Yksi kotini häpeäpilkuista

Istahdin ennen pölyjen pyyhkimistä (iih inhokkihommaa) rustaamaan teille yhdestä kotini häpeäpilkuista. Välttelen selkeästi seuraavaa siivoushommaa niin paljon, että teen poikkeuksellisesti iltapostauksen! Niitä luetaan jostain syystä paljon vähemmän kuin aamulla tehtyjä, mutta kokeillaan nyt tätä.

Ja siis näitä häpeäpilkkujahan riittää, voi veljet! Minä olen kova siivoamaan monia näkyviä asioita, mutta esimerkiksi kaappeihini ei kannata kurkkia. Elämässä on tietyt prioriteetit, kuten liikunta, perhe ja työt ja kaappien järjestely ei todellakaan kuulu niihin. Ja pikkulapsiperheessä saa sitä näkyvää sotkua, keittiötä, leluja, vaatteita lattialla, pyykkiä, tiskiä ja muuta siivota joka päivä, niin isommat siivousprojektit jää. Ja totuushan on, etteivät ne monesti ole edes niin isoja kuin luulee, mutta ei vain tule aloitettua. Yritän nyt selitellä ja puolustella tätä rytöläjää selkeästi kaikin tavoin!

Olin luvannut itselleni siivota viikonloppuna yhden läjän, joka ei ole edes kaappi vaan näkyvillä, mutta paikassa missä eivät esim. vieraat käy. Alakerrassa vaatekaappien välissä on tila, johon lähes kuusi vuotta sitten iskin tavaroita ”väliaikaisesti”. Siihen meni vanha pyykkikori, joka oli täynnä vanhoja laukkuja. Sellaisia, joita ei juuri enää käytä, mutta koska en omista merkkilaukkuja myös sellaisia, joista ei oikein ole eteenpäin myytäväksi. Siihen viereen alkoi muodostua keko. Itsestään ja pikku hiljaa. Keossa oli neljä eri aamutakkia, josta kiskaisen illalla päälle ja heitän siihen aamulla, läjä villasukkia, reilun vuoden yltä päältä kurassa ollut reppu päivältä, kun ajoin rapakelillä pyörällä ilman lokasuojia ja… Siinä oli vähän kaikkea.

Loppujen lopuksi tuon pinon läpikäyminen oli mielenkiintoinen kokemus. Löysin kauan kadoksissa olleen hyvän luomiväripaletin yhdestä laukusta. Löysin hyvät sormikkaat juoksuun edellisten mennessä puhki. Muutaman vaipan, hirveän kasan kuitteja. Löysin salikassista jopa HOUSUT, joita tuijotin hämmentyneenä. Ovatko ne minun? Kivan näköiset kesähousut, siistiä. Pesin sen kurarepun (olipa sekin nyt muka iso homma) ja koko homma ei edes vienyt kauhean kauaa aikaa.

Koko ajatus lähti siitä, kun mummolaa laitetaan nyt myyntiin ja äitini kysyi haluaisinko jotain siellä vielä olevista huonekaluista. Toivoin saavani makkarin tuolit, jotka ovat todella kauniit ja ajattelin laittaa ne tähän ns. tyhjään koloon. Äiti ottikin niistä toisen, eli minulle tuli yksi tuoli ja kun isäni toi sen perjantaina, totesin etten haluakaan laittaa sitä piiloon, on niin ihana. Joten alas päätyi vuoden päivät ruokapöydän vieressä ollut tuoli ja tuo muisto mummolasta saa olla näkyvillä jossain, katsotaan mistä se löytää paikkansa. Kyllä sitä katsoessa sydän läikähtää, en halunnut piilottaa kaunista ja muistorikasta tuolia kellariin!

Mutta vitsi mikä määrä pölyä lähti tuossa operaatiossa ja löytyi kaikkea jännää. Olipa taas rankempi juttu ajatuksen tasolla kuin käytännössä. Ehkä tästä voimaantuneena lähden kohti inhokkipuuhaani eli sitä pölyrättiä!

Millaisia kasoja teiltä löytyy? Vai löytyykö? Eikö ole kaunis mummolan valkoinen tuoli?

Arvokasta vanhuutta

Onpahan ollut tunteita pelissä viime päivinä. Tänään se sitten alkoi, eskari. Lapsi oli erittäin hyvillä mielin menossa ja kaikki vaikutti todella kivalta, kun eilen pääsimme vihdoin tutustumaan.

Mutta palataan viime viikonloppuun. Silloin samassa asunnossa 65 vuotta asunut mummoni muutti palvelutaloon ja olimme paikalla häärimässä. Ajattelin, että itkeä vollotan koko päivän, mutta siitähän tulikin hyvän mielen päivä. Oli sukua paikalla, sain halia tädin pientä palleroa, mummoni oli hyvin iloinen kun meitä oli paljon paikalla ja ennen kaikkea, se asunto. Vaikutti todella kivalta. Palvelutalossa ei kulje hoitajat sairaalavaatteissa vaan se on kuin oma koti (tai siis sehän se onkin, mutta näyttääkin kodilta), on aktiviteetteja ja seuraa. On ruokahuolto, sehän se on vanhukselle iso helpotus, kun ei tarvitse käydä kaupassa ja laittaa ruokaa. Talo ja asunto vaikuttivat todella kivoilta ja ennen kaikkea mummo vaikutti iloiselta ja tyytyväiseltä ratkaisuunsa, päätös ei syntynyt helpolla, mutta nyt kun se on tehty, hän vaikutti huojentuneelta.

Olen vähän itsekkäästi ajatellut, ettei mummo voi muuttaa, en ”kestä” kun mummola lakkaa olemasta. Siellä on vietetty joulua, siellä olen yöpynyt lukuisat Helsingin reissut mummon kanssa jutellen. Hänhän on yli 90-vuotiaaksi hirvittävän terävä ja tietää muun muassa politiikasta enemmän kuin minä, olen jäänyt kakkoseksi jutuissa monesti. Tuo ajatus kurisiti kurkkua. Että illoista mummon kanssa on nyt luovuttu, samoin kuin aikaisista aamuista, kun juon mustaa teetä ja syön puuroa hänen luonaan ja hän sanoo aina samalla tavalla ”voi voi kun minun tulee ikävä” ja vilkuttaa joka ikinen kerta ikkunasta, kun kipitän ratikkaan. En ole kertaakaan unohtanut katsoa ylös ja vilkuttaa, enkä ole koskaan katsonut ylös turhaan. Näin on tehty 36 vuoden ajan. Nyt ei enää tehdä niin.

Isoa luopumista, sitähän se on. Mutta mummo mennä porskuttaa ja elää, sehän se on pääasia. Hän tuntuu viihtyvän uudessa kodissa ja kehui eilen soittaessani, että ruoka on tavattoman hyvää. Vaikkei yökylään pääse, hänen luonaan pääsee käymään vielä ja hän on edelleen teräväpäinen keskustelukaveri.

Koska yhteen huoneeseen ei mahdu kaikkea tavaraa, sain matkaani lauantaina mummoni ja ukkini häälahjahopeita, joihin oli kaikkiin kaiverrettu hääpäivä vuodelta 1954. Pyörittelin niitä pala kurkussa käsissäni, kun olimme palanneet Tampereelle ja puhelimeeni tuli viesti:

”Niin kauan kun ollaan tunnettu, niin oot puhunu aina sun mummosta ja siitä, kun käyt siellä. Ennen lapsia jo muistan aina kun kävit siellä, kun ei meillä oo sellaista mummolaa. Ja sit tietenkin Instassa seurannut kun olit opiskeluaikana (Helsinki Design School) sun mummon luona. On selvää, että on tosi tärkeä”.

Sitten tulivat kyyneleet. Oli niin hurjan haikea olo. Aloin ikävöidä ukkia, päässä vilisi pikakelauksella kaikki hetket mummolassa. Kuinka kivaa oli lapsena heittää roskat roskakuiluun. Olin ihan vihainen kun se poistettiin! Kuinka sinne tuli laulava pukki vuonna 1985 ja sain Ressu-koiran, joka löytyy nyt tyttöjeni huoneesta. Kuinka menimme vauva-pikkuveljen kanssa käymään mummolla ensimmäistä kertaa. Kuinka jännitti viedä mies sinne ensimmäistä kertaa. Ja kuinka olin ensimmäistä kertaa yötä mummolassa oman vauvan kanssa. Kaikki aina paikallaan pysyneet koriste-esineet näkyivät silmissäni, seinille jääneet niin tutut taulut, mustavalkokuvat ukkini vanhemmista seinällä, kaikki vilisi kyynelsilmieni edessä.

Mutta samalla kun kyyneleet tippuivat poskille hymyilin. Mummo saa arvokasta vanhuutta palvelutalossa, jossa häntä kohdellaan hyvin. Hoitajat vaikuttivat hurjan mukavilta, joskin meinasin alkaa hihittää kun kysyttiin, tarvitseeko aamiaiselle herättää. Aamiainen alkaa kello 8.30 ja mummoni syö puuronsa Hesarin ääressä viideltä. Aamiaiselle hän ei ole mennyt vielä kertaakaan. Täytyyhän sitä näin ison muutoksen edessä jostain pitää kiinni, kuten aamurytmistä hyvänen aika!


t-paita ZARA/ hame LINDEX/ takki ONLY/ tennarit CONVERSE/ aurinkolasit RAYBAN (saatu)/ korvikset H&M

Sängyn vierelle on aseteltu kuvat rakkaista, sieltä me katselemme mummo, kuinka sinun on parempi olla uudessa asunnossa, jossa on turvallista ja apua arkeen. Ei ole syytä kyyneliin, on syytä iloita, että pärjäsit 93-vuotiaaksi omassa asunnossasi. Se on aika kova suoritus, mutta kovaa tekoa on mummokin, hänen avioliittonsa ja lujuutensa on kyllä jotain, mitä pidän ohjenuoranani.

Onko sinulla isovanhempia elossa? Mikä on tärkein oppi, jonka olet saanut heiltä?

Isoja liikutuksen kyyneleitä

Heräsin tänään todennäköisesti viimeistä kertaa mummolasta. Montakohan yötä olen viettänyt tuossa kerrostaloasunnossa Helsingissä? Olen viettänyt niin lapsuuden jouluja, kuin yöpynyt omien lasteni kanssa siellä. Nyt viime aikoina olen ollut hyvin useasti pääkaupunkiseudulla ja yöpynyt yksin mummoni luona. Olen arvostanut kovasti noita iltoja, kun olemme ehtineet kahden kesken jutella. Miettinyt monesti, montako näitä yökyliä vielä on, kuinka pitkälle yli 90-vuotias rautarouva jaksaa.

Voimat ovat sen verran ehtyneet, että mummo muuttaa palveluasuntoon. Helpottunein, mutta tietysti hyvin haikein mielin asuttuaan 65 vuotta samassa asunnossa. Miettikää mikä aika. Hän on saattanut naapureita niin hautaan kuin uusiin koteihin. Todistanut monen ystävänsä lähdön ja jäänyt, ollen talossa pisimpään elänyt tyyppi. Jopa lehtihaastattelu hänestä haluttiin tämän vuoksi viime vuonna tehdä, mutta ei suostunut siihen. Tietenkään. Hän pitää matalaa profiilia.

Yli 10 vuotta on kulunut ukkini poismenosta, mutta hänkin on jotenkin läsnä tuossa asunnossa. Kun katselee kuvia ja tuolia missä hän istui lähes aina. Hänkin on jotenkin paikalla tuossa asunnossa.

Nukuimme viime yön (puolikkaan) miehen kanssa kaksin mummolla. Milloin mahdoin viedä hänet ekaa kertaa tuonne mummolaani? En enää muista. Monia kertoja hänkin on siellä vieraillut. Oli vaikeaa mennä nukkumaan, kun päässä takoi ajatus, että mummolaa ei enää ole jatkossa. Toki nyt puhutaan materiasta, sillä onneksi mummo vielä on ja toivotaan, että jaksaa vielä pitkään! Mutta elämässäni pisimpään muuttumattomana ollut asia häviää. Olen nieleskellyt ankarasti samalla mummoa tsempaten, ei ole helppo muutos hällekään.


toppi VERO MODA/ housut SOYA CONCEPT/ kengät MIGATO (Kreetalta)/ korvikset MINE GUNGÖR ART (saatu blogin kautta)

Liikutusta lisäsi vielä se, että olemme ensimmäistä kertaa ikinä erossa lapsista kuusi yötä. Olin siis koko matkan Jyväskylästä Helsinkiin jo pala kurkussa. Kuulin lähtiessämme lasten äänet leikkipuistosta ja kyyneleet nousivat silmiin. Sanoin, että käydään vielä kerran sanomassa heippa, mutta mies kieltäytyi ja kurvasi kohti moottoritietä. Sanoi, että parempi lapsillekin etten mene puistoon nyyhkimään uusia heippoja. Oli varmaankin oikeassa.

Matkalla pysähdyimme miehen isän haudalla, miMIssä tulee käytyä hyvin harvoin. Liikuttava hetki sekin. Sydän sykkyrällä meni siis eilisilta.

Kun luette tätä, minä olen juuri laskeutunut Kroatiaan miehen kanssa kaksin. Huh miten jännää. Ja huh mikä lennon lähtöaika, kello 5 lähtevä lento jätti sen vikan yön mummolassa aika tyngäksi!

Liikututko itse helposti? Onko sinulla vielä isovanhempia elämässäsi?