuu, että syksy on lähtenyt rullaamaan ja asiat löytäneet paremmin paikkansa. Olen valtavan iloinen, että tein tämä päätöksen, ei ole vielä kaduttanut. Olisi kyllä ollut ihanaa tutustua muuhun porukkaan!

Miten itselläsi on syksy alkanut? Onko siihen kuulunut paljon uusia tuulia?

Perhosia vatsassa

On se hassua, miten tuntuu, ettei elämässä tai työrintamalla tapahdu mitään ja sitten kaikki tapahtuu samaan aikaan. Nyt on kyllä perhosia vatsassa sen verran, että kaikki keskittyminen on hieman haasteellista. Mitä kaikkea tällä viikolla tapahtuukaan?

Helsinki City Run ja puolimaraton

Viikonloppuna pitäisi juosta viides puolikas Helsingissä, Helsinki City Running dayssa. Aika hullu ajatus, että lähdin miehen kanssa huvikseni kokeilemaan yhtä juoksulenkkiä vajaa viisi vuotta sitten ja yks kaks menossa onkin jo viides Helsingin puolikas ja Jyväskylässäkin niitä on kertynyt muutama. Tämän vuoden treenit ovat olleet huonoja ja en ole juuri juossut pitkiä lenkkejä, joten nyt lähdetään täysin ns. soitellen sotaan. Toiveissa on päästä maaliin, ennätyksiä en lähde edes yrittämään. Oma enkkani puolikkaalla on Jyväskylästä parin vuoden takaa ja alkaa juuri ja juuri ykkösellä! Lauantain meno voi olla ihan mitä vaan, joten jännityksellä sitä kohti.

Mies, joka on kärsinyt polvikivusta eikä ole juossut vuoteen juuri ollenkaan, on kuntouttanut vimmatusti jalkaansa. Toisin sanoen pakaraansa, josta kipu on polveen tullut. Pyöräillythän hän on valtavasti, eli kuntoa piisaa, juossut ei ole juurikaan. Kysyin lähteekö juoksemaan lauantaina vai menenkö Helsinkiin yksin ja hän lähtikin mukaan. Kävi eilen rempaisemassa 14 kilometrin lenkin, sai siirto-osallistumisen tutun tutulta, joka ei pääsekään ja näin. Nyt lähdetään kyllä molemmat aika soitellen sotaan, huih!

Kreetan reissu lähestyy

Viikonloppuna kirjoittelin kasaan Kreetan kirjoituskurssin ennakkotehtäviä. Sekin tulla jolkottaa sieltä kovaa vauhtia. Muistatteko, kun keväällä ilmoittauduin kirjoituskurssille Kreetalle? Sinnekin pitäisi jo tällä viikolla pakata. Kirjoja, muistiinpanovälineitä, kyniä, ehkä myös villasukkia, keli Kreetalla alkaa viilentyä juuri tällä viikolla! Jännitystä aiheuttaa muun muassa ikävä – miten kestän erossa lapsista 8 päivää? Sellaista ei ole vielä koskaan ollut ja tuntuu ajatuksena ihan kamalan suurelta erolta. Ehkä se menee äkkiä?

Jännitystä aiheuttaa myös odotus, kenen kanssa reissaan. Matkaporukkaa ei ole tiedossa, eli vasta kentällä/perillä tiedän, millainen poppoo meitä on kasassa. Meillä on aika paljon tiedossa ohjelmaa perillä ja aikataulussa ainakin tällä hetkellä yksi vapaapäivä, jolloin olin ajatellut nähdä kahden vuoden tauon jälkeen Terhiä. Mutta voi mikä tuuri, hän lähtee kesälomalle Suomeen juuri! Kyllä harmitti, kun tämän kuulin!

Uusia yrittäjätuulia

Yrittäjäpuolella ja työpuolella minulle aukeni viime viikolla pari ihan mahtavaa mahdollisuutta, joista olen yhtä aikaa ihan älyttömän innoissani ja samalla jännittää. Haluan onnistua ja näyttää, että minusta on näihin hommiin, samalla tietenkin on vaarana, että yrittää liikaa. Se ei koskaan ole hyvä juttu. Parhaansa tulee tehdä, mutta ei pitäisi pusertaa hampaat irvessä yliyrittäen, koska sekin monesti näkyy.


mekko INDISKA/ takki ONLY/ maiharit DR.MARTENS/ korvikset Kroatiasta Bracin saarelta, paikallinen taiteilija teki näitä kroatialaisista kivistä

Nyt vain haasteita kohti siis, niitä on vähän kasaantunut tähän kuun vaihteeseen. Monta blogijuttuakin on luonnoksissa, toivottavasti pääsen niitäkin sieltä pian purkamaan.

Kivaa alkanutta viikkoa! Mitä teille kuuluu? Onko moni tulossa juoksemaan lauantaina?

9 vuotta täynnä tänään! 10 kuvaa ja blogini tarina vuosi vuodelta.

Johonkin katosi taas vuosi. Olin tässä oikeasti aivan pieni hetki sitten kirjoittamassa tätä postausta blogin kahdeksasta vuodesta. Vuosi on kulunut hetkessä ja samalla tuo kulunut vuosi on muuttanut niin paljon asioita. Viime tammikuussa tätä kirjoittaessa suunniteilla oli hyvin erilainen vuosi ja ajatuksissa oli vaikka mitä yrittäjyydenkin suhteen. Tässä kuitenkin ollaan, blogi on pyörinyt vaikka välillä tuntuu, että aiheet supistuvat kun omakin elämä pyörii kodin ympärillä. Vielä jatketaan ja innolla jatketaankin! Se on jännä, että samalla kun olen höllännyt koronan myötä esimerkiksi urheilutavoitteita, olen viime aikoina ekoja kertoja ikinä pitänyt päivienkin kirjoitustaukoa blogista. Osaltaan muiden töiden vuoksi, osaltaan ihan sen vuoksi, ettei joka päivä voi syntyä järkevää sisältöä tässä elämäntilanteessa. Se on osaltaan lisännytkin kirjoitusintoa, se pieni tauotus!

Optimismia ja energiaa syntyi tammikuussa 2012

Kun blogini lähti liikenteeseen, suunnitelmissamme ei ollut lapsia. Kävin päivätöissä, kirjoittelin iltaisin. Bloggasin nimellä Amanda ilman kasvoja jo senkin vuoksi, etten todellakaan halunnut kenenkään töissä tietävän tästä ”nolosta” harrastuksestani. Se kuitenkin lähti työkaverin kysymyksestä ”pidätkö blogia asuistasi, ne ovat niin kivoja?”. Bloggasin maksimissaan pari kertaa viikossa töiden jälkeen, aikaa ei hirveästi jäänyt harrastuksilta, koiralta ja töiltä. Jouluna 2012 talouteemme hommattiin ensimmäinen järjestelmäkamera, olin viikolla 25 raskaana ja olimme muuttaneet joulukuussa omakotitaloon ja marraskuussa loppui pestini tiedottajana äitiysloman sijaisena. Paljon voi elämä vuodessa heittää häränpyllyä!

2013 ja äitiys

Hain oikeasti hirveästi linjaani tullessani äidiksi, sillä luulin, ettei minusta koskaan sellaista tule ja ajatuksia piti järjestellä ihan uudestaan. Toisaalta kun elämä oli sitä valvomista, vaipanvaihtoa, vauvaharrastuksia, imetystä yms. halusin blogini olevan jotain muuta. Vähän kuin vastapainoa vauvaelämälle, omia hetkiä. Kun vauvan ollessa kaksikuinen selvisi, että meidän talossa on vikaa ja jouduimme etsimään pakon edessä koirallemme kesällä uuden kodin (btw, hän voi hyvin siellä edelleen ja täytti kesällä 10v!), alkoi minulla tulla seinä vastaan blogin kanssa. Sen nimi Optimismia ja energiaa tuntui irvokkaalta hätäni keskellä ja kaikki aika meni vauvaan, omakotitalon pakkaamiseen sekä vuokra-asunnon etsimiseen. Elokuussa 2013, vain reilun 1,5 vuoden bloggaamisen jälkeen sanoin hyvästit blogille ja kerroin, etten kykene hommaan enää. Syitä en halunnut kertoa, sanoin vain, että nyt on vähän muuta mielen päällä. Ajattelin, etten koskaan palaa.

2014 ja paluu kotiin

Huhtikuussa 2014 alkoi tulla kevät. Meidän kotimme alkoi olla purettu ja uudelleen rakennettu. Lapsemme nukkui jo välillä paremmin ja auringosta sain valtavasti voimaa. Kävimme kolmistaan iltarasteilla suunnistamassa taapero kantorepussa keikkuen ja tuntui, että elämäni raskaimman talven jälkeen saan vähän kiinni kaikesta. Lapsi nukkui vuokrakodin partsilla pitkiä päikkäreitä ja niiden aikana tein muun muassa ystäväni polttarikansion (hän on kuopukseni kummi nykyään) ja mietin, että ehtisihän näissä hetkissä rustata vaikka blogia. Niinpä kaivoin sen esiin ja huutelin, onko täällä enää ketään! Yllätyin, miten äkkiä postauksiin tuli kommentteja että täällä ollaan ja toukokuussa 2014 osallistuin elämäni ensimmäiseen blogitapahtumaan, jonka järkkäsi ja johon minut kutsui Annamaria. Oli aivan ihanaa tavata ihmisiä jossain muissakin kuin vauvamuskarin merkeissä ja ajattelin, että paras päätös ikinä kaivaa blogi naftaliinista!

2015 ja Indiedays

Minulla oli pian hyvin suuri halu kehittyä blogin kanssa. Aloin saada kutsuja pressitilaisuuksiin ja oli ihanaa tutustua kollegoihin. Halusin kehittyä ja päästä asiassa eteenpäin. Kävin talvella 2014-2015 Helsinki Design Schoolissa muotitoimittajan opinnot, joka osaltaan innosti kehittämään blogia. Hain mukaan Indiedaysin yhteisöön ja pääsin helmikuussa 2015 mukaan. Olin niin innoissani! Se toi selkeästi lisää lukijoita ja ID:n kaksi kertaa vuodessa järjestämät tapahtumat olivat aivan parhaita. Kuuluin johonkin yhteisöön, siellä oli minua vastassa tuttu porukka. Blogeissa oli aktiivista kommentointia ja tunsimme monet toisemme. Ihan parasta blogiaikaa!

2016, toinen lapsi sekä Bellablogit

Tammikuun 2016 kuvassa on taas menossa noin 30. raskausviikko, ei muuten näy niin hyvin edestä! Lapsiemme lasketuissa ajoissa oli 5 päivää eroa, eli samoissa mentiin kuin kolme vuotta aiemmin. Olin alkanut profiloitua kotiäitinä ja kohta kahden lapsen äitinä yhä enemmän perhebloggaajaksi ja tein äärettömän mielelläni yhteistöitä esimerkiksi Särkänniemen, SuperParkin tai HopLopin kanssa. En enää pyristellyt rooliani vastaan kuten 2013, vaan hehkutin, että on oikeasti ihan mahtavaa aikaa elämässäni ja kävin ilolla vauvaharrastuksissa. Moni ystävä oli kotona ja sain aivan eri tavalla seuraa kuin esikoisen kanssa, kun meillä kävi hänen kavereitaan äiteineen kylässä. Oli suorastaan vaikeaa välillä mahduttaa kaikki leikkitreffit kalenteriin! Aivan parasta!

Päätin siinä samalla kahden lapsen kanssa kotona ollessani aloittaa kevytyrittäjyyden. Olin vakaasti päättänyt jälleen kehittyä blogini kanssa ja halusin hakea portaaliin, jossa blogeja on vähän ja mahdollisuuksia kaupallisiin yhteistöihin enemmän. Hain sinnikkäästi Bellablogeihin. Minulle soitettiin ja haastateltiin motiiveistani ja taustoistani elokuussa 2016, olimme leikkitreffeillä tuolloinkin ja neljästä pikkunaisesta lähti aikamoinen meteli. Pääsin Bellablogeihin ja siirryin sinne lokakuussa 2016 ja olin ihan hirmuisen ylpeä pienestä tekeleestäni, jota pyöritin kaiken muun härdellin ohella.

2017 – ensimmäinen puolimaraton, kotiäitihärdelli ja kunnianhimo

Tajusin muuten, että olen aina laittanut vuoden 2017 alipainoni juoksuinnostuksen piikkiin, mutta se ei ole totta. Tämä vuoden 2017 kuva on otettu ennen yhtäkään juoksulenkkiä. Alipainoon johti siis ihan se tauoton liikkeessä oleminen kahden kotiäitinä, jumpat, imetys ja ehkä unohdin välillä syödä siinä hässäkässä.

Vuonna 2017 aloin miehen kanssa juoksennella ja päätin osallistua HCR:lle puolimaratonille toukokuussa. Tyylini on vähän joka lajissa täysillä tai ei ollenkaan! 2017 oli ihana, mutta aika täysillä vedetty vuosi, jolloin syksyllä aloin ihmetellä kun en jaksakaan enää juosta ja olin ajoittain kiukkuinen kuin ampiainen. Anemia se sieltä nosti päätään, meni kevääseen ennen kuin tajusin.

2018 – Suomen Blogimedia, vakiintuneet tilaisuudet ja yhteistyökumppanit

Vuosi 2018 oli kivaa aikaa blogissa. Lapset aloittivat syksyllä päiväkodin sopparilla 10 päivää kuussa, eli minulla oli enemmän aikaa tehdä omia juttuja. Juoksin paljon, kävin tosi monissa kivoissa tilaisuuksissa Helsingissä ja loin tosi monia kontakteja. Oli kivoja yhteistöitä.

Meille ilmoitettin, että Bellablogit lopetetaan ja saamme siirtyä saman katon alla olevaan Suomen Blogimediaan jos haluamme. No totta kai halusin! Blogimediassa oli monta ”jättiblogia” omiin silmiini ja uskon, etten olisi ikinä sinne päässyt näillä lukijamäärillä ilman tätä ns. takaporttia. Muistan kun puhuttiin asiasta Karkkipurkin Annikan kanssa Ratinan kauppakeskuksen avajaissa huhtikuussa – ja lokakuussa asian sai julkistaa! Huh, minulle teettää vaikeuksia tällaiset puolen vuoden salaisuudet! 2018 oli ehkä elämäni paras blogivuosi – kivoja yhteistöitä ja tapahtumia, mutta edelleen suurin osa vuodesta kotiäitinä pirpanoiden kanssa. Ihania reissuja Vuokattiin ja Kyprokselle. Anemian löytyminen ja paranemisen aloittaminen.

2019 – kivoja yhteistöitä

Vuosi 2019 oli vähän etsikkoaikaa. Jo silloin minulle sanottiin, ettei tällaisia sillisalaattiblogeja voi olla olemassa, täytyy olla selkeästi perheblogi, urheilublogi tms. Jyyräsin vastaan. En halua profiloitua niin tiukasti!

Etsin töitä esikoisen mennessä eskaria kohti ja tajusin, että hän on sitten ensimmäistä kertaa viisi arkipäivää viikossa jossain hoidossa ja minulla aikaa tehdä töitä. Kirjoitin hakemuksia, petyin kerta toisensa jälkeen. Keväällä 2019 kuulin, että työttömät korkeakoulutetut saavat ilmaiseksi yrittäjyyskurssin. No sitä kohti sisuunnuin! Samalla ajattelin, etten voi ikinä alkaa yrittäjäksi, en tiedä siitä mitään, miten ihmeessä voin! Kesän ajan kävin yrittäjyyskurssia. Lasten leikkiessä heinäkuisena sadepäivänä Leon Leikkimaassa kavereiden kanssa minä istuin kahvion puolella ja kuuntelin luentoja yrittämisestä. Istuin terassilla heidän ollessaan pihaleikeissä ja tein kurssia.

Se johti siihen, että loppukesästä minulla oli kurssi käytynä, starttirahahakemus sisässä ja jännitys päällä. Kun saavuin kotiin ehkä maailman parhaimmalta pressireissuilta Pärnusta syyskuun alussa 2019 sain tietää, että starttiraha myönnetty ja yrittäjyys alkaa. IIIIK!

2020 – irtautuminen Bablerista, kommenttien häviäminen, IG:n jyrääminen, yrittäjyys

Vuosi 2020 oli koko maailmassa yhtä hullunmyllyä. Ehdin käydä miehen kanssa Tallinnassa tammikuussa samoin kuin äitini ja lasten kanssa helmikuussa ja siinä oli sitten ulkomaan reissut hetkeksi. Minun piti kevään myötä käydä yrittäjyysbuustausta kokeneen yrittäjän kanssa ja kehittää firmalle nettisivut ja oli sovittuna kivoja töitä ja… Tiedätte. Töitä peruuntui, buustaajan ehdin nähdä kerran, päikkyläinen ja eskarilainen jäivät 24/7 kotiin pääsääntöisesti minun vastuulle ja ajattelin että ei ole totta. Piti haukkoa happea hetki ja järjestellä ajatuksiaan.

Kesällä lähdin itsenäiseksi portaalista, eli Bablerista, joksi Suomen Blogimedia oli vaihtanut nimensä. Lähdin, että voisin enemmän itse määrätä hintani ja mitä yhteistöitä teen yms., mutta koin aivan kamalaa kauhua samalla. Tiesin, että lukijamääräni varmasti hetkellisesti putoavat ja kukaan ammattilainen ei enää myy puolestani tai väännä tilastoja yhteistöiden tuloksista. Olin kuin Jenkeissä aikanaan maailman suurimmassa puurakenteisessa vuoristoradassa – paskajäykkänä kauhusta ja samalla ihan innoissani, että uskalsin ja kokeilin!

IG alkoi syödä blogeja. Kaukana ovat sellaiset ajat kuten vuonna 2016, kun blogipostauksessa saattoi olla 50 kommenttia. Nyt kommentit heitetään Instassa ja paljon yksityisviestinä. Viime vuonna aika monessa paikassa kyseenalaistettiin myös blogien tulevaisuus.

2021 – uuden edessä, kivoja muita töitä, blogien tulevaisuus

Hämmästyin todella kun sain kommentin edelliseen postaukseen, että blogiani lukeva ihminen ei ole Instagrammissa. Se antoi intoa – joku siis ainakin lukee vain nämä juttuni eikä IG ole täysin jyrännyt kaikkea! Tasapainottelu näiden somekanavien välillä on haastavaa ajoittain.

Tälle keväälle on tulossa muutama mielestäni hyvin minun näköiseni yhteistyö. Lisäksi treenaan kohti hiihtomaratonia (tästä kirjoitan lisää asap) ja saan tehdä ison homman oman blogini ulkopuolella lempiaiheeni parissa. Olen tuntosarvet herkkinä urkkimassa siellä sun täällä uusia työtilaisuuksia ja innoissani vähän kaikesta ja aina.

Olen kipuillut yrittäjyyden kanssa paljonkin ja sitten taas toisaalta kiitellyt sen suomista mahdollisuuksista. Ei ole viikonloppua, kun en tekisi edes vähän töitä, mutta samalla olen läsnä joka ikinen arkiaamu eikä ekaluokkalainen joudu lähtemään yksin kouluun ikinä. Minä mieluummin vähän venytän penniä (aina eivät myynnit suju ja korona tekee osansa), kuin luovun ajasta lasten kanssa, se on ihan korvaamatonta miten läsnä on pystynyt olemaan. Ehkä blogeilla on vielä tulevaisuutta? Ainakin ne jäävät hyvin Googleen elämään ja hakusanoilla päädytään aivan jatkuvasti tännekin. Luetuin postaus on ollut viimeiset kaksi kuukautta postaukseni talvijuoksuvaatteista.

Kiitos kun olette mukana

Aika hurjaa millainen matka tänne on tallentunut. Lähtien ajasta kun ikäni alkoi vielä kakkosella ja olin lapseton siihen, että lapseni on jo koulussa ja minä olen yrittäjä. En olisi ikinä uskonut mille matkalle tämä homma vie. Miten ailahtelevaista elämä on kun toisinaan takoo päätään seinään ja seuraavassa hetkessä hihkuu, mitä saikaan tehdä tai kokea. Olen tutustunut ihan todella moneen upeaan ihmiseen, yrittäjään, yritykseen ja bloggaajaan tämän homman kautta. Olen tutustunut jo aika paljonkin moneen vakkarilukijaan ja kommentoijaan. Olen äärettömän kiitollinen kaikesta, mitä olen oppinut ja kokenut. Minusta on tullut juoksulähettiläs, minusta, joka ei blogia perustaessaan olisi suostunut ikinä lähtemään juoksulenkille.

Elämä tuo ihan älyttömästi mukanaan, kun rohkeasti menee, tekee ja sanoo asioihin kyllä. Voi miten kaipaan blogireissuja ja sitä pulinaa ihmisten kanssa, tulin niiltä aina niin täynnä ideoita takaisin! Halaukset pressipäivissä ja tutut kasvot antoivat intoa jatkaa kotona yksin puurtamista.

Mutta kyllä me näistä haastavistakin ajoista selvitään vai mitä? Tässäpä oli blogini ensimmäiset 9 vuotta hyvin tiiviinä pakettina. Kuinka moni on ollut alusta asti matkassa? Kiitos kun olette, arvostan hirveästi!

P.S. Kaikki kuvat ovat blogivuosien tammikuilta, paitsi 2014 kuva, kun blogi oli tauolla (tai lopetettu eikä sittenkään lopetettu).

JA VIELÄ: KIITOS, TUHANNESTI KIITOS RAKAS MIEHENI. Olet ottanut asukuvani syksystä 2014 lähtien. Ja ties mitkä muutkin kuvat reissuissa, juoksulenkeillä, pulkkamäessä, ravintoloissa, teattereissa, ties missä. Ilman sinua tämä homma ei pyörisi monessakaan mielessä.