Tällä viikolla eräänä päivänä kävelin kohti Mäkkäriä kolmen lapsen kanssa ja mietin, että vain muutama vuosi takaperin en olisi ikinä nähnyt tällaista päivää koittavan. Että olisin yksin kolmen lapsen kanssa edes hetken. Ja tulipalopaniikin sijaan olin ihan rauhallinen ja kaikki lapset hyvinvoivia.
Esikoinen on pitkään halunnut kaveria yökylään ja mietimme toukokuussa, kuka kaveri uskaltaisi tulla yökylään (kaikki 4-5-vuotiaat kun eivät halukkaita ole yksin vielä tulemaan). Kun vietimme pizzailtaa toukokuussa ja kaveri lähti itkien pois leikkien ollessa kesken juttelimme, että jos Kyproksen jälkeen hän tulisi yökylään. Siitä puhuttiin koko Kyprosreissu. Siitä puhuttiin heti sen jälkeen, joka päivä. Lopulta saimme ajan sopimaan ja kerroin, että kaksi viikkoa täytyy vielä odottaa. Esikoinen oli järkyttyny – kaksi viikkoa, hirveän kauan!
Mutta sieltä se päivä vain tuli. Ostimme karkkia ja pizzatarpeita suurta iltaa varten ja saimme tuliaisina pullia. Tytöt aloittivat välittömästi prinsessaleikit ja 2-vuotias yritti sinnikkäästi pysyä mukana menossa. Laulettiin Antti Tuiskua, tytöt tanssivat, tehtiin pizzaa ja mentiin nelistään saunaan. Saunassa läträsimme niin saunahunajaa ihoon kuin saunatuoksuja kiukaaseen ja minua hymyilytti yövieraamme näyttäessä epäilevältä. Reippaasti hän esikoisen suosituksesta ”tästä tulee pehmeä iho” kokeili saunahunajaa, mutta se piti heti pestä pois. Onneksi en saanut päähäni alkaa markkinoimaan mitään kasvonaamioita pikkutytöille!
Sitten tuli se asia, mistä minulla ei ollut kovin suurta ajatusta etukäteen. Yö. Arvasin, että tytöt höpöttelevät varmasti pidempään ja yö jää lyhyemmäksi kuin normaalisti. Mutta jostain syystä en osannut ottaa lainkaan huomioon sitä, miten tärkeitä rutiinit ovat 2-vuotiaalle. Koska hän on puhunut ja liikkunut niin pienestä, pidän häntä ehkä isompana kuin onkaan. Hän oli totaalisen ihmeissään kaverista makuuhuoneessa. Kun hän alkoi lällättelemään sängystään ja huutelemaan tyhmä-juttuja minulle vasta valkeni, että hän on varmaan vähän mustasukkainen isosiskon jutellessa kaverin kanssa sen sijaan, että höpöttelevät keskenään perusiltajuttunsa. Aikamme rauhoittelimme tilannetta ja tunnin jälkeen taapero siirrettiin kärrynukutukseen, mies kiersi tunnin korttelia 2veen jollottaessa Antti Tuiskua.
Isommat tytöt jatkoivat höpinää. Tunnin jälkeen kannoin nukkuvan taaperon huoneeseen, mutta isompien kikatus herätti hänet ja rumba alkoi alusta. Kello oli tässä vaiheessa 23.15 ja kannoin sitten taaperon alakertaan. Isommat hiljenivät vähän ennen puoltayötä ja taas alkoi taaperon nukutus. Hän luovutti lopulta 00.30. No, nukkuvat pitkään aamulla ajattelin.
Seuraavana aamuna heräsin kello 6.55 siihen, että lastenhuoneessa on täysi remu päällä. Ei se yö venynyt aamustakaan, mutta yllättävän hyvin tytöt jaksoivat päivän painaa. Hassua, miten hölmö sitä voi ollakaan omien lapsiensa suhteen ja tämä yövierailu avasi silmiäni sen suhteen, miten tärkeää rutiinit pienelle ovat ja miten jatkuvasta tappelusta huolimatta tärkeä isosisko on. Olin itsekin vähän silmät ristissä, mutta hirveän onnellinen samalla tyttöjen sisarussuhteesta ja siitä, että esikoinen oli niin onnellinen kaverista. Hän pyyteli kaveria jäämään vielä toiseksi yöksi, eivätkä he tuntuneet kärsivän lyhyestä yöstä (no, aikamoiset päikkärit vetivät kyllä sitten iltapäivällä).
Niin siis siihen paniikkiin palatakseni. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta lapsista ennen omiani. Ei minkäänlaista. Olin hoitanut kummityttöä yhden päivän kerran ja olin kokovartalopaniikissa koko sen päivän, kun en ymmärtänyt, mitä lasten kanssa tehdään. Tämä viisi vuotta kotiäitinä on tutustuttanut minut moneen lapseen ja moni kaveri ympärillä on saanut lapsia. On hirveän kivaa, että kavereilla on saman ikäisiä lapsia, joiden kanssa leikit sujuvat. Ei pelottanut ottaa lainalasta yökylään, mutta viisastuinpahan sen verran, että ensi kerralla pitäisi keksiä uudenlaiset yöjärjestelyt.
Jotenkin siinä lasten kanssa kävellessä tuntui ihan hurjalta, kun aloin miettimään mitä on tapahtunut. Olin juuri itse lapsi ja rakastin olla yökylissä. Eniten varmasti yövyin parin viikon takaisen polttarisankarin luona ja hän meillä, mutta Helsingissä asuessakin ehdin kiertää monet naapurit. Tajusin, että olin silloin juuri saman ikäinen kun esikoinen on nyt. Mihin aika kului? Onko päivää, ettei lasten kanssa pysähdy miettimään tätä?
Tämä viikko oli kokonaisuudessaan todellinen ystäväviikko, näimme vaikka ketä. Olin eilen vieraiden lähtiessä jotenkin pohjattoman kiitollinen ja sanoin monta kertaa, että ovatpa nuo eiliset vieraatkin ihania ihmisiä. Ja lapsensa suloisia. Onko olemassa parempaa kuin kesä ja ystävät?
Mitä kokemuksia sinulla on yökyläilystä? Omista tai lasten? Aurinkoista viikonloppua ystävät ruudun takana!