7 kuukautta rautainfuusiosta – miten voin nyt?

Voi miten ilahduin eilen, kun sain kysymyksen tähän alkuvuoden rautainfuusiosta kertovaan postaukseeni, jossa kysyttiin kuulumisiani nyt. Miten hyvältä se tuntuukaan, kun joku kysyy kuulumisia! Jotain alitajuntaista selkeästi tämä kysymys, sillä olin juuri eilen menossa verikokeisiin. Te olette kuulleet tästä anemiataistelustani ja paljon ja hakusanalla anemia on luettavissa vielä historiaakin blogista useamman postauksen verran, mutta kerrataan lyhyesti ja sitten kerron, missä mennään nyt!

Mistä anemia johtuu?

Tähän en ole saanut koskaan vastausta. Ensimmäisen kerran vuonna 1997 todettu anemia on varmasti liittynyt hyvin runsaisiin kuukautisiin ja tuona kesänä lakkasin syömästä punaista lihaa, joka varmasti vaikutti myös asiaan. Olen aina keikkunut suositusrajoilla hemoglobiinin kanssa  – 120 on suositeltu alaraja ja siihen olen hätinä päässyt. Raskausaikoina menin noin arvossa 110 ja kukaan ei kehottanut syömään rautaa imetysaikana tai raskauksien jälkeen, jota olisin varmasti tarvinnut.

Pahin notkahdus tuli juoksuharrastuksen ja alipainon myötä: vuonna 2018 olin aika paljon alipainon puolella, urheilin paljon, olin kahden pienen kotiäiti ja kevytyrittäjä (= arki on hyvin hektistä). Sieltähän se romahdus sitten tuli kahden viikon vatsataudin muodossa, jonka syitä tutkittiin, eikä saatu muuta vikaa ilmi kuin rauta-arvoni. Hemoglobiini oli 90 ja ferritiini 3. Silloin, keväällä 2018 kuulin ensi kertaa sanan ferritiini.

Aloitin juomaan rautamehua aamuin illoin ja hemoglobiini alkoikin siihen reagoimaan hyvin, ferritiini tietenkin hitaammin. Pääsin arvoihin hb 127 ja ferritiini 39 vain kolmessa kuukaudessa, mikä on minusta todella hyvin! Lääkärin määräyksestä vähensin myös juoksua ja pidin lenkit maksimissaan 10 kilometrin mittaisena. Juoksu kuluttaa (ja muukin pitkäkestoinen kestävyysurheilu) hyvin tehokkaasti rautavarastoja.

Mutta eiväthän ne arvot sitten pysyneet siellä ylhäällä, eivät millään jos en syönyt rautaa. Mahani alkoi vuoden jälkeen sanoa stopit kaikille rautavalmisteille ja lopulta viime vuonna luovutin kokonaan niiden syömisen. Minulta tutkittiin keliakiat ynnä muut, mutta mitään ei löytynyt. Endometrioosi, kasvispainotteinen ruoka ja kestävyysurheilu lienevät ne omat anemian aiheuttajat. Ehkä huono imeytyminen?

Miten oireilin anemiasta?

Tämänkin olen kertonut monesti, mutta tiivistetysti vielä: kampaaja huomasin hiusteni irtoavan, unettomuus oli rajua, kävin ns. ylikierroksilla tauotta sen sijaan, että olisin ollut loputtoman väsynyt. Pinna paloi helposti. Olin itkuinen. Lenkillä huomasin, etten jaksa enää juosta ylämäkeen. Minulta loppui happi. Sykemittarin lukeminen noustessa lähemmäksi lukemaa 170 minun oli pakko laittaa kävelyksi. Otti päähän, miksei kunto kehity! Mies, joka vielä silloin juoksi vierellä sanoi, että teen liikaa. En palaudu ja siksi en jaksa. En uskonut tähän. Tuntui todella pahalta, kun jossain vaiheessa olin saanut maksimisykkeeksi 196, että miten ihmeessä happi loppuu lukemassa 170!

Sain paniikkeja. Sydän lähti ns. ihan radaltaan pienimmästäkin stressistä ja ahdistelin ties mitä tilanteita jatkuvasti. En hallinnut hermojani yhtään, oli kyse hissimatkasta tai lentokoneesta.

Miten anemiaa hoidettiin?

Tuossa alussa linkkaamassani postauksessa onkin tieto siitä, miten lopulta vuosikausien taistelun jälkeen pääsin tammikuussa rautainfuusioon. Menin joulukuussa sitä yksityiselle kysymään, vielä kerran minulle suositellulle sisätautilääkärille. Hän sanoi, että nyt on kyllä sellainen näyttö anemiasta 20 vuoden ajalta, että kirjoittaa minulle lähetteen. Olin varautunut maksamaan homman itse yksityisellä, mutta yllätyksekseni sain lähetteen julkiselle ja minun tarvitsi maksaa vain muutama kymppi toimenpiteestä. Olin maailman kiitollisin sillä hetkellä ja pompin pois infuusiosta.

Kroppani, joka on ollut suurimman osan elämääni aneeminen oli kyllä shokissa. Viiden viikon ajan olin kipeä ja ensimmäinen viikko oli hurjin. Teki suunnilleen mieli kontata, olin niin väsynyt. Nukuin kuin huumattuna, en herännyt lasten itkuihin. Kroppaa särki ja söin ensi kertaa elämässäni 800mg Buranaa. Kipu oli kova. Selkeästi kehoni oli aivan ihmeissään tuosta rautamäärästä, mutta se toimi. Maaliskuussa otettiin seurantaverikokeet, jotka kertoivat, että hemoglobiini on 141 ja ferritiini 80. Ylös oltiin tultu ja paljon. Lääkäristä tuli kotiin kirje, jossa luki ”anemia hoidettu”. Jäin vähän hölmistyneenä tuijottamaan tuota lausetta. Ei siis mitään jatkoseurantaa? Mutta laskevatko arvot taas?

Mikä on olo nyt, kun 7 kuukautta rautainfuusiosta on kulunut?

Keväällä aloin vahvasti huomaamaan merkkejä siitä, että olen parantunut. Juoksin kuin vettä vaan ne ylämäet, missä aiemmin tuli stoppi vastaan. Happi ei loppunut mihinkään. Nukuin, unettomuus oli kadonnut. Kampaaja sanoi, että hiukseni voivat ihan todella paljon paremmin. Olin rauhallisempi ja jotenkin seesteisempi. Siinä missä aiemmin sain heti hepulin, pystyin rauhoittumaan. Tämän huomasin useamman kerran muun muassa lasten riidellessä. Kun lensimme Kyprokselle, mies ihmetteli kun en hepuloi koneessa kuten aiemmin.

Mutta eihän se perusminä mihinkään muutu. Sellainen stressiherkkä suorittaja, tiedätte. Siksi onkin ollut kesän aikana todella vaikeaa analysoida, mikä johtuu mistäkin. Huomasin pahasti aneemisena, että helteet tekivät pahaa, tänä kesänä vain nautin kuumasta. Mutta samalla tuli hirveä unettomuus mukanaan. Helle ja kuumuus, valoisat yöt, anemia, stressi, mikä? Mistä sitä aina tietää, mikä valvottaa?

Olen juossut kesällä ihan hurjan vähän ja samalla napsinut erilaisia rautavalmisteita ainakin kuukautisten jälkeen hommaa tasatakseni. Sideral on ollut eniten käytössä, se on vahva ja sen ei pitäisi ärsyttää vatsaa. Grilliin olen laittanut rapuja ja yrittänyt miettiä kesän mittaan, että rautaa tulisi.

Olin silti päättänyt, että loppukesästä tarkistan tilanteen, missä mennään, vaikka lääkärien mukaan anemia on hoidettu. Että saisin tilanteesta kiinni, ennen kuin se menee liian pahaksi. Täytin netissä terveysaseman yhteydenottopyyntölomakkeen, johon kirjoitin, että haluaisin labroihin. Seuraavana päivänä minulla oli lähete. Eilen kävin kokeessa ja tulokset ovat tulleet. Mielettömän hyvin ja nopeasti toimi julkinen puoli tässä asiassa!

Olen ollut hervottoman väsynyt viime aikoina, mutta toisaalta kesä oli hurjan hektinen ja aika uneton. Olen jo pelännyt anemiaa, mutta samalla huomasin jolkottavani helposti kympin ylämäkineen, eli ainakaan siellä se ei tuntunut. Kävin toissapäivänä bodycombatissa ja vaikka kuinka revin, hengästyin, mutta en huohottanut. Happi tuntuu riittävän. Kyproksen 38,5 astetta ei tuntunut ns. missään, ei ahdistanut lämpö yhtään, päinvastoin.


paita, shortsit ja kengät H&M/ laukku Ahvenanmaalta/ aurinkolasit Le specs/ korvikset PinjaPuu

Verikoe kertoi totuuden

Eilisen verikokeen tulokset olivat hämmentävät. Hemoglobiini on 130 (maaliskuussa 141, mutta viime viikon todella runsaat kuukautiset varmasti vaikuttavat) ja mikä oudointa, ferritiiniarvoksi pamahti 101. MITÄ! Maaliskuussa infuusion jälkeen arvo oli 80. Siis menty ylöspäin! Mahtaa tuo Sideral sitten toimia!

Eli siis väsymys on ihan väsymystä, ajoittaiset hermoromahdukset ja itkukohtaukset sitten hormoniperäisiä. En muuten tunnista itsessäni tuota hormonihommaa oltuani niin kauan aneeminen ja huonovointinen, en ymmärrä mikä PMS ja milloin saa syyttää hormoneja siitä kun vaan itkettää. Täytyy oikeasti ihan opetella tuntemaan itseään!

Mutta siis anemiaa täällä ei ole, eikä ilman anemiaa olevaa raudanpuutetta eikä mitään. Olen ihan todella todella helpottunut tästä ja on ehkä pakko kipaista lenkille, tulin niin iloiseksi!

Miten muut raudan kanssa taistelijat voivat?

Rautainfuusio – miten sinne pääsee, miten toimenpide meni ja miltä tuntui jälkikäteen?

Palaan vielä kerran tähän aiheeseen, sillä se koskettaa ja kiinnostaa niin monia. Lupaan, etten horise enää infuusiosta tämän jälkeen, seuraavaksi edessä on verikoe maaliskuussa, jolloin saan tietää, missä arvoissa mennään. Toki voin sitä silloin sivuta, mutta ettei blogi olisi pelkkää anemiaa niin jatketaan tämän jälkeen muilla aiheilla!

Koko viikon ennen perjantain toimenpidettä olin pessyt käsiäni entistä vimmatummin, välttänyt kontakteja ja syönyt mahani kipeäksi sinkistä, etten vaan tulisi kipeäksi ja menettäisi tilaisuuttani tähän toimenpiteeseen, jota olen toivonut vuosia ja ajattellut, etten ikinä pääse. Edellinen yö ennen perjantain toimenpidettä menee jännittäen, olenko minä yksi niistä harvoista, joka saa rajumman reaktion toimenpiteestä? Saadaanko se vietyä maaliin? Herään perjantaiaamuna terveenä ja huokaisen – nyt ainakin se jännitys on ohi.

Miten rautainfuusioon pääsee?

Reittejä on varmaan monia, mutta ensimmäisen kerran kysyin infuusiota Terveystalon sisätautilääkäriltä toukokuussa 2018, kun arvoni olivat hb 90 ja ferritiini eli varastorauta arvossa 3. Hän naurahti minulle ääneen ja kertoi, että infuusion saavat munuaispotilaat tai syöpäpotilaat tai muuten pitkäaikaissairaat, eivät tällaiset tavalliset nuoret, jotka voivat mennä kotiin syömään rautatabletteja. Hävetti. Yritin selittää jotain siitä, ettei mahani kestä enää rautaa, mutta käynti oli siinä. Korvat punoittaen häivyin paikalta.

Kun viime kesänä totesin olevani vahvasti anemian puolella taas ja pelkkä laimea rautamehukin aiheutti päivän vatsakivut, ajattelin, että haen apua. Ei huvittanut mennä mihinkään lääkäriin ja mielessä oli vahvasti edellinen käynti. Eräs bloggaajakollega vinkkasi sitten, että Mehiläisen Jyrki Taurio on erikoistunut paljon näihin rauta-asioihin ja varasin hänelle sisuuntuneena huonosta olostani ajan. Kolmen viikon päähän sain ensimmäisen vapaan ajan ja joulukuussa painelin jännittyneenä vastaanotolle. Verikokeessa kävin myös ennen sitä, että oli näyttää viikon vanha tieto siitä, missä rauta-arvoni menevät.

Keskustelimme hetken tilanteestani, monelta vuodelta näkyvistä onnettomista rauta-arvoista (tarkemmin näyttöä on jo 1990-luvulta), miksi minulla on anemia ja miksi se aina tulee ja keskustelimme myös uudesta Sideral-rautavalmisteesta. Lopulta olimme samaa mieltä siitä, että näin huonoilla arvoilla infuusio olisi hyvä tapa nostaa arvot ylös kerralla ja sitten jatkaa miedompien rautavalmisteiden kanssa ylläpitoa. Sain lähetteen Taysiin ja jäin odottamaan kutsua toimenpiteeseen. Varaduin siihen, että saan odottaa pitkään kun korona vie resursseja, mutta viikko käynnin jälkeen postilaatikkoon tuli jo kutsu tammikuulle. Yllätyin todella!

Mikä on rautainfuusio ja miten se tehdään?

Rautainfuusio on suonensisäinen rautahoito. Se on itse asiassa hyvin nopea toimenpide, eikä vaadi mitään valmistautumista (eli ei tarvitse esimerkiksi olla ravinnotta tms.).

Perjantaina kävelin kohti sisätautien osastoa, laitoin ulkona maskin kasvoille ja ilmoittauduin etälaitteella Kela-kortillani. Ehdin viitisen minuuttia odotella käytävällä, kun minut kutsuttiin infuusiohuoneeseen. Puhelias mieshoitaja otti minut vastaan ja ehdin höpötellä puoli elämääni hänelle. Mitä enemmän jännittää, sitä enemmän puhun. Huoneessa pötkötti useampi ihminen ja heille tippui eri lääkkeitä. Jälkeenpäin mietin, että kaikki kuulivat tauottoman höpötykseni ja kukaan muu ei puhunut mitään, mutta kun tekstiä tulee niin minkäs teet!

Sain valita makaanko vai istunko. Päätin maata, sillä jännitin kanyylia kovasti. Minulla on ollut se usein, mutta viimeksi synnytyksestä suonet menivät puhki ja sitä kaivettiin paikalle monesti ja se oli vielä kirkkaana mielessä. Sanoin ihan ääneen tämän, että jännitän ja hoitaja teki todella perusteellisen työn sen jälkeen etsiessään hyvän suonen. Kiitos. Kerralla meni paikalleen siististi kanyyli ja osa jännityksestä oli ohi!

Sitten mitattiin lämpö ja verenpaine. Paineeni olivat 123/84 ja syke 49, eli alapaine kieli jännityksestäni siinä missä syke pysyi alhaalla. Rautainfuusio voi aiheuttaa kuumeen tai lämmönnousun, joten siksi sitäkin seurattiin. Ensiksi tippui hetken aikaa keittosuolaa ja kun kaikki oli ok, laitettiin rautavalmiste (Monofer) tippumaan. Se kirveli jonkin verran, mutta on kuulemma ihan normaalia. Siinä sitten pötköttelin ja lueskelin sähköposteja kännykästä noin vartin verran, kun lääke tippui suoneen. Välillä hoitaja kysyi, onko olo edelleen ihan normaali. Lopuksi taas keittosuolaa ja kanyyli pois. Mitattiin verenpaineet uudestaan (117/72, näkyi jännityksen laukeaminen) sekä lämpö, joka ei ollut noussut. Lääkkeen tippumisen jälkeen oloa tarkkailtiin puolisen tuntia ja kun oli ihan normaali olo, sain lähteä.

Oli hullu olo kun astuin ulos. Tässä se nyt sitten oli, se asia mistä olen haaveillut vuosia. Vartissa noin vain hujahti ja meni ohi. Henkilökunta oli ihan mielettömän ystävällistä ja hoitaja teititteli jatkuvasti, mikä hämmensi. ISO KIITOS siis perjantaina vuorossa olleet kaksi hoitajaa Hatanpään infuusio-osastolla! <3

Millainen olo oli rautainfuusion jälkeen?

Kotona olin ihan tiloissani. Siis oikeasti olin niin jännittänyt ja odottanut hommaa, että teki mieli hyppiä kotona tasajalkaa ja kiljua. SE SAATIIN TEHTYÄ! Samalla oli hirvittävä väsymys, mikä varmasti osaltaan johtui jännityksen laukeamisesta ja jatkuvista huonoista öistä. Kättä särki jonkin verran samoin kuin päätä. Elin ihan normaalisti päivän ja illan ja kävimme vielä pulkkamäessä perheen kanssa, mutta illalla alkoivat lihasäryt ja palelu. Kuumetta ei ollut, mutta olo oli sellainen, että käärin peitot ympärille. Nukahdin ihan järkyttävän raskaassa ja ahdistavassa olossa, sellaisessa uupumustilassa, etten ole kokenut ennen. Vaikka olisin riekkunut festareilla, valvonut vauvan kanssa tai maannut sairaalassa denguekuumeessa, tämä olo oli uutta.

Lauantaina heräsin lähes 10 tunnin unien jälkeen. Yritin nousta, jalat olivat raskaat eivätkä kantaneet, rinnan päällä oli paino. Olo oli käsittämättömän uupunut. Yritin tulla aamiaiselle, mutta päädyin takaisin sänkyyn makaamaan. Telkkarissa pauhaavat piirretyt olivat liikaa, ruoka ei maistunut ja tuntui, etten jaksa liikuttaa raajojani. Samalla pää ei ollut väsynyt, eli nukkumaan en pystynyt. Pikkuhiljaa pääsin liikkeelle ja lauantain aikana olin aika sumussa. Unohtelin asioita, laitoin lapselle väärän kypärän luisteluun päähän ja ihmettelin mitä hän mutisee. Makaaminen tuntui ahdistavammalta kuin seisominen, luulin välillä että tukehdun. Niin raskas oli paino rinnan päällä. Olin lopen uupunut.

Suoraan sanottuna pelästyin olotilaani ja sitä sumua ja sekavuutta. Olin ajatellut, että voin olla väsynyt, mutta ei, ei nukuttanut yhtään, mutta raajat olivat lyijyä ja pää ei pelannut normaalisti. Kauhistutti kauanko tämä olotila mahtaa kestää, onko kyse päivästä, viikoista vai pidemmästä?

Nyt infuusiosta on kulunut kolme päivää ja eilen se hirvein paino rinnassa helpotti vähän. Kävin tunnin kävelemässä, juokseminen ei tunnu vielä hyvältä ajatukselta. Tänään ovat raajat edelleen raskaat, muttei mitään sekavaa oloa kuten lauantaina. Älykelloni antoi unen määräksi viime yönä lähes 9 tuntia, 0 minuuttia hereillä ja 2h 50 min syvää unta. Aivan käsittämättömät luvut tällä unettomalla yökukkujalla. Nyt on olo, että selviän onneksi normaalielämästä, mutta en tiedä kuinka pian voin palata kovien treenien ja esimerkiksi pidempien juoksulenkkien pariin.

Mitä pidempään ollut anemia, sitä huonompi olo tulee

Näin luin etukäteen – mitä pidempi rautavajaus, sitä rajumpi reaktio saattaa tulla ja jännitin, että sitten nukun koko viikonlopun, kun aneeminen olen ollut 25 vuotta. Se olo, mikä tuli oli aikamoinen yllätys. Kehoni on selkeästi aivan ihmeissään mitä sinne on tungettu ja tekee töitä rauta varastoidessaan. Siksi verikoekin on vasta maaliskuussa, noin kaksi kuukautta infuusion jälkeen. Keho tarvitsee aikaa miettiessään, kuinka käyttää tämä rautamäärä hyväksi ja laittaa sitä varastoonkin. Nyt siis ei auta kuin mennä päivä kerrallaan oloaan kuulostellen, mikäänhän tekeminen ei ole kielletty, eli oman jaksamisen mukaan mennään.

Jo nyt, vaikka muutamassa päivässä ei pitäisi ihmeitä tapahtua, olen löytänyt jonkun ihmeellisen rauhan olossani. Ehkä se on henkistä, kun on niin pitkään tuskannut olonsa kanssa, että nyt ajattelee vain, että tästä mennään parempaan. Aamulla herätessäni ensimmäisenä on mielessä ottaa rautamehu tyhjään mahaan ja hymyilyttää, kun tajuaa ettei saa, rautavalmisteet täytyy infuusion jälkeen lopettaa siihen asti, että pääsee kontrolliverikokeeseen. Kuinka helpottavaa, suoraan aamupalalle!

Olen hyvin kiitollinen siitä, että tämän vihdoin sain ja uskon vahvasti, että oloni tästä paranee päivä päivältä ja uupumuskin hellittää joku päivä kehosta ja lihaksista. Usko on kova ja pelkkä rauha sen jälkeen, kun homma on vihdoin totta.

Palaan asiaan sitten parin kuukauden päästä, niin voin kertoa mihin arvot nousivat. Nyt jatketaan muilla aiheilla! Olisi kivaa kuulla muidenkin kokemuksia infuusiosta ja kuinka pian olette esimerkiksi päässeet lenkille ja jaksaneet urheilla homman jälkeen?

Mukavaa alkanutta, upean lumista viikkoa! Kiitos kun olette jaksaneet loputtomia rautahöpötyksiäni!

Lue myös muita kirjoituksiani anemiasta ja sen syistä täältä, täältä sekä täältä.

Rautainfuusio – päivä on täällä. Miksi pelottaa niin?

On suorastaan hullua pysähtyä ajattelemaan, että olen ollut yli puolet elämästäni enemmän tai vähemmän sairas. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta raudanpuute ilman anemiaa (=matala ferritiini eli varastorauta) ei ole virallisesti sairaus, sen sijaan anemia (eli alhainen hemoglobiini) on verisairaus. Olin 14-vuotias, kun se ensi kerran bongattiin. Söin kuurin rautaa, verikoe ja siinä se. Kärsin valtavan runsaista kuukautisista ja kukaan ei sen koommin kiinnittänyt hemoglobiiniini huomiota. Ei ikinä. Vaikka lähtöarvo oli ollut hb 90.

Olen oppinut, että tällainen minä olen. Tämä paha olo ja sumu ja kiristyvä pinna ovat vain luonteeni ja miettinyt usein, olisinpa leppoisampi. Raskausaikana vuonna 2012, ollessani 30-vuotias hemoglobiini tietenkin mitattiin. ”Onko se aina näin alhainen?” kysyi terveydenhoitaja ja pisti rautakuurille raskausviikolla 8, jolloin rautojen ei pitäisi vielä romahtaa. Uskon, että olin ollut aneeminen aina, eikä se liittynyt niinkään raskauteen. Pohjamudissa menin taas vuonna 2018, kun arvoikseni mitattiin hb 90 ja ferritiini 3.

Oli kyse sitten anemiasta, kilpirauhasoireista tai monesta muusta asiasta, on tietenkin aivan mahdoton laittaa kaikkea selkeästi anemian piikkiin. Mutta kun vuoden 2018 jälkeen toivuin hetkellisesti anemiasta, tajusin miten hirveästi se on vaikuttanut olooni. Olen oppinut paremmin tunnistamaan miksi minusta tuntuu näin pahalta ja monesti paniikin kivutessa rintaan olen pystynyt pääni sisällä sanomaan, että se on anemia joka siellä ahdistaa, et tälläkään kertaa tukehdu. Luota siihen, että henki kulkee. Ja näin olen kerta toisensa jälkeen rauhoittunut.

Anemia ja sen oireet

Viime kesäkuussa huomasin, että olo alkaa huonontua. Oireet, mitkä minulle tulevat hemoglobiini tippuessa ovat seuraavia, näistä olen pahentuvassa määrin kärsinyt viimeiset kolme kuukautta:

  • Jatkuva hengenahdistus, paino rinnan päällä. Kuin olisi sairastunut masennukseen (tai mistä tiedän, mutta voin kuvitella, ainoa miten osaan kuvata olotilaa on sanoa ääneen että mua ahdistaa!).
  • Hiustenlähtö. Kesäkuussa pahentunut olo alkoi näkyä puoli vuotta myöhemmin tukassa, joka kirjaimellisesti jäi käsiin, aivan kuten vuonna 2018. Se on iso merkki pahasta anemiasta, kun hiukset irtoavat, ainakin omassa tapauksessa.
  • Happi loppuu lenkillä. Kun syke alkaa nousta, se ei nousekaan enää niihin lukemiin kuin ennen, vaan jo aiemmissa lukemissa tulee vastaan olo, ettei henki kulje.
  • Paniikkiolot. Liittyy siihen hengenahdistukseen, painoon rinnan päällä, siihen, kun välillä hengästyn kodin portaissa niin, että pakko ottaa yläkerrassa seinästä tukea.
  • Unettomuus ja levottomat jalat, sydän joka hakkaa korvissa öisin kun uni ei tule.
  • Voimaton olo. Ei väsynyt, ei sellainen, että haluaisin nukkua tauotta, vaan voimaton. Voimat ovat lihaksista poissa.
  • Lyhentynyt pinna. Sellainen aivosumu, joka saa pinnan kiristymään.
  • Kohina korvissa. Tätä on oikeasti vaikeaa selittää, mutta välillä veri kohisee korvissa kun pyörryttää ja en kuule kunnolla. Olo tasaantuu istumalla yleensä. Teen edelleen usein sen virheen, että pomppaan vauhdilla ylös esimerkiksi makuuasennosta.
  • Alakulo. Vaikka kuinka ajattelen ja tunnen, että olen hirveän onnellinen ja koen onnenhetkiä liikkuessa sekä perheen parissa, mieli vetää alas. Siinä ei ole mitään järkeä, kun ei ole oikeasti alakulo päällä! Mutta onko ihme, jos rinnan päällä istuu virtahepo ja kunnon unta ei ole ollut puoleen vuoteen, jos pukkaa sen alakulonkin päälle?
  • Palelu. Ei sellainen vähän kylmä pakkasessa, vaan ajoittain iskevä tärinä, jota ei saa loppumaan, iskee erityisesti iltaisin ja yritän ostaa aina vain paksumpia peittoja, mennä villasukat jalassa kahden peiton alle miehen kainaloon nukkumaan.
  • Mielialanvaihtelut. Tämäkin asia, mitä on vaikeaa panna yhden asian piikkiin, mutta itkuherkkyys on kova!

Anemia ei saa estää elämästä

Nyt tunnustan. Kesäkuussa, kun tajusin juoksulenkillä miten huonolta tuntuu hengityksessä ajattelin, etten sano esimerkiksi miehelle mitään. Kyllä minä tämän selvitän, kippaan rautaa ja kyllä se siitä. Mutta kun maha ei kestä enää rautaa ja homma ei korjaannu ilman sitä. Halusin ensimmäisenä kieltää asian – ei taas, onko tämä luonani aina ja ikuisesti, miksei koskaan voi olla hyvä olo! Aika pian tunnustin miehelle, että tiedän olevani anemian puolella ja hommalle täytyisi tehdä jotain.

Koska on tuntunut siltä, ettei vaiva ikinä poistu ja olotilani nyt on tämä mikä on, en ole halunnut niin sanotusti lakata elämästä. Rakastan liikkua, rakastan puuhailla ja mennä ja touhuta. Välillä se vaan on täytynyt tehdä aikamoisen ahdistuksen tai huonon olon kanssa, mutta olen silti tehnyt. Sillä tämä vaiva ei poistu esimerkiksi nukkumalla – päinvastoin, mitä pahempi anemia, sitä pahempi unettomuus. Siksi harmittaa, kun usein saan neuvoksi että nuku ja lepää. Ei se verisairaus siellä peiton alla poistu vaikka toki on totta, että esimerkiksi kestävyysurheilu syö rautavarastoja.

Siksi olen mennyt ja touhunnut ja päivittäin mielessä vilahtaa, miltä se tuntuisi ilman anemiaa? Juosta ilman painoa rinnassa? Nukkua sikeästi? Voida oikeasti hyvin? Kun sairaus ei juurikaan näy päällepäin, on mahdotonta selittää miksi olen välillä niin poissaoleva tai hermostuin vähästä.

Rautainfuusion aika on tänään – miksi se pelottaa?

Taisteltuani yli puolet elämästäni näiden olotilojeni kanssa sain vihdoin lähetteen rautainfuusioon. Alkaa kuulemma olla näyttöä aika pitkältä ajalta vaivasta. Itkin ilosta, sillä toivon todella sen auttavan. Samalla valvoin yön pelosta. Se ei ole oikotie onneen ja rauta-arvoja on pidettävä yllä jatkossakin ja toivon vatsani kestävän jotain rautavalmistetta, se ärsyyntyi jopa siitä uudesta kehutusta Sideralista.

Lisäksi olen lukenut, että jos anemiasta on kärsinyt pitkään, voi infuusio tuoda mukanaan valtavan, jopa invalidisoivan väsymyksen, joka kestää viikkoja tai jopa kuukausia. Apua! Miten käy yrittäjän, jos olen jossain hirveän väsymyksen kourissa kuukausia? Ja tietenkin on mahdollista, että saan allergisen reaktion ja homma täytyy keskeyttää, eikä siitä tule ikinä toivomaani apua.

Ja jos rehellisesti sanon, viimeksi kanyylia laitettaessa pari kertaa puhkotut suonet ja se pelkkä neulan laittaminenkin jättivät kammon.

Ei auta siis kuin toivoa, että homma menee hyvin.


mekko PAPU DESIGN/ korvikset UHANA DESIGN/ takki PBO/ kengät DR. MARTENS (second hand)

Koska viime vuoden otsikoissa oli vain korona, minä mietin, etten todellakaan kehtaa alkaa puhumaan mistään anemiasta ja sen aiheuttamasta pahasta olosta. Loppuvuodesta sisuunnuin, että nyt riittää tämä olo ja menin vihdoin lääkäriin. Ei ole mikään vakava sairaus, eikä tarkoitus ole valittaa, vaan kertoa, että mitä kaikkea siihen saattaa liittyä. Miten huonossa olossa se reipas ihminen meneekään oikeasti. Ja jos voit huonosti, hae apua! <3

Sitten mennään. Koska olen tällainen jännittäjä-ihminen, mies lupasi ystävällisesti heittää minut, etten hermoa parkkipaikkaa etsiessäni vaan saan rauhassa mennä. Kohta olen viisaampi, miten hommassa kävi ja saatiinko se tehtyä.

Aiempia kirjoituksiani anemiasta löydät mm. täältä, täältä sekä täältä.