Sä oot siellä mä täällä – 18 vuotta tänään

Siltä se on viime aikoina monesti tuntunut. Sä olet uimassa, mä keittelen puuroa. Mä olen Helsingissä, sä kuskaat lapsia hoitoon. Mä juoksen lenkkiä, sä rakennat hirmuiselle pieteetillä lautakioskia lasten kanssa pihalla. Sä osaat paremmin faktat, mä vedän levottomammat tanssimuuvit kesken iltapalan. Me ollaan erillään. Ei kun ei olla. Me ollaan edelleen yhdessä. Tänään tulee 18 vuotta kuluneeksi siitä, kun käytiin syömässä sen kunniaksi, että oltiin menty kihloihin. Ihan vain hiljaa käytiin syömässä (Cumuluksessa, sitäkään enää ole) ja otin tilanteesta valokuvan. Teetin ja panin valokuva-albumiin sen Cumuluksen kuitin kanssa, joka oikeastaan on niin ajan patinoima, ettei kukaan tietäisi missä olemme syöneet. Jos ei tietäisi.

Minä muistan hyvin. Sen helmikuisen päivän vuonna 2002. Söimme Cumuluksessa ja joimme lasilliset viiniä. Nurkan takana oli silloin Lindex ja minä siitä lasillisesta (tai kahdesta) olin niin villinä, että ostin paketillisen sukkia silloin. Viinilasillisen jälkeen viidet nilkkasukat. Kipitimme hihitellen uudet sukat muovipussissa roikkuen (totta kai, aika oli vielä se, kun ei muoveista tai pusseista puhuttu) Hervannan bussiin. Asuimme todella karussa kaksiossa, mutta mitäpä sen oli väliä – asuimme yhdessä ja meillä oli edessä viikon kovin juttu, saunavuoro!

Kun törmäsin juuri facebookissa vanhoihin kuviin, joissa asuimme Thaimaassa ja hehkutin 7v kihlapäiväämme vedin melkein teet väärään kurkkuun. Oikeasti. Muistan tuon illan niin elävästi, olimme viettämässä pomomme häitä ja jotenkin niin hirveän huolettomia. Miten siitä voi olla 11 vuotta? Vaikken missään nimessä vaihtaisi nykyistä tilannetta mihinkään (koska lapset), niin olisin avosylin valmis antamaan tämän huolen tai edes osan siitä pois. On iso talovelka, on jatkuva huoli lapsista (toissapäivänä lääkäri sanoi, että tämä varmaan ihan normaalia, mutta käykää uudelleen), on yrittäjyyden epävarmuus, on valvominen. Siis ihan ”normaalia” nelikymppisen elämää vai mitä? Paljon, paljon huonomminkin voisivat asiat olla.

Silti sen kaiken keskellä sinä menet sinne ja minä tänne. Kun yhteiset lenkkimme jäivät 14 kk sitten, pala myös meistä kuoli. Olimme saavuttaneet yhdessä juoksukisoja ja kun toinen ei pystynyt, osa juoksun ilosta kuoli. Kun purimme turhautumisen toisillemme ties monettako iltaa putkeen sen takia, että lapset eivät nuku, ajattelin ettei tästä tule mitään. Kun lopulta menimme nukkumaan saman tien lapsen nukahdettua kello 23.30, väsyneinä ja molemmat kiukkuisina eri kerroksiin, mietin missä piilottelee se perheemme ydin, me.

Kuinka monta kertaa luin nuorena, että skorpionin pahin puoliso merkiltään olisi oinas? Kun olin naimissa oinaan kanssa, synnyttänyt yhden oinaan ja odotin toista, hyvin todennäköisesti oinasta alkoi jo naurattaa – katsotaan pitääkö tämä paikkansa! Me olemme merkkeinä molemmat (nyt mennään vain vanhempiin) hyvin itsepäisiä. Hyvin omistautuvia, täysillä rakastavia, täysillä riiteleviä, hetkessä hermonsa menettäviä tyyppejä. Samalla toisia niin tukevia ja ei ikinä periksi tyyppejä.

Olen todellakin ymmärtänyt, miksi oinaan ja skorpionin liitto ei ole helpoin. Siinä hakataan päätä seinään ja paljon, kun kumpikaan ei anna periksi. Siinä samalla halataan joka ikinen päivä, mennään pää savuten nukkumaan ja rakastetaan täysillä aamulla. Pidetään kädestä kiinni niin pinnan alla kuin päällä.

Tänään on kulunut 18 vuotta kihlauksestamme ja tuosta Cumuluksen ateriasta. Ollaan siltä osin täysi-ikäisiä. Vietämme päivän eri paikoissa, itse asiassa jopa eri maissa. Sä olet siellä, mä täällä. Tai minä tyttäriesi kanssa. Mutta me ollaan yhdessä edelleen (ja aina, eikö?). Kyllä se ydin, me, on siellä vahvana ja olen siitä ylpeä. Täysi-ikäisestä kihlauksestamme.

Me ollaan todellakin me. Kaksi hetkessä eläjää, impulsiivista menijää, jotka innostuvat hetkessä mistä vain. Hyppäävät käsi kädessä mereen, menevät jokaisella aikuisten lomalla vesipuistoon kiljumaan ja katsovat ylpeinä toisiaan silmiin lasten oppiessa uutta. Me ollaan tiiviisti me, jotka vaihtaa tauotta päivien ajan whatspp-viestejä ja kertoo toisillensa kaiken. Kyllä me siellä ollaan kiireen alla, vahvana.

Kiitos. <3

* kuvat vikaa kuvaa lukuun ottamatta MR photo

Meidän perheen isä ja se ekologisempi isänpäivälahja

Hyvää isänpäivää kaikki isät sekä isoisät! Me vietimme vähän ennakkoon jo eilen isänpäivää, sillä siihen tarjoutui helpommin lauantaina tilaisuus.

Touhotin niin täysillä omien lapsieni isän isänpäivää, että oma isä jäi vähän jalkoihin. Tästä tuli jo huono omatunto, sillä oma isäni on ollut elämässäni hyvinkin tärkeä hahmo ja minä olen ollut ainoana tyttärenä selkeästi vähän pilalle hemmoteltu. Tähän syksyyn asti myös omat tyttäreni olivat ainoat hänen lapsenlapsensa ja samaa henkeä oli havaittavissa, hemmottelua. Se isoisälle sallittakoon. Tällä hetkellä oma elämä pyörii tiiviisti perheen ympärillä, mutta on aivan parasta, että myös isoisä jaksaa siihen osallistua. Hän yhdessä mummin kanssa on ollut lukemattomat kerrat lastenvahtiapuna, kärrännyt vauvojani päiväunille ja osallistunut niin täysillä kuin välimatkan puolesta voi.

Omien tyttärieni isä on sellainen pakkaus, etten tiedä mitä sanoisin. Melkein ehkä parempi, jos en sanoisi mitään, vain toteaisin vain kiitos. Ehkä eniten kiittäisin siitä, että molempina vauvavuosina hän on valvonut ja paljon töidensä ohella. Suojellut minun untani ja jaksamistani, nukkunut vauva kainalossa kun itse en ole pystynyt aina niin nukahtamaan ja lähtenyt tyttöjen kanssa mummilaan yöksi antaakseen minun nukkua kotona yön. Hän on kuskannut lähes aina tytöt harrastuksiin, hän on opettanut heille kuun ja tähdet (siis kirjaimellisesti) ja pitänyt kuria. Vienyt laskettelurinteeseen, metsäretkelle, pyöräilemään ja uimaan. Sanon monesti, että minä en ole se tiukin sokerityyppi tai muuta meidän perheessä (koska näin usein ajatellaan), vaan isänsä pitää vielä paljon enemmän huolta puhtaasta ruoasta ja ulkoilusta. Eilisen ennakkoon syödyn isänpäiväaterian jälkeen tulin vähän muiden perästä saunaan ja kuuntelin keskustelua, jota isät ja tyttäret kävivät siellä veden kolmesta olomuodosta. Kyllä nauroin sisäänpäin, on se hyvä että lapsella on kaksi vanhempaa, itse saatan puhua vähän eri asioista.

Isänpäivänä halusimme muistaa isää sillä yhdessäololla ja sovimmekin, että teemme uimahallireissun yhdessä. Olemme pitkään puhuneet leffaan menosta esikoisen kanssa, mutta hän sanoi, ettei voi mennä äidin kanssa elokuviin isänpäivänä, vaan vie iskän leffaan. Halusin myös muistaa lasteni isää jollain lahjalla, mutta millä? Tökki hirveästi, että joka paikassa kehoitettiin ostamaan jotain uutta, enkä halunnut niitä peruskalsareita tai partavesiä tai paitoja. Sitten törmäsin Iineksen pipoihin, joita hän tekee nykyään pienissä erissä myyntiin. Jyväskylästä lähtöisin oleva nuori nainen, yrittäjä, blogikollega ja hänen itse käsintehdyt piponsa – oliko hei vähän innostava ja mielestäni ekologinen vaihtoehto!

Laitoin siis tilaukseen mustan pipon miehelle ja kun paketti saapui, siellä oli minullekin yllätyksenä pipo kaupanpäällisenä. Tuli ehkä maailman paras mieli ja pipolle vielä enemmän arvoa. Kävimme eilen jollain tapaa kuvaamassa pipoja – tytöillä oli kiire kaverisynttäreille ja miestä taisi ahdistaa kameran ”väärä” puoli. Lisäksi hän illalla älysi, ettei ollut viikonloppuna ajanut partaansa ja kysyi, kelpaako nyt ”sinne sun blogiin”. Tämä kysymys pysäytti. Väliäkö parralla, väliäkö blogilla. Koska hän enemmän kuin kelpaa meille, juuri sellaisena kuin on. Ja se, mitä hän on arjessamme ja elämässämme, on tärkeämpää, kuin yksikään kuva tai blogipostaus.

Olen onnellinen, että tänään saan muistaa niin omaa isääni, joka on ukkina suuri osa lasteni elämää ja lasteni isää, joka on tiukka ja rehellinen, rakastava ja jaksava, pitkäpinnainen ja turvallinen.

Hyvää isänpäivää kaikille! Miten teillä vietetään isänpäivää?

Ja kiitos Iines pipoista! Jos mietit hyvää sekä ekologista joululahjaideaa, niin suosittelen kurkkaamaan Iineksen pipot!