Nyt kun fiilikset ovat vielä tuoreet, on tultava kertomaan teille, mitä kaikkea eilen tapahtui, kun tämä vähän huono esimerkki, Helsinki City Running Dayn juoksulähettiläs ponkaisi kohti seitsemättä puolikastaan. Mitali kaulassa tultiin kotiin ja maaliin päästiin, mutta oli se kyllä vähän hönöilyä kaikki minun ja miehen osalta, ihan kaikki valmistautumisesta juoksuun. Mutta voi pojat mikä fiilis oli painaa eilen! Mikä reitti, mikä keli, mitkä järjestelyt! Ei ollut kyllä koronapaniikkia, ei siellä päinkään! Nyt seuraa pitkä purku kaikesta, toivottavasti jaksatte lukea. Sen sanon, että kyllä pitkään juoksukisaan kannattaa muuten tehdä välillä pitkiä juoksutreenejäkin. Aika vinkki vai mitä?

Treenaaminen puolimaratonille – korona vei fiilikset

Kuten aiemmassa postauksessa sivusin, minulta korona vei fiiliksen vähän kaikkeen keväällä. Työt vähenivät, elämä hidastui, toukokuun puolimaraton siirtyi lähes puolella vuodella ja kevään treeni-into väheni. Juoksun lisäksi olen aina tykännyt käydä jumpissa ja treenata muutakin kuin juoksua. Tein ehkä kaksi viikkoa kotijumppia ja kyllästyin. Siinä missä muut saattoivat juosta enemmän kuin koskaan, minä juoksin vähemmän kuin koskaan. Kaikki ahdisti, oma toimeentulo pelotti, olin jotenkin lamaantunut. En saanut mistään otetta ja pyörin päivät lasten kanssa kotona. Kaikki oli jotenkin turhan tuntuista. Sitä fiilistä on vaikeaa selittää, mutta sen myötä katosi treeni-into. Juoksin kyllä, mutten pitkiä lenkkejä ollenkaan, maksimissaan kymppejä. Piriformikseni jumiutuu aika ajoin ja ennen pari kertaa kuussa helpottanut hierojakaan ei ollut keväällä pelissä mukana ja pakaran kipukin jarrutti treenejä. Kyllästytti ”vain juosta” ja kaipasin jumppasaleja.

Miten valmistautua puolimaratonille? Ja miten nyt tein?

Yleensä olen valmistautunut puolikkaalle pitkään. Juoksua toki tulee ympäri vuoden, mutta 3,5 vuotta kestäneen juoksuharrastukseni ja kuuden alla olleen puolikkaan olen vetänyt aina 1-2kk:n totisemmalla valmistautumisella. Syönyt paremmin, syönyt vitamiineja, vikan viikon olen tiukasti pessyt käsiä ja syönyt sinkkiä, aina nimittäin pelännyt saavani lapsilta jonkun räkätaudin viime hetkillä. Olen juossut kerran viikossa ennen tätä kevättä noin 15 kilometrin pitkän lenkin. Viimeisen yleensä viikko ennen puolikasta. Kisaviikolla olen käynyt hierojalla, alkuviikosta, sillä kunnon hieronta väsyttää yllättävän paljon jalkoja! Miettinyt tarkkaan parin kisaa edeltävän päivän ruoat ja tehnyt soittolistat reitille ajatellen, mikä biisi soi 15 kilometrin kohdalla jne. Kaikki on mietitty ja tarkkaan.

Tänä vuonna ajattelin vielä viime viikonloppuna, etten juokse. Mietitytti koronahommat ja oma treenin määrä tai ehkä ennemminkin laatu. 15 kilometrin lenkin olen juossut viimeksi tammikuussa. Että siltä pohjilta puolikkaalle, ei kannata. Juossut olen kuitenkin, mutta nopeita kymppejä, puolikkaalla pitäisi jaksaa se tuplana. En lähde. Alkuviikosta tuli fiilis, että haluan lähteä. Varasin äkkiä keskiviikolle 90 minuutin hieronnan ja lepäsin keskiviikon, torstain ja perjantain. Kaksi vikaa päivää yritin juoda enemmän, mutta siinä se. Lauantaiaamuna ajaessamme kohti Helsinkiä nappasin Spotifysta jonkun 90-luvun hittilistan juoksun soittolistaksi. Täytyy sanoa, että toki sekin, että puolikkaita on alla jo 6, tekee homman vähän huolettomammaksi, mutta nyt kyllä lähdettiin niin soitellen sotaan.

HCR ja koronajärjestelyt

Perille päästiin eilen, olimme aamukymmeneltä Olympiastadionilla. Ruuhkaa ei ollut missään, mutta laitoimme silti maskit päähän astuessamme sisään kohti kisatoimistoa ja Expoa. Hei wau mitä kaikkea muuten Expon puolella jaettiin, oli jätskiä, vitamiineja, puuroja ja ties mitä! Kaikilla töissä olleilla oli maski päässä ja niin oli lähestulkoon kaikilla osallistujillakin – tämä suositus oli kyllä otettu tosissaan!

Kävelimme alakertaan, josta löytyi VIP-pukkarit ja väljäähän siellä oli. Oli kivaa tavata livenä ensimmäistä kertaa ihan ”hullu” juoksija Pia, joka eilenkin kiskoi läpi sekä puolikkaan että täysmaratonin. APUA! Lisäksi pukkarista löytyi Thaimaan työkaveri Nuppu sekä Martina Aitolehti, jotka molemmat ovat Ironman-kisoja suorittaneita mimmejä. Otin heidän kanssaan yhteiskuvan ja mietin, että voi elämä, olen täällä huonoilla treeneillä tällaisessa seurassa, auttakaa!

Sitten olikin jo aika siirtyä lähtöalueelle. Minä starttasin tokassa lähtöryhmässä kello 11.10. Sen lisäksi, että lähtöryhmiä oli viisi, oli jokainen ryhmä jaettu kolmeen eri alueeseen, siniseen, valkoiseen ja keltaiseen. Lähdin oman ryhmäni ihan vikana. Aika alkoi rullata kun ylitit lähtöportin, joten kiirettä ei ollut. Muiden juostessa kävelin lähtöalueella ja lopulta lähdin juoksemaan ns. yksin. Riisuin maskinkin aika pian lähdön jälkeen, kun totesin juoksevani ihan rehellisesti yksin. Joka puolella kuulutettiin, ettei tulisi sylkeä tms. juoksun aikana, eikä sellaista näkynytkään! Lähtö oli niin kiva, miten helppoa oli juosta ilman sitä alun ryysistä, jossa meinaa talloa koko ajan jonkun kantapäille! Ja juomapisteiden määrä oli mahtava ja niissä olevien pöytien! Ei mitään ryysistä niissäkään!

Miltä puolimaraton tuntui? Miten kävi miehelle, joka ei ole juossut yli vuoteen?

No niin, tässä nyt sitten alkaa se ”sekoiluvaihe”. Kun päätin tällä viikolla, että haluan juoksemaan, kysyin mieheltä, tulisiko mukaan. Ehdotin, että ottaa pyörän alle ja tulee tarjoilemaan minulle eri kohtiin juomaa, jos juomapisteillä olisi ruuhkaa. Totesi, että hänen tekisi mieli juosta edes vähän, jos jättäisi kesken. Hän ei ole siis juuri juossut edellisen HCR:n jälkeen, josta on lähes 1,5 vuotta polvivaivan vuoksi. Pisin juoksu oli triathlonin lyhellä matkalla elokuussa vedetty 4 kilometriä. Että jos minä läksin soitellen sotaan niin… Olen kuitenkin juossut joka ikinen viikko!

No, sitten kävi niin, että olimme eri lähtöryhmissä, mies minun jälkeeni. Oli korjannut aikaansa huonommaksi polven takia. Eli mies, jonka enkat ovat muistaakseni 1.42 lähti minun takaani, jonka enkat 1.59. Hänellä oli useampi juomapullo vyössä ja tarkoitus oli, että juoksemme yhdessä, hän ottaa minut kiinni ja sitten on samat juomat ja ja… No, jos lähdössä on 8 minuuttia jo eroa, tiedätte mitä se tarkoittaa. Minä painoin kilometrivauhtia 5.30, eli mies juoksi aikamoisen kovaa minua kiinni. 1,5 vuoden juoksutauolla. Arvatkaa kuinka siinä käy? No niinpä, huonosti. Lopulta totesin, ettei juomapisteillä ole mitään ruuhkaa tai hätää ja join niistä normaalisti ja ajattelin, että mies varmaan jättää kesken.

Arvatkaa siis miten hämmästyin, kun 14 kilsan kohdalla pöllähti viereeni. Ei ole totta, siis tollaisella treenitauolla juossut sellaista kyytiä. Hän sanoi, että hirveä kipu reisissä – juoksutauko ja 14 km kovaa, uskon. Olimme vierekkäin noin puoli minuuttia, jatkoin juoksua ja katsoin taakseni – mies oli kadonnut. No se jätti nyt kesken, ajattelin ja jatkoin menoani. En siis juonut pisaraakaan niistä juomista, mitä mies oli raahannut vyössään minulle. Voi hyvänen aika! Ja miksemme lähteneet yhdessä, jos kello alkaa raksuttaa kun alitat lähtöportin. Voi älli ja tälli!

Puolikas kilometri kilometriltä

No, mites se oma suoritus? Ilman niitä pitkistreenejä? Here we go!

1 km Voi luoja miten ihanaa. Ihana ihana syyskeli, ihana reitti. Kenen idea oli, että tämä juostaan eri suuntaan kuin ennen? Mahtavaa, kiitos!

2 km Rakastan juoksemista. Juoksen muuten aika kovaa tasolleni, jaksankohan loppuun asti? (5,30min/km, olisi siis puolimaran loppuaikana 1,55h)

3 km Ei jee, tuolla on entinen seinänaapuri Jyväskylän paritalosta. MOIIII! Huudan ja vilkutamme ja jatkan hymyillen matkaa.

4-5 km Ihana Ruoholahti, onpa kaunista. Onpa hyvä fiilis. Näen blogitutun Lauttasaaren sillalla, moi Teijaaa!

6-7 km Kaunista maisemaa. Askel rullaa kuin vettä vaan. Poseeraan juostessani reitin varrella oleville kuvaajille. Laulan tapani mukaan biisejä ääneen.

8-9 km Perkuleen mäki! Kuusisaaressa (ehkä olimme siellä) on reitin kovin mäki, hyydyttää. Apua, ei edes puoliväli ja jaloissa alkaa tuntua, olikohan tämä vauhti kovin järkevää?

10 km lennän väliaikapisteen yli ajassa 58 min, eli menen sitä perinteistä kympin vauhtia, en perinteistä puolikkaan vauhtia. Mietin isääni, olen varma, että katselee tuloksia livenä. Katso, tyttäresi jaksoi puoliväliin kovaa vauhtia, jee!

Puoliväliin asti kaikki meni hyvin…

11-12 km vastatuuli painaa, jalka painaa, hörppäisty urheilujuoma tuntuu nousevan kurkkuun. Älä tule paha olo. Tässä vaiheessa tiedän, että kyllä, kiskoin liian kovaa ekan puolikkaan.

13 km Olen aivan puhki. Kyynel nousee silmään. En millään, en millään tule jaksamaan enää 8 kilometriä, juoksin itseni puhki. Jalat jaksavat, kroppa toimii, mutta anemia alkaa tuntumaan. Syke ei pysy perässä, happi ei kulje, huohotan kuin pikajuoksija.

14 km Otatko vettä? Mies ryntää takaani pullo ojossa? MITÄ?! Mistä sinä tulit! No en ota, join juuri. Tää on perseestä, sanon. Liian vähän pitkiä treenejä. Mies sanoo jalkojensa kramppaavan. Enempää ei ehditä puhua, hän jää johonkin ja minä jatkan juoksua.

15 km Imeskelen energiageeliä ja hoen mielessäni, että sinä jaksat. Tämä on henkinen laji. Jaloissa ei ole mitään vikaa, ne jaksavat, se on mielestä kiinni. Älä luovuta. Samalla totean, ettei aneeminen veri pysy perässä, en saa kerta kaikkiaan henkeä. 15 kilometristä loppuun asti kävelen jokaisella kilsalla noin 100-200 metriä. En ole ikinä kävellyt puolikkaalla. Ja jos kävelen vikoilla kuudella kilsalla pätkän, se kertoo kuinka kovaa olen juossut, jotta aika pysyy silti ihan kohtuullisena.

16 km Vastatuuli painaa Munkkiniemen jälkeen. Täällä olen juossut usein, vielä viime keväänä mummola oli lähellä. Lippis nousee päästä tuulen mukana. ÄLÄ TUULE!

17 km Rakas Keskuspuisto alkaa, minne pääsi mummolan takapihalta. Ruskeasuolla syötin poliisihevosia aina lapsena mummon kanssa. Piti tarkkaan kysyä siihen lupa. Juoksen silmät kiinni pätkiä, tuntuu ihan hirveältä. Yritän miettiä, onko jäljellä oleva 4 kilometriä lyhyt vai pitkä matka.

18 km Mä olen niin lähellä. Niin lähellä. Mä pystyn tähän. Juoksen samaa pätkää Keskuspuistossa kuin elämäni ekalla puolimaratonilla 3,5 vuotta sitten ja mietin sitä fiilistä silloin. En ole saavuttanut sitä onnistumisen iloa enää. Silloin ratkesin kun pääsin maaliin ajasta viis, siitä asti aika on painanut takaraivossa. Eka on aina eka, lajissa kuin lajissa.

19 km Hirveä kipu oikeassa penikassa. Kuin se olisi turvonnut yks kaks. MITÄ NYT TAPAHTUU? En ole ikinä kärsinyt mistään kivuista tai krampeista. Linkkaan Keskuspuistosta ulos. Linkkaan parisataa metriä ja kipu häviää yhtä nopeasti kuin tuli. En tiedä mikä se oli.

20 km Näen edessäni erittäin puutunutta porukkaa. Joudun kävelemään itsekin pätkän. Ottaa päähän, kun takaa juoksee ihmisiä ohi. Juoksisin itsekin ilman liian kovaa alkua. Stadion häämöttää jo.

Maalissa kaikki kipu ja tuska unohtuu!

21 km Viimeinen kilsa painuu vauhdissa 5.20min/km. Juoksen kuin heikkopäinen Olympiastadionilla. Aivan täysillä. Ohitan kaikki selät, mitä siellä juoksee. Tiesin koko matkan, että ongelma on sykkeestä ja anemiassa, jalat sen sijaan lentävät vikalla kilsalla. Pingon stadionilla kuin 100 metrin sprintteri, aivan täynnä tarmoa, laulan ääneen välittämättä miltä kuulostan. Euforia vie mukanaan. Maalissa hymyilen ja huohotan kovaa. Mä tein sen! Ei maailman paras aika (2.06), mutta luoja miten taistelin vikat 6 kilometriä ja täällä ollaan! Mihinkään ei satu, itkettää onnesta, olo on hyvä ja reipas. SIISTIÄ! NIIN SIISTIÄ! Juoksin Olympiastadionilla! IHAN SAIRAAN SIISTIÄ!

Viestitän miehelle missä hän on, ajattelin että odottelee maalissa. 500 metriä maaliin hän vastaa. Jaa, mistä lie tulee, kävellen kai kun vastailee. Seuraavaksi kuulutetaan miehen nimi, kun kerrotaan ketkä ovat juosseet läpi stadionin portista. MITÄ, juokseeko hän? Katson kauhuissani miehen askelta, kun rullaa kohti maalia. Siinä on kyllä hulluin tyyppi ikinä. Juoksi täysiä 14 kilometriä ja suorastaan raahusti kauheata kipua vastaan vikan kolmanneksen. Mutta miksi, ihmettelen? Ja ällin ja tällin loppuaika on lähes sama, mutta jos mies olisi juossut tasaista vauhtia koko matkan, ei hän olisi kipuillut noin.

Otamme mitalit, pyydän järkkäriä ottamaan kuvan. Joka vuodelta on kuva, missä olen maalissa miehen sylissä. ”Nyt en kyllä nosta” hän toteaa, ei siis sylikuvaa tällä kertaa. Lähden reippaasti kävelemään kohti VIP-pukkaria. Mihin se nyt jäi ihmettelen ja käännyn. Mies ei pysty oikeasti kävelemään. Alakerran pukkariiin peruuttaa portaita. Totean siinä vaiheessa, että minä taidan ajaa takaisin Tampereelle ja niin ajankin. Molempia naurattaa, toinen juoksee itsensä rikki tuodakseen rouvalle vettä mitä en juonut lopulta pisaraakaan!

Kotona olemme muutamaa tuntia myöhemmin, siellä odottaa isovanhempien ja tyttöjen tekemää pizzaa. Kaikki naureskelevat hyväntahtoisesti ”hieman” jumissa olevalle miehelle. Kyllä kannatti silti lähteä!

Helsinki City Running Day on kyllä varmasti Suomen ykköstapahtuma. Mikä määrä oheistuotteita saatiin, miten kiva reitti, miten loppuunsa hiotut järjestelyt. En miettinyt hetkeäkään koronaa, ei ahdistanut yhtään. Kaikki toimi täydellisesti. Ja se, mihin ihastuin jo ekalla kerralla – katsojat! Siis ette usko miten ihanaa on kun reitin varrella on tasaisesti porukkaa kannustamassa ja katselemassa! Tuo tosi paljon motivaatiota. Ja miten upeaa on nähdä tuttuja kasvoja!

Ihmiset luulevat, ettei sillä ole merkitystä, kun 10 sekunnin ajan näet tutun ja vilkutat, mutta ette usko miten paljon on. Ekalla maratonilla näin kuopuksen kummit, mummoni, veljen ja kälyn ja ties ketä, nykyään kukaan ei enää jaksa tulla kannustamaan. Mutta hämmästyin Jyväskylässä Finlandiassa ekalla kerralla, kun tajusin, ettei siellä ole juuri ollenkaan kannustusjoukkoja. Nopein kilsa Jyväskylässä on aina ollut se, minkä jälkeen olen tiennyt näkeväni lapseni isovanhempien kanssa. Siis kiitos kaikki ihmiset reitin varrella, se tekee ihan todella paljon. Luotte ison osan varmasti Suomen upeimman juoksutapahtuman hengestä!

Elämä ei loppunutkaan

Seuraavana aamuna herään yks kaks virkeänä kello 5.30. Olen täynnä intoa ja tarmoa. Olen nähnyt tuttuja, olen juossut ja kokeillut mihin koneeni pystyy. Tekee mieli tehdä töitä, siivota koti ja mennä lenkille – olen täynnä energiaa ja iloa. Se fiilis, jonka kanssa olen taistellut keväästä asti on muuttunut yhtäkkiä johonkin ihmeen normaaliin. Asioita voikin tehdä! Olen äärettömän kiitollinen siitä, että päätettiin viime hetkellä lähteä. Sitä fiilistä maalissa ja jälkikäteen ei voi vain saada mistään. Ja se kantaa tänäänkin! Ihan mieletöntä!

Onnea siis kaikille, ketkä olitte mukana juoksemassa. Tuskaa se välillä on, mutta niin sen arvoista! Joko ilmoittauduit tämän päivän early bird-hinnalla toukokuulle? Hih, vannoin taas että never again, mutta niin olen tainnut monesti tehdä ja 7. puolikas takana silti.

Lue täältä ja täältä, kun sanoin ettei enää ikinä. Hah! Ja täällä ensimmäisen reissun kuvat ja fiilikset!