Avainsana-arkisto: millainen olo rautainfuusion jälkeen

Tämä on minun tarinani. 20 vuotta anemian kanssa ja olo rautainfuusion jälkeen.

11.3.2021
10

”Äiti mä en halua että sä meet verikokeeseen!” sanoi minulle nelivuotiaani tiistaiaamuna. Olin sanomassa heippoja lapsille, sillä lähdin jo seiskan jälkeen verikokeeseen, johon piti olla syömättä. ”Miksi et halua”, kyselin. ”No kun suhun sattuu!”, hän vastasi kyynel silmäkulmassa. Voi pieni, mietin, halasin ja lupasin, että selviän. Voi kun ymmärtäisit miten paljon paremmin äiti voi nyt.

Tiistaina oli siis aika mennä verikokeeseen, kun kaksi kuukautta infuusiosta oli kulunut. Tämä rautahomma on aihe, josta saan ehdottomasti eniten kysymyksiä Instagrammissa ja Google tuo tasaisesti kävijöitä aiheen tiimoilta. Siksi ajattelin kirjoittaa teille missä mennään nyt ja mikä on oloni. Ehkä tarpeen myös vähän kerrata miten tähän on tultu, hakusanoilla rauta, rautainfuusio ja anemia löydät myös kirjoituksiani aiheesta.

Mistä anemia johtuu?

Tätä minulta kysytään ihan hirveästi. Että on tutkittu mistä se johtuu ja onko tutkittu esimerkiksi keliakia, kilpirauhasarvot ja imeytyvyys. On on ja on. Keliakaa ei ole löydetty, kilpirauhasarvoja on tutkittu suhteellisen useinkin ja ne mitattiin nyt taas toissapäivänä samassa yhteydessä rauta-arvojen kanssa. Minusta ei ole löytynyt mitään perinpohjaista vikaa, mistä anemia johtuu.

Oma oletukseni on (huomaa, nämä ovat sitten kaikki omia kokemuksiani ja tilanne on kaikilla eri!) että siihen vaikuttaa muutamat syyt. Kun anemia todettiin ensi kertaa vuonna 1997 (hemoblogiini oli tuolloin 90, naisten alaraja 120) kärsin erilaisista hormonihäiriöistä ja kuukautiset olivat sellaiset, etten pärjännyt mitenkään esimerkiksi 45 minuutin oppituntia ilman vessareissua. Rautaa siis meni ns. hukkaan ja sitä olisi varmasti pitänyt syödä tasaisemmin. Samaan aikaan lopetin myös punaisen lihan syönnin.

Tilanne varmasti tasaantui kun söin e-pillereitä lähes 10 vuotta, se piti kroppani rauhallisempana ja vuodot pienenä. Ei jotenkaan tullut edes mieleen mittailla rauta-arvoja ikävuosina 20-30v, eikä niitä kukaan kysellyt. Kun esikoista odottaessani neuvolassa mitattiin ensi kertaa rauta-arvo, se oli 115. Olin tuolloin 29-vuotias. Terveydenhoitaja sanoi, ettei viikolla 7 pitäisi vielä näin tippua rauta-arvot, onko minulla aina ollut huonot arvot? Vastasin, että varmaan, on ollut pahaakin anemiaa, muttei kukaan ole minua aikoihin tutkinut. Ferritiineistä ei puhuttu odotuksissa mitään. Sain käskyn syödä rautaa odotusajan ja parhaani mukaan sitä popsin, vaikka se oli vatsan kannalta haasteellista. Imetykset ja raskaudet ovat aivan omiaan tietenkin tiputtamaan rauta-arvoja. Kukaan ei tutkinut arvojani raskauksien jälkeen, mikä on oikeastaan aika hassua. Silloin keskitytään vauvaan.

Viimeinen niitti oli ehkä innostukseni juoksuun, jonka aloitin kuopuksen vauvavuonna. Juoksin paljon ja alla oli synnytys sekä imetys. Rautoja en edes miettinyt. Pitkäkestoinen kestävyysurheilu syö tehokkaasti rautavarastoja ja juoksu on yksi ns. ykköskuluttaja.

Miten anemia oireilee? Miten sen voi huomata?

Tässäpä tulee se kohta, mikä minua ”surettaa” ehkä eniten. Olen pitänyt itseäni koko aikuisiän tietynlaisena tyyppinä. Tyyppinä, joka muun muassa panikoi, saa ihme sydämentykytyksiä eikä ole aamuisin virkeä koskaan. Olen kärsinyt paljon unettomuudesta ja muistan, kun valitin miehelle sydämentykytyksistä kotimme hississä häävuonnamme 2005. Kärsin paniikeista asuessamme Englannissa 2006. Ajattelin niiden johtuvan stressistä, erilaisesta elämäntilanteesta, milloin mistäkin. Kun unettomana vaelsin vauvani nukkuessa vuonna 2016 pitkin taloamme, ajattelin sen johtuvan hormoneista etten nuku. Kun vauva oli taapero ja minä edelleen uneton ja lyhytpinnainen, ajattelin että kahden pienen kotiäiti nyt on väsynyt ja lyhytpinnainen. Kun kampaaja totesi, että hiukseni irtoavat sanoin, että se kai kuuluu asiaan raskauden jälkeen. Ei ei ja ei. Lääkärissä unettomuuteen sai välittömästi unilääkettä, mutta veriarvoja ei testattu ikinä missään. Ei näin.

Kun keväällä 2018 olin aika hoikassa kunnossa juoksuharrastukseni sekä aktiivisen kotiäitiarjen vuoksi, sain vatsataudin joka ei taittunut millään. Jouduin Taysiin tiputukseen ja siellä ensi kertaa tutkittiin veriarvoni. Hemoglobiini oli 90 ja ferritiini 3. Olin hämmentynyt, miten ne nyt niin huonot? Lääkäri tiukkasi, olenko syönyt ulostuslääkkeitä. MITÄ IHMETTÄ? Olin oikeasti aika järkyttynyt. No en todellakaan ole! ”Joskus meille tulee vastaan näitä”, hän totesi lopulta. Olen vieläkin vihainen. Liikuntaintoni ja vatsatautini kuitattiin sen piikkiin, että keksivät minulla olevan syömishäiriön ja syön jotain laksatiiveja. Olin niin shokissa, etten kyennyt puolustamaan itseäni.

Silloin kuitenkin sain tietää rauta-arvoni ja aloin vimmatusti syödä rautaa ja hoitaa parantumistani. Kroppa otti aika hyvin rautaa vastaan ja muutamassa kuukaudessa arvot olivat nousseet hyvin, hemoglobiini oli 127 ja ferritiini 32. Lisäksi olin vähentänyt juoksua, jotta kroppa toipuisi ja rauta imeytyisi ja opetellut paljon syömään niin, ettei raudan imeytyminen häiriydy. Ei maitotuotteita, teetä tai Pepsi maxia ruoan tai raudan kanssa, luin hirveästi rauta-asiaa ja ruokavaliojuttuja.

Millaiset olivat omat oireeni aneemisena?

Nyt kun voin paremmin, ymmärrän vasta kaiken miten olen oirellut 20 vuoden ajan. Unettomuus, kärsimättömyys, sydämen tykytykset, hiusten lähtö ja oheneminen, paniikkioireet, urheilutulokset, jotka eivät treenistä huolimatta palaudu, lihasten huono palautuminen ylipäätään, itkuisuus. Siinäpä muutama oire. Kova palelu, jonka luulin johtuvan anemiasta, mutta ei kai johdukaan.

Niin, se paniikki. Olen välillä luullut olevani paniikkihäiriöinen. Ensi kertaa se iski väsyksissä lentokoneessa vuonna 2005. Viime vuonna paniikki saattoi tulla yksi hiihtolenkillä metsässä. Kun hiihdin, syke nousi, happi ei riittänyt ja tuli hätä, että kuolen sinne metsään. Siksi en mielelläni hiihdä kauas autolta tms. Olen opetellut ihmeellisiä keinoja, jotta paniikkia voisi välttää niissä paikoissa, joissa se on tullut. Olen selittänyt olotilaa miehelle, joka ei tietenkään ymmärrä, mikä hiivatin hätä tulee metsässä. Katso, tuolta näkyy asuintaloja, et ole yksin missään. Ja samaan aikaan rinta räjähtää, vaikka järki sanoo, että pienintäkään hätää ei ole. Olen jumppasalista joutunut kerran lähtemään, kun luulin saavani paniikin. Tosiasiassa se oli vain korkea syke, johon hemoglobiini ei pystynyt ja joka aiheutti tunteen, että tukehdun. Tämä panikointi on asia, jota olen hävennyt eniten ja luullut olevani jotenkin hullu. Kuka nyt pelkää hiihtää metsässä, kun taloja näkyy puiden välistä? Mitään tunturivaellusta en ole voinut kuvitellakaan tekeväni.

Vähän nolona kirjoitan nytkin auki tästä elämääni 20 vuotta hallinneesta olotilasta, jota en ole tajunnut laittaa rautojeni piikkiin. Toki paniikit pahenevat jos valvot. Ja valvot sekä olet uneton myös niiden rautojen takia.

Rautainfuusio sekä olo sen jälkeen

Loppuvuodesta oli epätoivo. Kokeilin kaikkia rautavalmisteita läpi, mutta yhdistettynä endometrioosin vuoksi kipuilevaan vatsaan mikään ei sopinut. Sattui aamusta iltaan vatsaan kaikki. Rauta-arvoni olivat taas onnettomat, hb 110 ja ferritiini 3. Masensi ja itketti. Ajattelin, että vielä kerran yritän infuusiota ja menin Mehiläiseen yksityiselle lääkärille. Hän totesi aika pian, että nyt on niin pitkän ajan näyttö yli 20 vuoden anemiasta, että hän laittaa lähetteen infuusioon. Itkien lähdin vastaanotolta.

Kutsu tuli aika pian ja tammikuun alussa menin Hatanpään sairaalaan tiputukseen. Siitä lisää tässä kirjoituksessani. Jännitti, sillä rautainfuusio ei ole mikään oikotie onneen. Siitä voi tulla pahojakin allergisia reaktioita, miksi sitä ei tuosta vain määrätä jokaiselle. Tiputus meni hyvin, ei tullut reaktioita ja lähdin kotiin.

Seuraavana aamuna olo oli hirveä. Olin kuin jyrän alle jäänyt, elefantti istui rinnan päällä ja en jaksanut tehdä yhtään mitään. Oksetti. Olo jatkui pari päivää, tuli parempi päivä ja sitten päivänä numero neljä tiputuksen jälkeen alkoi pahin olo. Kivut olivat uskomattoman kovat. Vertasin niitä denguekuumeessa tunteemani oloon. Joka ikinen jäsen, lihas, luu, kaikki särkivät kehossani, pääni meinasi räjähtää, oksetti ja ahdisti paniikin kaltaisesti rinnassa. Otin maksimiannokset särkylääkettä ja pyörin sängyn pohjalla. Kuumetta ei ollut, mutta särkylääkkeet eivät tehonneet siihen kipuun kehossa yhtään. Olin vähän kauhuissani. Minun piti parantua, olen kipeämpi kuin ikinä. Apua! Miten selviän töistä? Entä lapset? Jouduin antamaan kopin lapsista täysin miehelle. Pahin olo kesti viikon, sitten pääsin liikkeelle.

Pääsin liikkeelle tarkoitti, että pystyin suorittamaan arkea, mutta olo oli hirvittävän raskas. Aamuisin heräsin öiden jälkeen, jotka nukuin kuin unilääkkein. Olin aivan tajuton, enkä herännyt lapseen, joka korvani vieressä kertoi, että näki painajaista. Minä, joka heräsin aiemmin naapurin pieruun yöllä. Se oli suorastaan pelottavaa ja onneksi mies oli vieressä ja vei lapsen takaisin sänkyyn. Nukuin sikeämmin kuin ikinä ja samalla olin väsyneempi kuin koskaan. Urheilu takkusi ja jalat olivat lyijyä. Pelotti, helpottaako olo ikinä.

Kaksi kuukautta infuusion jälkeen

Nyt infuusiosta on kulunut kaksi kuukautta. Viiden tuskaisemman viikon jälkeen aloin huomata, että mieli alkaa olla ehkä kirkkaampi. Yhtenä päivänä lenkillä tajusin, että kaikki ne mäet, jotka olivat raskaita juosta, ovat madaltuneet. En hengästy, juoksen kevyesti loikkien ja ylämäet eivät ole mäkiä enää. Itkin juostessani kun huomasin eron. Itkin niin, että piti pysähtyä, kun en nähnyt kyyneliltä eteenpäin.

Menin yksin metsään hiihtämään viime viikolla. Hiihdin 16 kilometriä yksikseni. Miksi? Ensinnäkin, koska se oli niin kevyttä vaikka tahti oli reipas. Vihdoin se vuosia jynssäämäni kunto alkoi ns. tulla esiin kun happi kiersi. Lisäksi hiihdin ja hiihdin, koska ensi kertaa 20 vuoteen mikään ei ahdistanut. Ei ahdistanut yhtään olla yksin metsässä. Ei tullut mieleenkään saada paniikkia, vaikken nähnyt yhtään talon kattoa tuolla reitillä. Itkin taas, enkä puhunut asiasta kuin miehelle saunassa illalla. Hän hymyili ja oli selkeästi onnellinen puolestani. Muille en kertonut, sillä en ollut kertonut siitä paniikistakaan, mutta mies on elänyt rinnallani 20 vuotta ja nähnyt, miten oireilen. En voi ikinä kiittää häntä tarpeeksi siitä, että on jaksanut, tukenut ja tsempannut ja googlettanut, missä on rautaa hyvin. Sitten hän on grillannut minulle rapuja, jotta parantuisin. Kiitos kun olet.

Menin hissiin, jumppasaliin, nousin reippaasti portaita hammaslääkäriin loikkien. Ei ahdistusta, ei paniikkia, ei sykkeennousua. Vain hyväkuntoinen tervepäinen nainen. Itkin vähän joka välissä onnesta. Se, että paniikki on poissa, parantaa elämänlaatua niin valtavasti, etten voi selittää. Se, etten ole tajunnut aiemmin sitä, mistä se johtuu harmittaa rajusti.

Mikä muu on muuttunut infuusion jälkeen?

Menin kampaajalle ”sinulla kasvaa elinvoimaista uutta hiusta täältä, voidaan taas vaalentaa”. Nieleskelin. Pieni asia, tukka, mutta sekin reagoi.

Lapseni tappelivat, oli ilta, olin väsynyt. Menin rauhallisesti juttelemaan heille, en hermostunut väsyksissäni, olin ihan rauhallinen. Hymyilin sisäänpäin ja mietin, että tämä se vasta on elämää.

Helmikuussa päälle tuli isompi työtaakka, kun kaikki asiat tapahtuivat yhtä aikaa. Sen sijaan että olisin vetänyt hepulit ja menettänyt yöuneni, totesin itselleni, että minä selviän tästä, ota rauhallisesti, yksi asia kerrallaan. Niin tein, luin illalla kirjaa ja nukahdin sikeästi lampun sammuttua ja jatkoin aamulla. Stressikään ei tullut niin kovana.

Kun kuukautiset alkoivat helmikuussa, mietin mitä pystyn tekemään kun kivut lamaavat pariksi päiväksi. Ei mitään kipuja, ei mitään hätää. Elin normaalisti niidenkin läpi.

Olen jotenkin enemmän tässä maailmassa. Täällä, läsnä. Nukkuneena sikeästi yön yli herään ja jaksan alkaa puuhaamaan. En ensimmäisenä tiuski vaan halaan. Lihakseni palautuvat urheilusta. Sen sijaan jännä, että nukun nykyään tuplapeitolla ja yöpalelu on jopa pahentunut entisestä! Mikä lie juttu.

Nyt vasta ymmärrän, miksi anemia on verisairaus. Infuusio ei ole oikotie ulos siitä, mutta auttoi minut alkuun ja aion tehdä kaikkeni, etten putoa enää niin huonoihin arvoihin. Vielä odottelen lääkärin soittoa ja ohjeita jatkohoidosta, olen vasta kurkkinut tulokseni netistä. Niin mitkä olivatkaan kahden kuukauden jälkeen arvoni? Hemoglobiini oli noussut arvosta 110 arvoon 141 ja ferritiini arvosta 3 arvoon 105.

Itkin ja olen itkenyt itsekseni paljon viime aikoina. Pääsääntöisesti onnesta, välillä surusta sitä kohtaan, että olen ollut sairas koko aikuiselämäni ymmärtämättä sitä. Tajuamatta vaatia hoitoa. Olen pitänyt itseäni stressaavana ja unettomana panikoijana. Se rauha, mikä kehooni ja mieleeni on tullut kun anemia väistyi on jotain, mitä en osaa selittää sanoin.

Tämä on minun tarinani, joka ehkä avaa jollekin, miten kokonaisvaltaisesta sairaudesta puhutaan, kun puhutaan huonoista rauta-arvoista. En halua takaisin entiseen minääni enää koskaan.


mekko ONLY/ saappaat ANDIAMO/ korvikset PINJAPUU/ rannekoru OXXO

Verikoepäivän iltana päivällistä syödessämme kerroin kuopukselleni, että oli todella taitava pistäjä verikokeessa, eikä oikeasti sattunut yhtään. ”No saitko sä edes tarraa lohdutukseksi?”, nelivuotiaani otsa kurtussa mietti. Hymyilin pala kurkussa ja sanoin, että en, ei niitä taideta antaa kuin lapsille. Mutta sain jotain paljon parempaa ja arvokkaampaa, terveyteni takaisin.

Viime viikon vuoristorata – rautainfuusiosta tulleista kivuista telkkarikuvauksiin

18.1.2021
Vastaa

Hyvää uutta viikkoa ystävät! Viime viikko oli kyllä sellaista vuoristorataa ettei tosikaan. Ihan mielettömän ihana viikko ja samalla osaltaan kipuisin aikoihin ja osa päivistä meni täysin ohi. Erittäin vahvasti plussan puolelle jäätiin ja tämäkin viikko alkaa jännittävästi. Toivottavasti teilläkin oli onnistunut viikko sekä viikonloppu, upeat kelit olleet! Mutta mitä kaikkea viime viikolla tapahtui?

Tavoitteena hiihtomaraton

Kerroinkin Instagrammin puolella, että aloitin treenaamisen hiihtovalmentajan johdolla ja Ida preppaa minua kohti maaliskuussa olevaa Jyväskylä Ski Marathonia. Laitan mahdollisimman pian jakoon erilaisia hiihtoharjoitteita sekä kerron ohjelmasta lisää! Kävin muun muassa potkuttelemassa yhdellä suksella tekniikkaharjoituksia, joka päätyi siihen, että koko perheeni potkutteli eilen yhdellä suksella menemään. Innostus tarttui!

Rautainfuusio aiheutti kovat kivut

Uskomaton olo iski reilu viikko sitten saadusta infuusiosta! Viikko sitten viikonloppuna tuntui, ettei kerta kaikkiaan henki kulje. Olo oli lyijynraskas ja lihakset painoivat tonnin. Päässä pyöri. Maanantaina olo tuntui paremmalta ja hiihtelin rauhakseen sekä kävimme lautailemassa. Lapset olivat kolmena iltana laskettelu/lumilautakoulussa ja me miehen kanssa lautailimme sillä aikaa kaksin. Olo oli kohtalainen ja menin ajoissa nukkumaan ja seuraavana yönä tuli takapakki.

Heräsin aamuyöstä älyttömään horkkaan ja tärinään sekä kipuihin. Hoipuin hakemaan särkylääkettä, lämmitin kauratyynyä ja tutisin peiton alla. Kuin olisi iskenyt todella kova kuume, mutta ilman sitä kuumetta. Karmea kipu sykki ihan joka ikisessä lihaksessa ja nivelessä. Olo jatkui koko tiistain ja kykenin vain ottamaan särkylääkkeitä ja hyvin pitkälti hytisin peiton alla, lääkkeetkään eivät auttaneet. Oksetti, eikä ruoka maistunut. Maha ja selkä särkivät kovaa. Tuli oikeasti olo, että miksi menin ottamaan infuusion, pelotti jos olo kestää pitkään! Keskiviikkona oli suht samanmoista menoa. Torstaina nousin takaisin jaloilleni ja otin vain yhden särkylääkkeen. Perjantaina sattui enää päähän ja viikonloppuna olo alkoi tuntua normaalilta. Huh! En muista milloin olisi särkenyt noin kovaa ihan joka kohtaan kropassa. Kyllä se rautamäärä oli hurja shokki keholle!

Eilen hiihtäessäni tajusin, etten enää huohota, rintaa ei ahdista vaikka syke nousee ja olo on jotenkin… Onnellinen. En olekaan vain hermoheikko panikoija tai mikään pessimisti. Olen elänyt 20 vuotta elämästäni puolitehoilla anemian kourissa. Itkin ääneen kun tajusin, miltä ihmisestä voi tuntua ilman sitä puolinaista oloa. En pysty sanoin kuvailemaan muuttunutta oloani. Että ehkä se infuusio sittenkin kannatti ottaa, vaikka puolivälissä viikkoa itkin kivusta.

Yrittäjäkoulutusta työn ohella

Keskiviikkona sain puhelun. ”Olet hakenut tähän yrittäjäkoulutukseen ja haluaisimme haastatella sinua”. Hetken aikaa mietin että täh. Kunnes muistin – hain TAKKin järjestämään yrittäjäkoulutukseen loppukesästä. Se tehdään täysin työn ohella eli kurssi on suht kevyt eikä mitään päätoimista opiskelua ja kurssi on myös suht edullinen. Toivon kehittäväni itseäni koko ajan lisää yrittäjänä sekä ennen kaikkea verkostoituvani ja tekeväni lisää asiakashankintaa, joten hain tuohon mukaan. Sitä ei järjestettykään syksyllä vaan se aloitus siirtyi tammikuulle ja olin ihan unohtanut asian! Haastattelu oli torstaina teamsin kautta, minut hyväksyttin joukkoon mukaan ja koulutus alkaa ensi viikolla! Aika ylläri, kun olin unohtanut asian, mutta innolla mukana!

Pyyntö telkkarikuvauksiin

Peiton alla voi kuulkaa sopia kaikenlaista. Sain puhelun, jossa minua pyydettiin mukaan erääseen ohjelmaan. Koska aihe oli mielenkiintoinen (itse asiassa vähän jopa haastava, osaanko vastata haastattelukysymyksiin!) lupauduin mukaan. Peiton alla maatessa juttelin toimittajan kanssa puhelimessa lähes tunnin aiheesta ja sovittiin lopulta kuvaukset tälle päivälle. Kauhulla mietin mitä jos en tokenekaan olostani, mutta selvisin ja kohta saapuu kuvaaja meille. Aika siistiä! Kaikkea pitää kokeilla on mottoni!


mekko THE OTHER STORIES (second hand)/ neule GARCIA JEANS/ takki PBO/ korvikset MAANANTAIMALLI/ kengät PRAHASTA

Ja viikonloppuna oltiin miehen kanssa treffeillä, perheen kanssa luistelemassa, pulkkamäessä sekä hiihtämässä. En oikeasti pysty uskomaan, että kaikki tämä laskettelukoulusta hiihtohommiin ja peiton alla tärisevään naiseen tapahtui yhden viikon aikana. Tuntui kolmelta! Aikamoinen vuoristorata, mutta sitähän elämä on, täytyy vaan pitää junasta kiinni ja mennä mukana!

Uutta viikkoa kohti siis, kerron sitten milloin meikäläinen jorisee telkkarissa, kun saadaan (toivottavasti!) homma tänään purkkiin. Millainen viikko sinulla oli? Tai viikonloppu?

P.S. Joulukuun asuäänestyksen voittajaasu oli nro 4 ja arvontavoitto meni nimimerkille Kukka. Kiitos osallistuneille! <3 Ostin tuon mekon muuten vuonna 2015 kuopusta odottaessa, siihen mahtui hyvin maha joulun aikaan. Jäänyt sitten satunnaiseen käyttöön myöhemminkin!

Rautainfuusio – miten sinne pääsee, miten toimenpide meni ja miltä tuntui jälkikäteen?

11.1.2021
26

Palaan vielä kerran tähän aiheeseen, sillä se koskettaa ja kiinnostaa niin monia. Lupaan, etten horise enää infuusiosta tämän jälkeen, seuraavaksi edessä on verikoe maaliskuussa, jolloin saan tietää, missä arvoissa mennään. Toki voin sitä silloin sivuta, mutta ettei blogi olisi pelkkää anemiaa niin jatketaan tämän jälkeen muilla aiheilla!

Koko viikon ennen perjantain toimenpidettä olin pessyt käsiäni entistä vimmatummin, välttänyt kontakteja ja syönyt mahani kipeäksi sinkistä, etten vaan tulisi kipeäksi ja menettäisi tilaisuuttani tähän toimenpiteeseen, jota olen toivonut vuosia ja ajattellut, etten ikinä pääse. Edellinen yö ennen perjantain toimenpidettä menee jännittäen, olenko minä yksi niistä harvoista, joka saa rajumman reaktion toimenpiteestä? Saadaanko se vietyä maaliin? Herään perjantaiaamuna terveenä ja huokaisen – nyt ainakin se jännitys on ohi.

Miten rautainfuusioon pääsee?

Reittejä on varmaan monia, mutta ensimmäisen kerran kysyin infuusiota Terveystalon sisätautilääkäriltä toukokuussa 2018, kun arvoni olivat hb 90 ja ferritiini eli varastorauta arvossa 3. Hän naurahti minulle ääneen ja kertoi, että infuusion saavat munuaispotilaat tai syöpäpotilaat tai muuten pitkäaikaissairaat, eivät tällaiset tavalliset nuoret, jotka voivat mennä kotiin syömään rautatabletteja. Hävetti. Yritin selittää jotain siitä, ettei mahani kestä enää rautaa, mutta käynti oli siinä. Korvat punoittaen häivyin paikalta.

Kun viime kesänä totesin olevani vahvasti anemian puolella taas ja pelkkä laimea rautamehukin aiheutti päivän vatsakivut, ajattelin, että haen apua. Ei huvittanut mennä mihinkään lääkäriin ja mielessä oli vahvasti edellinen käynti. Eräs bloggaajakollega vinkkasi sitten, että Mehiläisen Jyrki Taurio on erikoistunut paljon näihin rauta-asioihin ja varasin hänelle sisuuntuneena huonosta olostani ajan. Kolmen viikon päähän sain ensimmäisen vapaan ajan ja joulukuussa painelin jännittyneenä vastaanotolle. Verikokeessa kävin myös ennen sitä, että oli näyttää viikon vanha tieto siitä, missä rauta-arvoni menevät.

Keskustelimme hetken tilanteestani, monelta vuodelta näkyvistä onnettomista rauta-arvoista (tarkemmin näyttöä on jo 1990-luvulta), miksi minulla on anemia ja miksi se aina tulee ja keskustelimme myös uudesta Sideral-rautavalmisteesta. Lopulta olimme samaa mieltä siitä, että näin huonoilla arvoilla infuusio olisi hyvä tapa nostaa arvot ylös kerralla ja sitten jatkaa miedompien rautavalmisteiden kanssa ylläpitoa. Sain lähetteen Taysiin ja jäin odottamaan kutsua toimenpiteeseen. Varaduin siihen, että saan odottaa pitkään kun korona vie resursseja, mutta viikko käynnin jälkeen postilaatikkoon tuli jo kutsu tammikuulle. Yllätyin todella!

Mikä on rautainfuusio ja miten se tehdään?

Rautainfuusio on suonensisäinen rautahoito. Se on itse asiassa hyvin nopea toimenpide, eikä vaadi mitään valmistautumista (eli ei tarvitse esimerkiksi olla ravinnotta tms.).

Perjantaina kävelin kohti sisätautien osastoa, laitoin ulkona maskin kasvoille ja ilmoittauduin etälaitteella Kela-kortillani. Ehdin viitisen minuuttia odotella käytävällä, kun minut kutsuttiin infuusiohuoneeseen. Puhelias mieshoitaja otti minut vastaan ja ehdin höpötellä puoli elämääni hänelle. Mitä enemmän jännittää, sitä enemmän puhun. Huoneessa pötkötti useampi ihminen ja heille tippui eri lääkkeitä. Jälkeenpäin mietin, että kaikki kuulivat tauottoman höpötykseni ja kukaan muu ei puhunut mitään, mutta kun tekstiä tulee niin minkäs teet!

Sain valita makaanko vai istunko. Päätin maata, sillä jännitin kanyylia kovasti. Minulla on ollut se usein, mutta viimeksi synnytyksestä suonet menivät puhki ja sitä kaivettiin paikalle monesti ja se oli vielä kirkkaana mielessä. Sanoin ihan ääneen tämän, että jännitän ja hoitaja teki todella perusteellisen työn sen jälkeen etsiessään hyvän suonen. Kiitos. Kerralla meni paikalleen siististi kanyyli ja osa jännityksestä oli ohi!

Sitten mitattiin lämpö ja verenpaine. Paineeni olivat 123/84 ja syke 49, eli alapaine kieli jännityksestäni siinä missä syke pysyi alhaalla. Rautainfuusio voi aiheuttaa kuumeen tai lämmönnousun, joten siksi sitäkin seurattiin. Ensiksi tippui hetken aikaa keittosuolaa ja kun kaikki oli ok, laitettiin rautavalmiste (Monofer) tippumaan. Se kirveli jonkin verran, mutta on kuulemma ihan normaalia. Siinä sitten pötköttelin ja lueskelin sähköposteja kännykästä noin vartin verran, kun lääke tippui suoneen. Välillä hoitaja kysyi, onko olo edelleen ihan normaali. Lopuksi taas keittosuolaa ja kanyyli pois. Mitattiin verenpaineet uudestaan (117/72, näkyi jännityksen laukeaminen) sekä lämpö, joka ei ollut noussut. Lääkkeen tippumisen jälkeen oloa tarkkailtiin puolisen tuntia ja kun oli ihan normaali olo, sain lähteä.

Oli hullu olo kun astuin ulos. Tässä se nyt sitten oli, se asia mistä olen haaveillut vuosia. Vartissa noin vain hujahti ja meni ohi. Henkilökunta oli ihan mielettömän ystävällistä ja hoitaja teititteli jatkuvasti, mikä hämmensi. ISO KIITOS siis perjantaina vuorossa olleet kaksi hoitajaa Hatanpään infuusio-osastolla! <3

Millainen olo oli rautainfuusion jälkeen?

Kotona olin ihan tiloissani. Siis oikeasti olin niin jännittänyt ja odottanut hommaa, että teki mieli hyppiä kotona tasajalkaa ja kiljua. SE SAATIIN TEHTYÄ! Samalla oli hirvittävä väsymys, mikä varmasti osaltaan johtui jännityksen laukeamisesta ja jatkuvista huonoista öistä. Kättä särki jonkin verran samoin kuin päätä. Elin ihan normaalisti päivän ja illan ja kävimme vielä pulkkamäessä perheen kanssa, mutta illalla alkoivat lihasäryt ja palelu. Kuumetta ei ollut, mutta olo oli sellainen, että käärin peitot ympärille. Nukahdin ihan järkyttävän raskaassa ja ahdistavassa olossa, sellaisessa uupumustilassa, etten ole kokenut ennen. Vaikka olisin riekkunut festareilla, valvonut vauvan kanssa tai maannut sairaalassa denguekuumeessa, tämä olo oli uutta.

Lauantaina heräsin lähes 10 tunnin unien jälkeen. Yritin nousta, jalat olivat raskaat eivätkä kantaneet, rinnan päällä oli paino. Olo oli käsittämättömän uupunut. Yritin tulla aamiaiselle, mutta päädyin takaisin sänkyyn makaamaan. Telkkarissa pauhaavat piirretyt olivat liikaa, ruoka ei maistunut ja tuntui, etten jaksa liikuttaa raajojani. Samalla pää ei ollut väsynyt, eli nukkumaan en pystynyt. Pikkuhiljaa pääsin liikkeelle ja lauantain aikana olin aika sumussa. Unohtelin asioita, laitoin lapselle väärän kypärän luisteluun päähän ja ihmettelin mitä hän mutisee. Makaaminen tuntui ahdistavammalta kuin seisominen, luulin välillä että tukehdun. Niin raskas oli paino rinnan päällä. Olin lopen uupunut.

Suoraan sanottuna pelästyin olotilaani ja sitä sumua ja sekavuutta. Olin ajatellut, että voin olla väsynyt, mutta ei, ei nukuttanut yhtään, mutta raajat olivat lyijyä ja pää ei pelannut normaalisti. Kauhistutti kauanko tämä olotila mahtaa kestää, onko kyse päivästä, viikoista vai pidemmästä?

Nyt infuusiosta on kulunut kolme päivää ja eilen se hirvein paino rinnassa helpotti vähän. Kävin tunnin kävelemässä, juokseminen ei tunnu vielä hyvältä ajatukselta. Tänään ovat raajat edelleen raskaat, muttei mitään sekavaa oloa kuten lauantaina. Älykelloni antoi unen määräksi viime yönä lähes 9 tuntia, 0 minuuttia hereillä ja 2h 50 min syvää unta. Aivan käsittämättömät luvut tällä unettomalla yökukkujalla. Nyt on olo, että selviän onneksi normaalielämästä, mutta en tiedä kuinka pian voin palata kovien treenien ja esimerkiksi pidempien juoksulenkkien pariin.

Mitä pidempään ollut anemia, sitä huonompi olo tulee

Näin luin etukäteen – mitä pidempi rautavajaus, sitä rajumpi reaktio saattaa tulla ja jännitin, että sitten nukun koko viikonlopun, kun aneeminen olen ollut 25 vuotta. Se olo, mikä tuli oli aikamoinen yllätys. Kehoni on selkeästi aivan ihmeissään mitä sinne on tungettu ja tekee töitä rauta varastoidessaan. Siksi verikoekin on vasta maaliskuussa, noin kaksi kuukautta infuusion jälkeen. Keho tarvitsee aikaa miettiessään, kuinka käyttää tämä rautamäärä hyväksi ja laittaa sitä varastoonkin. Nyt siis ei auta kuin mennä päivä kerrallaan oloaan kuulostellen, mikäänhän tekeminen ei ole kielletty, eli oman jaksamisen mukaan mennään.

Jo nyt, vaikka muutamassa päivässä ei pitäisi ihmeitä tapahtua, olen löytänyt jonkun ihmeellisen rauhan olossani. Ehkä se on henkistä, kun on niin pitkään tuskannut olonsa kanssa, että nyt ajattelee vain, että tästä mennään parempaan. Aamulla herätessäni ensimmäisenä on mielessä ottaa rautamehu tyhjään mahaan ja hymyilyttää, kun tajuaa ettei saa, rautavalmisteet täytyy infuusion jälkeen lopettaa siihen asti, että pääsee kontrolliverikokeeseen. Kuinka helpottavaa, suoraan aamupalalle!

Olen hyvin kiitollinen siitä, että tämän vihdoin sain ja uskon vahvasti, että oloni tästä paranee päivä päivältä ja uupumuskin hellittää joku päivä kehosta ja lihaksista. Usko on kova ja pelkkä rauha sen jälkeen, kun homma on vihdoin totta.

Palaan asiaan sitten parin kuukauden päästä, niin voin kertoa mihin arvot nousivat. Nyt jatketaan muilla aiheilla! Olisi kivaa kuulla muidenkin kokemuksia infuusiosta ja kuinka pian olette esimerkiksi päässeet lenkille ja jaksaneet urheilla homman jälkeen?

Mukavaa alkanutta, upean lumista viikkoa! Kiitos kun olette jaksaneet loputtomia rautahöpötyksiäni!

Lue myös muita kirjoituksiani anemiasta ja sen syistä täältä, täältä sekä täältä.