Avainsana-arkisto: metsä

Tänään tapahtuu jotain erityistä!

19.4.2020
10

Poikkeusolot ovat saaneet ihmiset tekemään uusia asioita sekä sellaisia asioita, joille ei ole muka koskaan aikaa. Lisäksi ainakin meillä on tehty myös ihan pöljiä asioita. Vai mitä sanotte, kello oli viime yönä yli puolenyön ja me puhalsimme kilpaa keittiövaakaan miehen kanssa. Kyllä. Pimeintä touhua hetkeen. Ja masentavaa, hän sai puhalluksellaan vaa’an käymään 70 grammassa, minä pääsin 25 grammaan. Tekniikkavika vai keuhkot? Mutta on kyllä pöljintä, mitä olen hetkeen tehnyt!

Lisäksi on osallistuttu Aamulehden liven kautta jo kahteen pubivisaan, lapset ovat tehneet vuodenaikajumppaa samaiselta taholta, jota rakastivat kovasti. On tullut siivottua vessan kaapista läjä vanhoja tai käyttämättömiä purkkeja pois (tosin mies sanoi ettei sitä edes huomaa, että kannoin pussillisen sieltä tavaraa pois), sulatettua jumissa ollut pakastin, tyhjennettyä vanhat asiat jääkaapista. Pieniä asioita joille ei arjessa ole aikaa.

Miehellä oli perjantaina ensimmäinen lomautuspäivä ja hän aloitti pihaprojektin, uudistaa sepelillä meidän pihatiemme sekä autopaikan. Pohjatyöt vievät vaan aika pitkän ajan, kun ne tekee huolella. Koko eilisen heilui niitä tekemässä ja iltaseiskalta saatiin ekaa polkua jo täyttää. Kyllä muuten ovat kipeät kädet, se sepeli painaa aika lailla kun sitä lapioi! Oma projektini pihalla on puolestaan ulko-oven maalaus. Ajattelin ”vain maalata” sen, mutta ohjeita sateli siitä, että sitä pitää hioa vielä lisää, kitata ruuvinreiät ja niin pois päin. Nyt olen jo teipannut ikkunat ja tehnyt pohjatyöt, ehkä seuraavaksi sitä maaliakin!

Tytöt ovat puolestaan olleet kuusikin tuntia päivässä pihalla, leikkien keppihevosilla. Naapuriin on ilmestynyt kepparitalli sekä hienoja esteitä. Miten niiden kanssa voikin viihtyä niin kauan!

Projekteja siis riittää. Ja sitten niitä hullumpia asioita, kuten vaakapuhaltelu. Tänään teemme jotain erityistä, sillä meinaamme ajaa vähän kauempana sijaitsevaan metsään ja tavata turvaetäisyydellä siellä metsässä isovanhemmat. Lapsilla on ollut kova ikävä emmekä tiedä, kauanko vielä menee, ennen kuin voimme mennä Jyväskylään ja mummilaan asti. Siispä autoon on pakattu eväiden lisäksi potta ja vessapaperia (kuopus kieltäytyi käymästä puskissa) ja paljon iloista mieltä. On ihanaa irrota vähän kotikorttelista ja nähdä uusia ulkoilumaisemia. Lapset ovat hyvin omaksuneet sen, ettei kosketa tai halata ketään, joten uskon että siinä ei ongelmia paitsi henkisen puolen suhteen. Milloin voin taas päästää heidät mummin syliin?


paita INCH/ farkut BY PIA’S/ tennarit CONVERSE/ takki ONLY/ korvikset MAANANTAIMALLI/ panta LINDEX/ aurinkolasit RAYBAN

Metsässä on ihanaa. Lapset viihtyvät siellä loputtomiin ja itsellänikin mieli lepää ulkona. On ihanaa jutella muutenkin kuin videopuhelulla. Eilen pihaprojektin yhteydessä tuli juteltua useamman naapurin kanssa pitkään, heidän työtilanteestaan, fiiliksistään tilanteen suhteen ja kesän peruuntuneista jutuista. Se lohdutti paljon, oli ihanaa puhua ihmisille ja samalla tuntea, että olemme tosiaan tässä yhdessä. Muillakin on vaikeaa.

Mutta tänään keskitytään hyvään ja nautitaan pitkästä metsäpäivästä! Iloista sunnuntaita! Mitä meinasit puuhata? MItä projekteja olet aloittanut?

*postauksen kuvat MR photo/ Marina Rotkus photography

Vuoden paras retkeilykohde ja talven parhaita päiviä!

1.3.2020
Vastaa

Joskus sitä tarvitsee hassun pienen töytäisyn asioihin. Tällä kertaa se oli messut, joilla olin perjantaina. Taustoitan asiaa: en tiedä mitään parempaa koko perheen yhdessä tekemistä kuin jonkinlainen liikunta. Oli leffassakin ihanaa käydä viikko sitten nelistään ja on ihan kivaa pelata lautapelejä (nyt pystymme jo kaikki Afrikan tähteen, ihanaa!), mutta en itse ole mikään lattialla istuja ja barbeilla leikkijä. Kun pääsemme nelistään ulos ja liikkumaan, kaikki ovat liekeissä. Tai ei tarvitse lähteä uloskaan, uiminenkin on ihanaa! Mutta metsä on paikka, missä lapset syttyvät eloon oikein tosissaan. Mummilassa pääsee takapihalta metsään ja tytöt viihtyvät siellä tuntikausia leikeissään, etsimässä mörkökiveä, keräämässä marjoja tai sienihommissa. Olen usein harmitellut, että meiltä tarvitsee aina erikseen lähteä metsään. Sitten se herkästi jää.

Niihama on ollut meidän vakiopaikka metsäilylle. Sen sijaan Teiskossa sijaitseva Kintulammi on paikka, missä perheemme on käynyt kahdesti. Mies ja esikoinen kävivät kesällä 2018 paikan avauduttua telttaretkellä ja olivat tuolloin yötäkin metsässä. Saivat muuten olla ihan kaksin (enkä muistanut tuota postauksessa olevaa kuvaa vasta kuin kotona jäkikäteen, istuin samassa kohdassa!). Kävimme samana kesänä vielä Kintulammilla saunomassa nelistään, mutta metsään ja poluille asti en ole koskaan vielä päässyt. Luin lehdestä että ruuhkaakin on ja mitä lie, pitäisi ajaa 20 kilometriä (mikä ei ole mikään matka) ja… No ei ole tullut sitten mentyä.

Perjantaina seisoin Helsinki Cityn Running Dayn pisteellä töissä Go Expo-tapahtumassa. Kuuntelin lavalta puhetta (en kuullut kuka siellä puhui, oletan että saattoi olla Kintulammin kunnostaja Petri Mäkelä) siitä, että Kintulammi on valittu vuoden retkikohteeksi 2020. Katselin kuvia power point-esityksestä, että tuollainen upea kohde on ihan naapurissa. Montako kertaa olen ajatellut, että mennään nelistään ja on vaan jäänyt. Ihania metsämaisemia, hienoja laavuja ja ihanaa ulkoilua. Mitä kuvia esityksessä olikaan! Lähetin miehelle viestin, että huomenna mennään Kintulammille retkelle! Selvä, hän vastasi.

Niinpä lauantaina pakkasimme reppuun sämpylöitä, makkaraa, kaakaota, irtoteetä, vettä ja kattilan (haha, kunnon teefani!) sekä kinuskilaskiaispullia. Kintulammille ajo kestää Tampereelta vain hetken ja lähelle pääsee jopa TKLn busseilla. Vähän nielaisin autojen määrää, joita ohitimme viimeisellä metsätiellä – olin kuullut ruuhkasta ja en usko, että perjantain valinta vuoden retkikohteeksi medianäkyvyys sen myötä ainakaan vähensi porukkaa.

Mutta huoli pois, hyvin sai auton parkkiin ja metsään ihmiset sitten jotenkin häviävät. Toki heitä näki ja tuttujakin näki, mutta mitään ruuhkaa ei ollut ja keskenämme kävelimme metsässä. Mutta mikä Kintulammissa vetää? Mieheni sanoin: kun olin 5-vuotiaan kanssa täällä yötä, patikoimme kilometrin. Sinä aikana tuli vastaan erilaisia maastoja, tiheää metsää, avaraa metsää, pitkospuut, silta ja kaksi laavua. Lyhyellä matkalla lapsi sai monen monta elämystä. Ekokumppanit Oy:n asiantuntijan Petri Mäkelän sanoin: Alueen ominaispiirteitä ovat luonnonmukaisuus ja kierrätys; opastetolpat on hiillytetty lahoamisen estämiseksi ja reittimerkinnät on tehty keltamullalla. Täysin roskaton alue on tavoittanut kahden vuoden aikana 80 000 kävijää.

Minun, joka ensi kertaa käveli Kintulammin metsissä sanoin: ihana paikka. Tähän aikaan vuodesta pätkä polkua oli aika jäistä, mutta pääasiassa kävelemään pääsi hyvin. Pienikin lapsi jaksoi kävellä maastossa hyvin ja siellä oli helppo tehdä kiva kierros, ei tarvinnut mennä edes takaisin. Laavut olivat moderneja, mutta samalla maastoon sopivia. Opastus mahtava. Maasto mielettömän kaunis.

Ja ne muut ihmiset? No laavulla oli useampia kun saavuimme, mutta sehän oli vain plussa: tapasimme ihastuttavan koiran, joka pyysi heittämään keppiä. Tytöt jaksoivat heittää loputtomiin keppiä ja koira jaksoi loputtomiin noutaa. Me saimme rauhassa lämmittää teet ja kuulla Espanjasta tuodun koiran tarinaa. Olisin istunut vaikka loppupäivän tuijottamassa maisemaa teemuki kädessä lasten juoksennellessa uuden koirakaverinsa kanssa. Tarjolla oli kuivien puiden, huussin ja istuinalustojen lisäksi mm. kahvipannu. Wau!

Lunta satoi hiljalleen. Kinuskilla täytetty laskiaispulla oli uusi ja hyvin toimiva tuttavuus. Sämpylä ja tee maistuivat taivaallisilta pienessä pakkasessa lumen leijaillessa. Lapset juoksivat metsässä ja söivät jäätyneitä puolukoita naama riemusta loistaen. Olin hyvin onnellinen.

Vitsi miksei ole käyty aiemmin? Joskus ei vain saa aikaiseksi. Eilen oli kyllä täydellinen keli ja upea päivä perheen kanssa. Kiitos Go Expo inspiksestä ja onnea onnea Kintulammi vuoden 2020 parhaan retkikohteen tittelistä!

Meidän perhe tulee niiin uudelleen, oli niin ihana päivä! Rakastan katsoa sitä, kun lapset juoksevat itsensä hikeen ja nauttivat luonnosta sekä liikkunnasta.

Kuinka moni on käynyt Kintulammilla?

Mene ihminen metsään (voi siellä vapunkin viettää!)

30.4.2019
12

En ole unohtanut että tänään on vappuaatto. Se ei koskaan ole ollut minusta kiva juhla, vaan yksi pahimmista pakkojuhlista. Ihan parasta on ollut mennä Jyväskylään, nähdä kavereita ja käydä tivolissa lasten kanssa. Nyt vanhempani ovat reissun päällä vielä, mummilassa ei odota munkit ja juuri vapaata töistä ei ole. Vappu saa sujahtaa meidän puolesta ohi tällä kertaa, sillä täällä on vielä puolikuntoista porukkaa flunssassakin.

Eli postaan nyt sitten kaikkea mitä mielessä rullailee, sillä ideoita on kertynyt vaikka millä mitalla, en ole vain ehtinyt niitä kirjoittaa ja kuvata. Josko toukokuu tuo tullessaan uuden draivin! Ja olen satavarma, että munkki-, perunasalaatti ja muita vapunvietto-ohjeita ovat blogit niin pullollaan, että voin hyvin tehdä sitä mitä rakastan – kulkea vastavirtaan ja puuhata omiani!

Kyselin Instastoriesien puolella teiltä, tekeekö metsä hyvää. 12 tunnin äänestyksentuloksen perusteella olette kaikki 100% sitä mieltä, että tekee. Samaa mieltä olen itsekin. Miksi siellä tulee käytyä niin vähän?

Meillä ei ole takapihalla metsää johon kävellä, vaan metsään pitää aina vähän lähteä. Kuinka helppo onkaan sujahtaa mummilassa suoraan takapihalta pienelle metsäsamoilulle, mutta jos se vaatii ensiksi automatkan, se herkästi jää.

Esikoisen ollessa vuoden vanha, lähdimme ihan puolivitsillä kokeilemaan iltarasteja. Kaikille avoimia kerran viikossa olevia suunnistustapahtumia, joissa voi valita erilaisia reittejä helposta vaikeaan ja sujahdella pitkin metsää rasteja etsimässä. Ne järjestetään joka viikko eri paikassa ja tuolloin viisi vuotta sitten aloitimme Kangasalan Vatialasta rasteilun. Väittäisin, että tuolle polulle meidät innosti Jukolassakin pari kertaa suunnistanut pikkuveljeni, joka mennä ryskäsi metsissä kuin hirvi konsanaan, kun häneen joskus iltarasteilla törmäsimme. Kävimme kerran ja jäimme koukkuun. Tuo ensimmäinen suunnistuksemme on jopa tallentunut blogiin (hei onko noloa, että juoksen edelleen tuo sama huppari päällä ja jopa ihmettelin, miksi se ei näytä enää niin mustalta. Köh).

Koko kesän 2014 kiersimme rasteja pitkin Pirkanmaata, sehän oli ihan huippukoukuttavaa. Emme olleet kovin hyviä monesti touhussa, mutta ei se haitannut. Kirmasimme pitkin metsiä lapsi kantorepussa keikkuen ja mies juoksi jalat hapoilla kohti parempaa aikaa esikoisen hihittäessä. Välillä hän kyllästyi kun pysähdyimme tutkimaan karttaa, välillä juoksimme kauhuissamme ukkosen ryskätessä päälle ulos metsästä. Hauskaa hommaa se oli ja koukutuimme.

Seuraavana kesänä lapsi oli liian iso reppuun ja vähän liian pieni juoksemaan itse mukana. Sitten alkoi pahoinvointi ja seuraava kesä meni vähän pikkuvauvasumussa. Suunnistus jäi. Kävimme kerran ex tempore kaksin miehen kanssa iltarasteilla muistaakseni kesällä 2017, mutta se vaan unohtui.

Miettiessämme kesän harrastuksia kaveri puhui metsäkoulusta, eli suunnistuskoulun ensiasteesta, jota Tampereen Pyrintö tarjoaa. Hinta on ihan huippu minusta, koko vuosi 85 euroa! Lapselta asiaa kysellessä hän totesi, että metsässä on aina kivaa ja sinne. Nyt suunnistuskoulua on ollut muutamia kertoja kerran viikossa ja hintaan kuuluu välillä ilmaiset iltarastit. Päätimme valloittaa Oravapolun, eli 2 kilometrin suunnistusmatkan nelistään. Sehän on ihan pikkukeikaus, eikö?

Linnuntietä reitti on 2 kilometriä. Polkuja pitkin, hieman harha-askelin ja pieleen menneine oikaisuineen matkaksi tuli meillä 3,6 km. Se on jo kolmevuotiaalle todella pitkä matka. Lisäksi lapsilla ei meinaa riittää keskittymiskyky karttahommiin, vaan huomio keskittyy muurahaispesiin, hienoihin kiviin ja isoihin keppeihin. Mikä on tietysti mahtavaa, että innostuu luonnosta näin, mutta meidän suunnistuksemme tuntui välillä siltä, että kaikki neljä menevät eri suuntiin ja kukaan ei ole enää kartalla.

Mutta mitäpä sitten! Kaunis ilta metsässä, yhdessä perheenä koluten. Ulkoilua ja kivien yli hyppimistä. Tuloksena aika väsynyt poppoo, joka hotki iltapalansa ja halusi pian nukkumaan. Voiko parempaa olla?

En tiedä kuinka usein lähdemme valloittamaan rasteja nelistään, mutta toivottavasti useampana iltarastikertana. Siinä tulee ulkoiltua ja koluttua metsää ja ehkä opittua samalla hieman kartanlukua, joka on sekin hyvä ja tärkeä taito. Minä innostuin taas ihan hirveästi, vaikka jossain vaiheessa tyttöjen juostessa jossain syvällä metsässä väärään suuntaan itseään uuvuksiin ajattelin jo, että tänne jäädään koko yöksi. Ei jääty ja kivaa oli!

Onko siellä metsäihmisiä? Suunnistajia? Iltarasteilijoilta? Jos tilaisuus koittaa, menkää metsään. Voi miten hyvä olo siellä tulee. Nyt toivotan ihanaa vappua, mitä suunnitelmissa?