Olen toitottanut tätä ihan hirveän monesti teksteissäni, mutta kerron sen nyt taas: rakastan merta. Sitä turkoosia merta, josta näkyy pohjaan monen metrin syvyyteen. Joka kimmeltää niin kauniin värisenä, että sitä on vaikeaa edes käsittää. Merta, joka on täysin pitelemätön ja hallitsematon ja jollain tapaa pelottavakin. Merta, joka kätkee sisälleen niin ihmeellisiä luonnon juttuja, että olen äärimmäisen kiitollinen, kun olen päässyt niihin tutustumaan. Hymyilin pinnan alla sukeltaessa joka ikinen kerta, kun hölmistynyt pallokala lipui vastaan. Vasta jälkikäteen olen nostanut vuodet Thaimaassa ja kaiken kokemani ihan top 3 juttuihin elämässäni.
Jokaisella etelänlomalla on oikeastaan itsestäänselvyys, että merelle lähdetään. Pääsee sinne rannastakin, mutta mikään ei voita sitä fiilistä, kun hyppää veneestä syvään mereen. Ei siitä saa kiinni, kun rannasta mulpsahtaa uimaan.
Emme ehtineet meriretkelle ennen käden murtumista ja kyselinkin miehelle, onko hänelle liian kova paikka lähteä merelle käsi paketissa. Tuo vettä pelkäämätön vapaasukeltajahan häviää aina maski naamassa niin pitkiksi ajoiksi pinnan alle tutkimaan, että minä yleensä pyörin jo vähän hermona veneen puolella. Lisäksi hän pärjää niin hyvin vedessä, että lapset ovat saaneet hänessä välillä roikkua, kun veneestä ei pääse paikkaan, jossa jalat koskettaisivat pohjaan. Mietin, onko kidutusta istua veneessä uimatta ja mietin, pärjäänkö minä syvässä lasten kanssa, sillä vaikka itse olen ihan ok uimari, en ehkä haluaisi 6-vuotiaan painavan selässä syvässä meressä.
No, tapansa mukaan meidän perheen optimisti (ei, se en ole minä blogini otsikosta huolimatta) oli sitä mieltä, että totta kai mennään. Kun epäilin taitojani vedessä, hän tokaisi että meri kelluttaa ja sinne vaan. Näin kyllä välillä ilmeestään, että palo hypätä uppeluksiin oli kova ja se kouraisi omaakin sydäntä, olisin sen niin hänelle suonut.
Varasimme veneretken Destination Plataniaksen kautta. Yllätyin, kun sieltä tulikin suomenkielinen vahvistus matkasta ja siitä, että maanantaina on saavuttava Plataniaksen pienvenesatamaan varttia ennen. Päätimme kävellä tuon reilun parin kilometrin matkan, ihan saadaksemme vähän liikuntaa ja että kuopus saisi matkalla päiväunet. Olin aamulla käynyt merenrannassa hotellilla jumpassa ja hämmästyin, sillä tuuli ei ollut kova, mutta sen sijaan meri pauhasi valtavin aalloin ja rannassa oli punaiset liput. Sanoin miehelle, että näinköhän veneet lähtevät (myös ensimmäinen viikko lomalla oli tosi tuulinen ja monet retket peruttu), mutta koska Destination Plataniaksessa oli suomenkieliset ihmiset ja heillä meidän molempien puh.nro, luotimme siihen, että ilmoitus tulee, jos retki ei lähde.
Kun pääsimme satamaan, meille sanottiin, että Destination Platanias ei vastaa ja veneet eivät lähde, ovat yrittäneet ilmoittaa sinne. Oli maanantai. Sunnuntain esikoinen oli oksentanut, lauantain mies ollut sairaalassa, nyt retki peruttu. Nauratti, mikä ihmeen karma tällä reissulla on? Mutta koska olin nähnyt meren pauhun, en ollut oikeastaan yhtään yllättynyt. SeaKingin Kapteeni antoi oman numeronsa ja käski soitella hänelle suoraan ja unohtaa Destination Plataniaksen välistä, jos haluamme lähteä jonain muuna päivänä. Istuimme katselemaan surffareita ja pauhaavaa merta ja olin oikeastaan vain iloinen – Bamse-touhut tulivat jo korvista ulos ja oli ihanaa olla muualla. Sataman lähellä oli ihana ravintola Waves leikkipaikkoineen, minne päädyimme. Lapset löysivät ruorin satamasta, jolla oli hyvä leikkiä venettä meren pauhatessa.
Tiistaina yritimme samaa ja nyt reissu onnistui! Kolmen tunnin veneretki menee Plataniaksen edustalla olevan saaren, Thodoroun läheisyyteen. Kannattaa lukea vielä tarkemmin saaresta esimerkiksi Terhin blogista, sinne pääsee vain yhtenä päivänä vuodessa maihin! Olimme tuonkin päivän Kreetalla, mutta mies sairaalassa, joten en lähtenyt käymään ja hyvä niin, sillä ravintola Nostoksen omistaja kertoi poikansa saaneen auringonpistoksen, kun venekyytiä pois piti odottaa niin kauan eikä varjoa ollut.
Kerroimme tytöille tarinaa, jota olin lukenut Terhin blogista. Legendan mukaan saarta ei aina ole ollut, vaan yhtenä päivänä kyläläiset huomasivat mereltä lähestyvän hirviön, jota vastaan miehet alkoivat taistella. Kun hirviö lähestyi, miehet perääntyivät, mutta naiset polvistuivat rukoilemaan. Ihme tapahtui ja hirviö jähmettyi kiveksi vain 100 metriä ennen rantaa ja sen kita jäi luolaksi ammolleen. Lapset olivat äärimmäisen vaikuttuneita tarinasta ja kyselivät koko ajan, ettei se hirviö vaan nyt voi muuttua takaisin hirviöksi ja tuijottelivat suuaukkoon. Saari on rauhoitettu siellä asuvien kri kri-vuohien vuoksi, joista yhden näimmekin veneestä käsin.
Vene piti kaksi uimataukoa, joiden aikana loikittiin innolla mereen. Pelkoni oli turha – 6-vuotias osasi uida eikä tarvetta roikkua minussa ollut. 3-vuotias polskutti uimarenkaan avulla. Pärjäsimme siis mainiosti ilman miestäkin syvässä. Jes! Joku veneessä ollut, enemmänkin aikaa saarella viettävä tanskalainen mies huomasi intoni kiivetä aina ylös ja pomppia mereen ja sanoi, että hyppää laivan yläkannelta, siellä on pieni platform sitä varten. Toisella stopilla kiipesin siis sinne ja kaksi ekaa hyppyä kiljaisten alas. Pudotus oli varmaan kolmisen metriä ja sai jo ottamaan mahanpohjasta. Ihan mieletön fiilis! Kun olin tehnyt ensimmäisen hypyn, muodostui yläkertaan jono – ilmeisesti kukaan muukaan ei ollut tietoinen tuosta yläkerran tasanteesta.
Toisella uimapysähdyksellä kävin myös maski naamalla kurkkimassa pohjassa olevaa Junkersin hylkyä, joka on noin neljän metrin syvyydessä. Veneestä sai lainaan maskeja ja snorkkeleita. Hylky on saksalainen lentokone, joka on päätynyt tuohon paikkaan 2.maailmansodan aikaan. Vaikuttava palanen lentokonetta, jonka kirkkaassa vedessä näkee hienosti!
Meille esiteltiin myös laivalla mustekalaa, merimakkaraa sekä merisiiltä, joka oli lasten mielestä ihan huippujännää, karkuun luikerteleva mustekala, mutta itse taas mietiskelin homman eettisyyttä ja eläimen stressitasoa. Toisaalta kapteeni oli sukelluskouluttaja, joka hakee eläimet merestä paikaltaan, eli toivoin, että siinä on ”jotain järkeä”, mutta ainakin tytöt olivat haltioissaan elävästä mustekalasta.
Liian pian kolmen tunnin retki oli ohi omasta mielestä, mutta lapset olivat jo aika valmiita, eli juuri sopivan mittainen heille. Veikkaan, että hirviökiveä ei unohdeta ikinä!
Ja muuten, olen ehkä liikaa miettinyt mitä kaikkea ei voitu tehdä, jäi tekemättä tai mitä lie. Näissä kuvissa ei nyt näy mereen lentävää miestä, mutta aika onnellista lomatunnelmaa muuten. Lämmin suositus retkelle, oli ihan huippua! Ja anteeksi innostukseni, miten tästä tuli näin maratonjuttu, voi meri! <3
Jaksoitteko lukea kaiken? Kuka jakaa nämä rakastan merta-olot? Voi miten kiitollinen olen tästä päivästä merellä!