Tämä olisi helpompaa ilman tätä kokovartalotärinää!
Näin huutelin eilen laskettelurinteestä alhaalla odottaville miehelle ja lapsille. Jännitys oli hurja, kun laitoin lumilaudan kinttuihin kiinni 14 vuoden tauon jälkeen. Into puolestaan oli kova ja mietin, miten onnellinen olin 10 vuoden ratsastustauon jälkeen viime vuonna Vuokatissa, joten halusin testata pitkästä aikaa lautailuakin. Ja onneksi testasin, fiilis jäi kattoon ja uudelleen on päästävä!
Tämä on ihan mahtavaa, kun kelit ovat olleet näin upeat, olemme olleet aivan jatkuvasti hiihtohommissa, luisteluhommissa tai pulkkamäessä. Jumppaan en ole malttanut, kun juoksukelikin on ollut kohdillaan. Viime viikolla mies vei lapsen ensi kertaa ikinä rinteeseen, kun Hervannan ilmainen lastenrinne oli saatu auki. Jännitin miten pärjäävät, sillä mieskin on lautalaskija, mutta vuokrasi sukset opettaakseen lasta.
Kun he kotiutuivat, minua hymyilytti. Jos jossain, niin tuossa esikoisessa on asenne kohdillaan. Kommentit elämän ensimmäisestä laskettelukerrasta olivat ”laskettiin enemmän kuin kaaduttiin” ja ”olin heti tosi hyvä”. Ei mitään luovuttamisen tai hermostumisen merkkejä. Tämä lupasi hyvää nyt talvea varten varatulle hiihtokoululle, sillä asenteestahan tämä homma on pitkälti kiinni. Äitinsä on sellainen kaikkimullehetinyt-tyyppi, joka heittää sukset ojaan, jos ei heti suju. Olin onnellinen, että lapsi vaikutti täysin päinvastaiselta harjoittelijalta!
Kun lähdimme eilen kaikki neljä kohti rinnettä, ajattelin ottaa varastosta lautani matkaan ja kokeilla, pysyisinkö pystyssä vielä. No, eihän sitä lautaa ikinä löytynyt (löytyi kuulemma illalla Jyväskylästä) ja ajattelin, että antaa olla. Joudumme miehen kanssa muutenkin laskemaan lautareissut yksin, kun toinen joutuu olemaan kuopuksen kanssa alhaalla.
Kun katselin miehen ja lapsen harjoittelua, into kasvoi liian suureksi. Kävelin siis vuokraamoon kuopus kainalossa ja sanoin, että haluan laudan. Hervannan mäessä on ihanan edulliset hinnat, tunnin vuokra maksoi 13 euroa ja hinkkaamani lastenmäki ei kustantanut mitään. Tosin eilen oli alepäivä rinnelipuissakin ja neljä tuntia olisi kustantanut 12 euroa – ei paha olisi ollut sekään!
Kun pienimmän vahtivuoroa vaihdettiin, nappasin laudan kainaloon ja kävelin ylös, sillä harjoitushissi, joka on yksi köysi, vaikutti ”hurjalta”. Kun siihen tasaisin väliajoin kaatui muksuja, ajattelin että on kaikille parempi, että taaperran mäen ylös. Lauta kiinni jalkoihin ja mäkeä alas. Tiesin tasan tarkkaan mitä pitäisi tehdä, kyllä se taito on selkärangassa 14 vuoden jälkeenkin, mutta rohkeus meinasi puuttua. Se päätös kääntää lautaa ja kasvattaa vauhtia. Mätkähdin aluksi mahalleni, johon esikoinen huuteli ”tulenko näyttämään mallia, mä olen kyllä parempi tässä kuin sinä”. Ahhah! Joka laskulla varmuus kasvoi ja toivon, että pääsisimme vielä miehen kanssa lautailemaan tänä talvena yhdessä.
Miksi se laskeminen ylipäätään jäi? Minä vaihdoin sukset lautaan vuonna 1995, enkä ollut laskenut suksillakaan kuin pari vuotta. Vanhempani eivät lasketelleet ollessani pieni, joten itse en ole nelivuotiaana suksille päätynyt. Ensimmäisen kerran menimme laskettelukouluun Rukalla koko perhe 1990-luvun alussa, taisin olla 12-vuotias. Vanhemmat sinnikkäästi yrittivät laskea, mutta eivät hommaan koskaan syttyneet. Ymmärrän, sanoin juuri eilen miehelle, että onneksi olen opetellut lautailun nuorena – nyt varmaan pelottaisi liikaa aloittaa nollasta. Joten keväiset Iso-Syötteen reissut menivät pitkälti niin, että minä ja pikkuveljet pyörimme rinteissä ja vanhemmat hiihtivät murtsikkaa. Muistaakseni vuonna 1995 otin pari tuntia yksityisopetusta laudalla ja könysin viikon vain sillä. Lähtiessämme ostimme koko setin vuokraamosta mukaan ja harrastus eli sitten ihan kohtalaisesti Jyväskylässäkin. Ainakin kun sai kaverin hissiin, vihasin aloitellessa olla yksin ankkurihississä laudalla!
Mies laskee vielä eri jalka edellä ja ihan eri varmuudella kuin minä, joten hän oli huippukaveri rinteeseen. Tosin, viimeksi kun olin laudalla Tahkolla vuonna 2004, taisin karjua hänelle siitä, että menee kaverinsa kanssa liian lujaa, vie minut liian jyrkkiin rinteisiin ja ei ole kivaa. Siihen se sitten pikkuhiljaa tyssäsi. Monta talvea meni ohi asuessa Englannissa ja Thaimaassa, rinteitä ei ole etelässä saatu auki, mahassa tai kainalossa on matkannut vauva ja vuodet ovat vierineet. Nyt kun tämä upea upea talvi on saatu Tampereen leveysasteille, oli into piukassa. Olin ihan hirmuisen iloinen että uskalsin, että vielä osasin ja sain aikaiseksi. Laskeminen yhdessä miehen kanssa on vähän haasteellista tällä hetkellä ja minun laskukuvatkin hän nappasi ikkunan läpi kahviosta, eli vähän tällaista säätämistä homma kahden pienen kanssa on. Mutta kohtahan ovat ehkä molemmat lapset jo mäessä!
Talviurheiluinto on täällä nyt huipussaan! Pihalla voi tehdä niin paljon kaikkea kivaa. Murtsikkaa olen hiihtänyt viimeksi vuonna 2001 ja nyt kun lapsi on siitäkin niin innostunut, kyselin äidiltäni suksiakin lainaan. Minä nimittäin hiihdin itseni uuvuuksiin lukioaikoina, kun oli niin tehokas kalorinpolttaja. Niinpä. Lähdin ihan väärästä näkökulmasta hommaan, tein sitä verenmaku suussa ja se sitten se jäi. Nyt voisin lähteä leppoisalle hiihtolenkille taas piiitkästä aikaa! Ikä on tuonut senkin, että ennen kuulkaa nolotti lentää tantereeseen, kun en ollutkaan cool snoukkamuikkeli. Hävettikö eilen mätkähtää? Ei, kun olin siellä ihan innoissani että hei katsokaa, mihin keski-ikää lähestyvä mamma pystyi! Hih!
Mahtavaa, että lasten myötä saa elvytettyä itsekin vanhoja harrastuksia. Mieli on kyllä todella hyvä! Päivä viimeisteltiin juoksulenkillä, saunalla ja puhtailla lakanoilla, avot!
Onko sinulle käynyt näin, että lapsen myötä lähdit takaisin jonkun harrastuksen pariin? Onko siellä lumilautailijoita?