Kun lapsi piirtelee värityskirjaan, väkisinhän siinä ottaa omaankin käteen kynät ja alkaa värittää. Vaan nykyään se ei enää sovi, Frozenin hahmot ovat äidiltä kielletty, joten ajattelin mennä mukaan buumiin ja lähdin ostamaan omaa värityskirjaa.
Valtava määrä niitä aikuisten värityskirjoja olikin niin Akateemisessa kuin Suomalaisessa! Vaan kaikki tökkivät, minä olisin mielelläni värittänyt vaikka niitä prinsessoja (:D), mutta aikuisten kuvat ovat taideteoksia ja hyvin abstrakteja kaikki. Värityskirja Tampereen maisemista oli harkinnan alla, mutta totesin, etten pääse yhtään irti siitä, miltä Tammelan stadion tai Koskenranta näyttää todellisuudessa ja väritän sitten punatiiltä vaan. Joten päädyin lopulta luontoaiheiseen kirjaan. Kaikkien kirjojen hinnat liikkuivat noin 10-15 euron paikkeilla ja tuota kirjaa värittää täyteen varmaankin vuoden. Oikeasti, miten hidasta hommaa noin pikkutarkkojen kuvien väritys onkaan!
Halusin myös ostaa omat kynät ja haaveilin peltirasiasta sekä isosta värivalikoimasta täynnä teräviä kyniä. Vaan kuinkas kävi? ”Maahantuojat eivät pysty vastaamaan aikuisten väritysvimmaan ja suurin osa kynistä on loppu”, minulle vastattiin Suomalaisesta. Mitä, oikeasti? Tämähän buumi on lähtenyt ihan käsistä! Sokokselta löysin kolmella eurolla perusvärien setin, mennään sillä, kunnes kyniä saapuu kauppoihin lisää. Jos vielä innostukseni on valloillaan tuolloin.
Kovin hyvin tämä ”yhdessä värittäminen” ei sujunut, sillä pikkuneiti halusi välttämättä värittää äidinkin kirjan. Pala kerrallaan siis! Mutta kyllä se koukuttavaa oli, teki heti mieli saada koko kuva valmiiksi. Samalla pieni perfektionisti minussa nosti päätään ja hermostui heti ajattelemaan ”miten nämä kuuluu värittää” ”saako tuohon osua” ”pitääkö tausta värittää” ”teenkö tylsiä värivalintoja” ja lista jatkuu. Yritin vaimentaa sisäisen tuskailijani ja keskittyä ihan vain heiluttamaan kynää. Hauskaa. Haluaisin hirveästi piirtää, mutta kun ei osaa niin ei osaa ja tämä kynän heilutus saa kivan onnistumisenkin tunteen aikaan! Mielenrauhaakin ne lupaavat, joten pakkohan tätä on tehdä! :D
Täyskymppi!
Niin, tänään on vierähtänyt tasan 10 vuotta siitä, kun parikymppiset nuoret sanoivat kirkossa tahdon ja lähtivät kohti yhteistä elämää. Kerrostaloasuntomme ovesta poistui toinen nimi ja jatkoimme elämää saman sukunimen alla. Olimme huolettomia opiskelijoita, asuimme Tampereen keskustassa ja kävimme haalaribileissä, töissä ja reissasimme. Häät pidettiin Jyväskylässä ja tuo päivä oli kerta kaikkiaan täydellinen. Ystäviä, naurua ja itkua, aurinkoa ja mainio bändi, joka sai kannat kattoon. Erityisen tyytyväinen olen siitä, että otimme kuvat eri päivänä kuin häät olivat. 3,5 tunnin ajan kiersimme Jyväskylää ja otimme läjän kivoja ulkokuvia. Ihan paras päätös, kiireessä ja jännityksessä otetut studiopönötykset olivat ehdottomasti se, mitä en halunnut. Virallisesti emme siis ole hääkuvissamme naimisissa. ;)
Mitä on mahtunut tähän 10 aviovuoteen? Äkkiseltään isot jutut listattuna mieleen tulee 3 keittiöremppaa, yksi totaaliremppa, upeat reissut eri mantereille Australiasta Afrikkaan, Aasiaan ja Yhdysvaltoihin, vaihto-opiskelu Englannissa, asuminen Thaimaassa, sukeltaminen ja moottoripyöräily yhdessä (rakas mieheni on opettanut minulle molemmat taidot), molempien valmistuminen yliopistoista, denguekuume ja sukeltajantauti, molempien kohdalla mies päivysti yötä päivää sairaalassa vierelläni, tuleminen koiravanhemmiksi, tuleminen maailman ihanimman tyttären vanhemmiksi, talo-ongelmat ja istuminen oikeudenkäynnissä. Huolettomista parikymppisistä opiskelijoista on tullut kolmekymppisiä vanhempia, jotka valvovat öitään talomurheiden tai lapsen herätysten takia.
Tiedättekö mitä? Olen pohjattoman onnellinen siitä, että olen saanut kokea nämä kaikki yhdessä saman ihmisen kanssa. Ettei minun tarvitse kertoa muistojani Afrikan reissuilta, ensimmäisestä sukelluksesta mantarauskun kanssa tai hepuleista Bangkokin bussissa jollekin, vaan joku on ollut kanssani jokaisen hetken. Nähnyt kun hepulinainen opettelee sukeltamaan, pitänyt kädestä synnytyssalissa tai vastannut puhelimeen Suomessa, kun soitin Tansaniasta itkien ”asunnossani on hiiriä, auta!”. Silloinkin hän rauhallisesti ja kärsivällisesti tsemppasi minua ja pahoitteli, ettei nyt pääse Tampereelta Tansaniaan auttamaan hiiriongelmassa (hitsi minua hysteerikkoa). Jokaisessa muistossani hän on on rinnallani, meistä aina vahvempana osapuolena, tsempaten minua voittamaan pelkojani, ottamassa syliin tai kädestä kiinni kun itken taas jotain murhettani. Hän on noussut yöllä hyssyttämään lasta, antanut minun aamulla nukkua ja noussut taaperon kanssa ylös. Kuinka monesti olen herännyt puuron tuoksuun ja todennut, että hän on taas antanut minun levätä? Arjen pienet teot, ne ovat kuitenkin niitä tärkeimpiä. Meillä on niin monta pientä yhteistä juttua, jotka ovat vain meidän ja joita en voi muiden kanssa jakaa.
Olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi. Vaikka valitsin tähän postaukseen vain matkakuvia, tärkeintähän on, että jaksamme arkea yhdessä. Olemme kaksi menevää ja räiskähtelevää persoonaa, jotka saattavat kiihtyä sekunnissa nollasta sataan. Räjähdelty on. Sovittu on. Välillä on tuntunut, että ote toisen kädestä irtoaa, mutta aina se on löydetty uudelleen ja tartuttu toisen käteen vahvemmin kiinni. Olen ylpeä saadessani olla sellaisen miehen vaimo, jolla on sydän ja elämänarvot kohdillaan. Tällainen huithapeli kuin minä tarvitsee rinnalleen järjen äänen, jonka tiedän tekevän mitä tahansa vaimonsa ja tyttärensä eteen. Hän laittaa meidät aina kaiken, myös itsensä edelle.
10 vuotta sitten, noin kello 14.15 iltapäivällä sanoimme papin edessä, että tahdomme rakastaa. Sitä tahtoa on tarvittu erityisesti nyt, kun oikeudenkäynti ja yövalvominen on meitä repinyt. Mutta me tahdomme ja lähdemme rinta rinnan valloittamaan uutta kymppiä ja ottamaan uusia haasteita vastaan. Niin kauan kun saan pitää hänet vierelläni ja meillä on perheemme, ei minulta puutu mitään.
When the heat of the rolling world can be turned away
An enchanted moment, and it sees me through
It’s enough for this restless warrior just to be with you
It is where we are
It’s enough for this wide-eyed wanderer
That we got this far
And can you feel the love tonight
How it’s laid to rest
It’s enough to make kings and vagabonds
Believe the very best
Junibacken, Desigual eli Tukholma-päivä!
Astuessamme ulos laivasta vettä tuli taivahan täydeltä. Oikeasti, aivan kaatamalla. Meillä oli suunnitelmissa mennä lautalla satamasta Skansenille, mutta ilman sateenvarjoja emme voineet liikkua metriäkään kastumatta läpimäriksi. Hetken tuumittuamme päätimme ottaa taksin – sepä ei ollutkaan niin yksinkertaista. Taksit eivät suostuneet ottamaan kyytiin ilman lastenistuinta. Hienoa tietysti että turvasäädöksistä pidetään kiinni, hieman hymyilytti kun mietin viime vuotista Kroatian reissuamme, missä meille pyöriteltiin silmiä kun vaadimme lastenistuinta taksiin tai aikaa kun asuimme Thaimaassa ja katsoimme kun pieniä lapsia vietiin kypärittä mopon kyydissä… Onneksi saimme soittamalla paikalle taksin, jossa oli istuin ja pääsimme Junibackeniin kohtuu lievillä vesivaurioilla.
Kymmeneltä auenneen Junibackenin edessä oli puoli yhdeltätoista valtava jono! Hämmästyimme ja kuulimme edessä olevan naisen sanovan, ettei ole ikinä nähnyt tällaista jonoa. Sääkö sen teki, Junibackenhan on sisätiloissa? Noin vartin jonotuksen jälkeen pääsimme sisään ja muuten, rattaita ei saa tänne viedä. Luulin, että paikalta saa pantillisen lukon, mutta ei, se tuli ostaa omaksi. Eli jos haluat välttää tuon maksun, varaa joku pyöränlukko tms. matkaan mukaan rattaita varten! Sisäänpääsymaksu oli aikuisilta 159 kruunua ja lapsilta 139, eli ihan kohtalaisissa hinnoissa mentiin.
Sisällä oli oikea satumaailma. Katto Kassinen, Mikko Mallikas, Viiru ja Pesonen ja lukemattomat leikkitavarat odottivat. Pieni oli tietysti innoissaan erityisesti kaikesta mikä liittyi keittiöön ja ruokiin, ykköseksi nousi Villa Villekulla eli Peppi Pitkätossun koti. Siellä olisi jaksettu leikkiä loputtomiin! Ovelta saadussa kuitissa oli myös sisäänpääsyaika satujunaan, jonne ei tuon ajan ansiosta tarvinnut jonottaa kuin pari minuuttia. Se oli myös paikan parasta antia vanhempien mielestä ja on lapsikin siitä paljon puhunut jälkikäteen. Noin 10 minuutin junamatkalla pääsimme vaunulla ylös ja alas, Katto Kassisen kotiin, Veljeni Leijonamielen maisemiin ja keskelle Ronja Ryövärintyttären jylhiä kallioita. Mahtava kokemus aikuisillekin! Valitettavasti kuvaaminen tuolla oli kielletty, joten sanallisia fiiliksiä enempää minulla ei ole jakaa.
Myös ruokapuoli oli huippu; sirkusteemalla sisustettu luomuruokaa tarjoileva ravintola! Väkeä oli vain kerta kaikkiaan liikaa. Viimeisenä pisteenä oli muumimaailma, jossa pieni olisi viihtynyt valtavan hyvin. Siellä oli ihmisiä niin paljon ettei suunnilleen mahtunut liikkumaan ja siinä missä aikuinen yrittää luovia eteenpäin, pienihän vipeltää ihmisten välistä ja katoaa erilaisiin taloihin ja koloihin. Sain sellaisen stressin siitä, että pieni häviää paikkaan ja kuumakin oli, että luovutimme muumipuolen aika pian. Hienosti se oli tehty, liekö sade vai lomakausi syynä tuohon hirveään ruuhkaan!
Uuvuttavan Junibacken reissun jälkeen tyttäremme koisi rattaissa loput maissaoloajasta. :D Me suuntasimme pakolliseen Tukholman kohteeseen eli Desigualin aleen kävellen, rantaa pitkin oli kivaa kävellä keskustaan ja sade oli tiessään! Jatkoimme kävellen Södermalmille maisemia ihastellen ja lopulta istahdimme limppareille Herman’sille, joka on aivan Vikingin terminaalin vieressä. Ylhäällä mäessä sijaitseva kasvisravintola tarjoilee buffaa iltaan asti, mutta laivan ruuat tekivät sen, ettemme jaksaneet syödä maissa mitään. Kun kävin ostamassa limpparit katsoin noutopöytää ja voi! Kasvissyöjä olisi niin viihtynyt tuolla, ihana tuoksu! Mutta kyllä maisemien vuoksi kannatti limppareillakin pistäytyä.
Nopeasti nuo tunnit Tukholmassa vierähtivät ja palasimme laivaan monta kokemusta ja pari Desigualin mekkoa rikkaampana. Vai köyhempänä? ;)
Tulipas pitkä postaus, jaksoitteko lukea? Kuinka monelle Junibacken on tuttu, itse en ole siellä ennen käynyt? Mikä on oma pakko käydä-paikkasi Tukholmassa?
* laivamatka yhteistyössä Viking Linen kanssa