Avainsana-arkisto: korona-aika

Henkinen hyvinvointi ja ihmisarvo kuluneen vuoden aikana

5.5.2021
4

Täytin eilen Wilman kautta tullutta tutkimuskyselyä siitä, kuinka koululaiseni on voinut poikkeusaikoina. Onko hän syönyt päivittäin lämpimän ruoan ja ollut ulkona. Ekaluokkalaisillahan on ollut aikamoisen helppoa tässä tilanteessa vielä, uskon näiden kysymysten koskettavan enemmän vanhempia koululaisia, erityisesti nuorisoamme, joka on ollut hurjan pitkiä aikoja etäopetuksessa ja se nosti kyllä taas palan kurkkuun. Mutta lopussa olleet kysymykset siitä, olenko vanhempana kokenut enemmän stressiä tilanteessa tai ollut normaalia enemmän huolissani pisti mietiskelemään. Olen muutenkin sellaista huolehtivaa ja hermoilevaa ihmistyyppiä, mutta kyllä, tämä vuosi on aiheuttanut sen, etten tunne kelpaavani enää mihinkään. Se tunne on kamala. Yritän jäsentää ajatuksiani niin, että tämä ei olisi mikään valitusteksti, vaan vertaistukea teille, kenestä tuntuu ehkä samalta.

Kun kaikki alkoi maaliskuussa 2020 – someviha pelästytti

En enää palaa sen kummemmin maaliskuuhun 2020, mutta tiedätte, että olimme reissussa juuri sillä viikolla, kun muun muassa koulut sulkivat. Kotimaassa ja omalla porukalla, mutta reissussa. En ole koskaan saanut sellaista somevihaa niskaani ja pelästyin toden teolla. Ahdistuin valtavasti. Olisi pitänyt vaan sulkea kaikki kanavat, mutta en hölmö sitä tehnyt. Katselin uutisia tauotta lomalla ja katselin, kun kaikki somevaikuttajat täyttivät kanavansa ”pysy kotona”-teksteillä ja muun muassa Eevi Teittinen, joka hiihti vastaani Rukalla tuolla samalla viikolla, näytti saavan roppakaupalla vihaa niskaansa Instassaan. Olin hädissäni, kun kaikki oli niin epävarmaa – mitä täällä tapahtuu? Miten vaarallinen tilanne on? Miksi ihmiset hyökkäävät toisiaan vastaan?

Ja homma on jatkunut. Ihmiset pyörivät somessa huomattavasti enemmän kuin aiemmin, tappavat aikaa ja ilmapiiri on yleisesti minusta koko ajan haastavampi kuin aiemmin. Pelottavakin välillä. Kaikkeen pitäisi sanoa jotain, mutta parempi ettei sano. Pahoinvointi on lisääntynyt ja se näkyy monessa asiassa. Viimeisimpänä minut hämmensi Aki Manniseen liitetty viha. Siis toki on väärin esimerkiksi matkustaa Norjaan, jos se on kiellettyä tällä hetkellä, mutta miten ihmisillä on aikaa soitella poliisille, kun joku julkkis kalastee pusikossa? En käsitä. Some-elämä on jollain tapaa mennyt ihan hurjaksi.

Korona ja työt, korona ja ekstroverttiys

Aluksi pelotti kovasti, jos muistatte esimerkiksi tämän vuosi sitten tehdyn artikkelin. En ole aikohin käynyt hanskat kädessä kaupassa tai putsannut puhelinta, mutta vuosi sitten oltiin todella uuden edessä. Pelotti ja ahdisti.

Samalla se elämäntyyli, missä olin vähän aina ollut menossa, sai päätöksensä. En enää lentänyt junalla Helsinkiin, tavannut ihmisiä ja inspiroitunut. Olen hyvin vahvasti ihminen, joka viihtyy ihmisjoukoissa, tykkää jutella vastaantulijoille kadulla ja jonka luovuus vaatii paljonkin maisemanvaihdoksia. Istuin kotona ihmetellen kadonneita töitä, bloggasin muun muassa nallekävelyistä lasteni kanssa ja seisoin leikkipuistossa pidätellen itkua, kun taloudellinen puoli pelotti niin. Puhumattakaan siitä näkymättömästä uhkasta ja siitä, etten näe ketään ihmisiä.

Siitä elämästä tuli normi. Samalla se alkoi ns. tappaa sitä entistä minää. Sitä, joka innostui ihan kaikesta, oli aikaansaava, aina liikkeessä, tutkimassa uutta, innostunut ja energinen. Minusta on tullut koko ajan vähemmän aikaansaava, ihmeen väsynyt ja asioista vähemmän innostuva. Käyn kyllä lenkillä, teen ruoat, teen pakolliset, mutta kaikki ylimääräinen on pudonnut elämästä. Välillä tuntuu raskaalta jaksaa lähteä kirjastoon, vaikka en esimerkiksi ole aneeminen kuten ennen pandemiaa. Se tuntuu hullulta.

Ystävyyssuhteet ja aikaansaavuus – ihmisarvoni musertuminen

Kun tätä asiaa pysähtyy pohtimaan, täytyy aina muistaa sanoa, että me olemme terveitä, olemme pärjänneet ja niin pois päin. Mutta olen aina ollut sellainen, että kalenteri on kivaa täyttää kaikella pienellä kivalla – ehkä lasten kanssa teatteriin, ehkä viikonloppuna brunssille, toisena viikonloppuna Helsinkiin sukuloimaan, yhtenä Jyväskylään. Olemme paljon pystyneet tekemään pandemian keskelläkin, mutta pääasiassa olen puuroutunut siihen ”kalenteri on tyhjä”- ajatukseen. Siihen, missä ei tarvitse poistua pyjamasta arkena tai pyhänä, missä ei ole mitään suunnitelmia. Hullua sinänsä, mitä enemmän aikaa on, sitä vähemmän saa aikaiseksi! Sellainen pieni kiire pitää ainakin minut ihmisarvossa. Minua tarvitaan, minun palvelujani halutaan ostaa, minut halutaan kutsua kylään ja meille halutaan tulla kylään. Olen herännyt myös siihen, kuinka pitkälti sosiaalinen elämäni oli kiinni siitä, että teen aloitteen.

Lähtisin kiljuen lenkille, lounaalle tai johonkin kylään jos pyydettäisiin. Mutta ei, ei kukaan enää pyydä. Meillä ei ole käynyt kukaan kylässä elokuun jälkeen (vanhempani kyllä!), enkä minä ole käynyt esimerkiksi kaverin kanssa lounaalla lokakuun jälkeen. Tämä ei ole mikään itsesääli juttu, johon kaipaisin tsemppiviestejä, tämä on toteamus, joka on saanut minut todella surulliseksi. Oloni on hyvin pitkälti koko ajan sellainen, ettei kukaan kaipaa, eikä sillä ole merkitystä puenko minä aamuisin ja mitä teen päiväni. Ihmisarvoni on vuodessa hukkunut todella pahasti. Olen rakastanut töitä, missä olen saanut puhua ja olla ihmisten seurassa koko ajan, sellaisia, kuten matkaopastyö oli. Valitettavasti se oli muuten mahdoton esimerkiksi yhdistää parisuhde-elämään.

Oma somekäytös ja somen käyttö

Sitten tämä some. Hyvä ja paha some. Kyllä, sen käyttö on varmasti lisääntynyt itsellänikin, koska siellä ovat ainoat ihmiset, tutut ja tuntemattomat, keneen olen yhteyksissä perheeni lisäksi. Eikö kuulosta kipeältä? Onhan se nyt ihan hullua. Siellä näkee paljon ihmisiä yhdessä lenkillä tai treeneissä, töissä työkavereiden kanssa, jopa bileissä porukalla. Tuntuu ihan utopialta itselleni. Mistä päästäänkin siihen, että lisääntynyt someni käyttö saa minut voimaan todella pahoin. Näen vain koko ajan, että muilla on vielä sosiaalista elämää tai töitä ja minä ahdistelen enemmän ja enemmän. Tämä ei tietenkään, missään nimessä ole totuus. Someen vain usein laitetaan se iloinen puoli. Usein kun olen selannut Instastooreja mietiskelen, että jos en olisi sillä aloittanut päivääni, en olisi niin alakuloinen ja tuntisi niin rajua yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Olen tuntenut viimeisen puolen vuoden aikana niin syvää yksinäisyyttä, etten ikinä. Se on hirveä tunne.

Oma somekäytökseni on myöskin haasteellista. Kun sain niitä murskaavia viestejä viime keväänä enemmänkin, alkoivat piikkini nousta pystyyn. Olisi helpointa vaan olla hiljaa niiden kohdalla. Ei vastata, ei selitellä. Olenkin hyvin usein sen jälkeenkin tulkinnut monesti viestit hyökkääviksi, vaikka ne eivät välttämättä sitä ole. Ihmiset käyttävät esimerkiksi hymiöitä hyvin eri tavalla somessa. Jos joku huomauttaa, että lapsillani on joku väärä asuste ja laittaa perään repeilevän nauruhymiön, se näyttää minulle siltä, että oikein nauretaan päälle miten tyhmä olen, kun lapseni noin puin. Samalla se lähettäjä saattaa ajatella, että tämä nyt oli tällainen kevyt huumoripitoinen huomautus. Kuka tietää?

Olen pyrkinyt vastaamaan mm. yksityisviesteihin nopeasti, mikä on tosi tyhmää. Joskus olen vastannut niihin vaikka hiihtohississä, jolloin aikaa on vähän, vastaan nopeasti, jäsentelemättä sanojani ja viesti saatetaan tulkita ikäväksi, vaikkei sen ollut tarkoitus. Olisi paras ottaa vaikka tunti päivästä siihen, että vastaa yksityisviesteihin. Rauhassa, miettien lähettäjän viestiä ja miettien omia sanoja. Olen onnistunut nopeilla vastauksilla saamaan suorastaan vihamiehiä somessa. Mitä enemmän yritän miellyttää ja tehdä oikein ja reagoida nopeasti, sitä enemmän onnistun suututtamaan ihmisiä. Kuinka ironista!

Miten tästä eteenpäin, niin, että saisi kunnolla taas elämästä kiinni?

Olen siis todella umpikujassa tällä hetkellä sen kanssa, miten tästä eteenpäin. Millä elvyttää ne vähätkin sosiaaliset suhteet? Millä kokea jollain tapaa olevansa arvokas? Millä repiä itseään somesta vähän enemmän irti? Kuinka tervettä olisi aloittaa aamunsa vaikka joogahetkellä sen sijaan, että vertailee missä asioissa on huonompi tänään kuin muut? Mennä illalla perheen kanssa puistoon ja laittaa luuri kiinni (tämän meinasin toteuttaa tänään, jos saan lapseni innostumaan!). Millä saisin täytettyä työkalenterini niin, että puuhaa riittäisi tarpeeksi, eikä näitä ajatuksia olisi aikaa vatvoa näin paljon?

Kyllä kulunut vuosi on tehnyt minusta varjon itsestäni. Entisestä aikaansaavasta ekstrovertistä. Joka nyt suunnittelee viikon, että pitäisi imuroida, eikä silti tee sitä. Tänään aion tsempata lenkin lisäksi viemään äitienpäivälahjan postiin ja illalla vannon, että teen jotain kivaa perheeni kanssa nelistään. Jotain sekin jo.


mekko ONLY/ aurinkolasit SHADESHARES/ korvikset MAMAKORU/ takki PBO

Toivon todella, ettei tekstini näyttäydy minään itsesäälisenä valituksena, vaan rehellisenä tekstinä siitä, miten yksinäiseksi ja pahoinvoivaksi tämä uusi normaali on tehnyt, vaikka periaatteessa on perhe ympärillä ja olemme ihan hyvinvoivia.

Wilma-kyselyssä ruksin eilen kohdan kyllä, olen murehtinut aika paljon. Enempää siinä ei ollut tilaa avata asiaa.

Miltä tuntuu koulun aloitus syksyllä 2020?

6.8.2020
12

Eilisen postauksen kommenteissa minulta kysyttiin fiiliksiä koulun aloituksesta ja päätin tarttua aiheeseen heti, sillä kyllähän aihe on aika tapetilla tällä hetkellä. 5 yötä. 5 yötä kouluun! Huih, mihin se kesä nyt sitten meni! Tiistaina starttaa Mansessa koulutyö ja me olemme varautuneet tulevaan juttelemalla asiasta paljon, tekemällä koululaiselle oman huoneen eri kerrokseen ja ostamalla koulurepun. Hän on ollut aika tohkeissaan omasta huoneestaan ja nukkunut siellä tämän viikon. Olen palanut halusta tehdä uudesta huoneesta postausta, mutta meillä on vielä kesken pulpetin kunnostus, odotan että saadaan se joskus yön pikkutunneilla valmiiksi ja palaan sitten aiheeseen!’

Miltä tuntuu aloittaa koulu?

Kyllähän lasta jännittää. Vielä on arvoitus ketä kaikkia luokalla onkaan, vaikka parhaita kavereita sai luokalleen toivoa ja kaksi parasta ovat ainakin samalle luokalle tulossa. Kolmesta eskariryhmästä muodostui kolme ekaluokkaa, mutta porukka sekoitettiin keskenään. Nyt tiedossa on ainakin kuusi tyttöä, jotka tulevat samalle luokalle ja eskariryhmässä niitä oli kahdeksan, eli melkein kaikki jo tuttuja keskenään, mikä on todella kiva. Mutta kuka on ope? Sekin mietityttää onko hän mies vai nainen? Opettaja on ihan arvoitus ja se on ehkä lapselle suurin jännitys, sillä eskariopeen kiinnyttiin todella kovasti, hän on ihana.

Itse olin ajatellut, ettei kouluun meno ole niin iso juttu kuin viime kesänä jännitetty eskari, sillä eskari toimii koululla ja samassa rakennuksessa eka- ja tokaluokkien kanssa. He ovat tehneet paljon yhteistyötä ja opettajatkin tulleet tutuiksi. Sama käytävä, sama rakennus kuin viime talvena. Minusta tuntuu, että meillä jännitettiin viime kesänä paljon enemmän, kun siirryttiin koululle päiväkodin ympyröistä. Enkä ihmettele, vitsi miten pieniä eskarit ovat kutosluokkalaisten vieressä!

Kuitenkin paljon muutoksia on edessä eskarin leikinomaisesta oppimisesta koulumaailmaan. Ihmettelin, kun lapsi pohti miten kouluun mennään sisälle. Vastasin, että sama ovi kuin eskariin, mutta hän pohtikin milloin sinne mennään. Sitten vasta tajusin asian, että eskariin saatettiin aamulla sisälle asti ja koululaiset menevät kun kello soi. En vanhempana edes muuten ajatellut tuollaista! On oma pulpetti (joo mä äiti tiedän, niissä on nimikyltit), alkaa saksan opiskelu, on lukujärjestys, onhan siinä paljon kaikkea. Sen perusteella, että lapsesta eskarivuoden arvioinnissa sanottiin, että hän on kaikkien kaveri, hyvin sosiaalinen ja reipas en ole huolissani tai osannut jännittää kouluvuoden alkua. Toki se vähän kuristaa kurkkua, kuinka ”iso” lapsi ykskaks on, mutta toisaalta onneksi vielä pieni ja juttelee avoimesti vanhemmilleen.

Omissa silmissä lapsi on vielä kovin pieni, mutta itse hän on kovin tohkeissaan siitä, miten iso on. Että on kännykkä ja saa omat avaimet ja saa mennä koulumatkan yksin! Meillä on onneksi hyvin turvallinen ja lyhyt koulumatka ja tuttu, sillä samaa reittiä mentiin eskariin viime talvi. Äitiä mietityttää edelleen miten vihaisia kotona oltiin kun hukkasin ekaluokalla kotiavaimet ja ihmettelin, että miksi se nyt niin iso juttu on ja miten pelotti matkalla välillä esimerkiksi kiusaamisen takia. He ovat niin kovin pieniä syksyn pimeässä isoine reppuineen! Tai miten pieni pärjää, jos edessä on ysin tai kympin aamu ja me muut joudumme lähtemään aiemmin? Pääsekö hän yksin liikenteeseen?

Se mikä täytyy tsempata (ehkä teen heti nyt!) on Wilman lataaminen. Meillä oli vielä kesään asti käytössä Helmi, joka nyt vaihtuu Wilmaan ja tunnukset tekemättä. Josko sieltä löytyisi esimerkiksi tieto monelta koulu alkaa?

Koulukiusaamisen pelko

Viime syksynä, juuri näinä päivinä oli eskariin tutustuminen edessä. Hölmöä ehkä, mutta minä jouduin keräämään itseäni hommaa varten todella paljon. Esikoinen oli kotona 5 vuotta ja sitten yhden talven päiväkodissa 10 päivän kuukausisopimuksella, eli edessä oli meille ensi kerta, kun lapsen tarvitsisi lähteä jokaisena arkiaamuna johonkin. Edessä oli myös ensi kerta, kun minä suostuin menemään vapaaehtoisesti koulun alueelle sitten 1990-luvun. Olin pahiten koulukiusattu eka- ja tokaluokalla ja kiusaaminen alkoi uudelleen, kun lähdin yläasteelle. Minulla oli ysiluokalla aamukampa ja päätin, etten ikinä edes mene koko Säynätsaloon tai Lehtisaareen, kun kerran sieltä pääsen pois. Lehtisaareen en ole palannut yli 20 vuoteen.

Tuntui siis pelottavalta mennä koulun alueelle ja laittaa lapsensa laitokseen, jossa voi itse niin pahoin. Puhuin kaksin eskariopenkin kanssa pelkojani ja hän otti ne todella hyvin ja sanoi, ettei mitään kiusaamiseen viittavaa ole näkynyt. Silti olin aika herkkänä, jos lapsi kertoi että jotain kiusaamista oli tapahtunut. Kyllähän lapsilla erimielisyyksiä tulee, joita he usein nimittävät sanalla ”se ja se kiusasi”, se on ihan normaalia. Täytyi tsempata aika paljon viime syksynä oman menneisyytensä kanssa, jotta pystyi olemaan iloinen ja rohkaiseva. Kaiken lisäksi mieskin on pahasti ollut koulukiusattu, joten me emme vanhempina ratkenneet riemusta edessä olevan kanssa. Nyt asia on jo käsitelty meidän menneisyyden osalta enemmän käsitelty, tosin edessä on ihan uudenlaista haastetta, jota omassa lapsuudessa ei ollut, kuten nettikiusaamiset ja whatsapp-ketjuissa huutelu tai esimerkiksi poisjättäminen. Toisaalta asioihin nykyään varmasti puututaankin eri tavalla, koen jääneeni 1980-luvulla hyvin yksin koulukiusaamisen kanssa, kun en kotonakaan kehdannut kertoa saavani kotimatkalla aina lumipesut yms.

Uusi päiväkoti

Sen lisäksi, että koulu alkaa, alkaa kuopuksella uusi päiväkoti. Sanoisin, että sitä on jännitetty ja itkeskelty paljon enemmän kuin koulun alkua. On ollut painajaisia siitä, että tädit ovat kauhean tiukkoja ja pelkoa siitä, ettei saa kavereita. Päikyn alkuun on kaksi viikkoa ja kohta täytyy aloittaa tutustuminen. Siellä on ainakin kaksi entuudestaan tuttua tyttöä vastassa, joista toisen luona kuopus oli eilen leikkimässä, eli uskon ja luotan, että homma lähtee sujumaan. Olen vähän epäillyt itse rakennuksen kuntoa ja ikää, mutta toisaalta on niin paljon helpompi viedä hänet lähipäikkyyn, josta sitten lapset jatkavat samaan eskariin ja kouluun, jos emme satu muuttamaan. Pieni on ollut aivan sydän sykkyrällä ja ikävöinyt koko kesän kahta parasta päikkykaveriaan, jotka siirtyivät eskariin, eli kuitenkin tiet olisivat eronneet.

Lisäksi olen miettinyt ensimmäistä kertaa pitäisikö ottaa kuopukselle kokopäiväinen sopimus. Olen ajatellut, että 15 päivän sopimus säästää rahaa ja lasta, mutta nyt tässä töitä tehdessä elokuun ajan taas lasten kanssa, alkaa tuntua siltä, että lapsen olisi parempi olla vaikka lyhyt päivä päikyssä joka päivä kuin minun seurassa yksin kotona, jos en pystykään olemaan läsnä.

Miltä tuntuu aloittaa koulu korona-aikana?

Tämähän on nyt yksi asia, jota ei ole aikaisempina vuosina tarvinnut miettiä. Aina on ollut kyllä vähän ahdistus päikyissä ja kouluissa kiertävät taudit ja esikoinenhan aloitti eskarin 10 päivän sairastelulla, joka oli kehittymässä keuhkokuumeeksi. Nyt täytyy sanoa, että ei ole paljon tullut vatsatautiajatuksen kanssa surtua. On vähän isommat taudit ja pelot vastassa. Kesän aikana on matkusteltu ulkomaille yllättävänkin paljon ja juuri luin IG:sta (@marjonmatkassa) keskustelusta, jossa perhe meinasi lähteä nyt loppukesästä Espanjaan ja sieltä suoraan kouluun. Pelottaa kyllä, minkälaiseksi kouluvuosi muodostuu. Kuinka repaleinen siitä tulee. Tuntuuko se hirveän turvattomalta? Edessä on ihan uudenlainen uhka, jollainen ei tullut edes omassa lapsuudessa mieleen. Luin tällä viikolla Aamulehdestä, että erilaisiin hybridimalleihin on varauduttu, mutta lähtökohtaisesti lähdetään siitä, että eskarit ja 1-3 luokat saavat jatkaa lähiopetuksessa. Saas nähdä.

Se kaksiviikkoinen, jonka eskarit ehtivät olla paikalla keväällä antoi toki osviittaa tulevasta. Heidän piti syödä eristyksessä, nopeammin, aikaa oli vähemmän, leikkiä ns.talon takana eristyksissä muista, pestä vimmatusti käsiään ja vanhemmat eivät saaneet mennä sisälle rakennuksiin, ulkoa piti soittaa kun tuli hakemaan. Mietityttää kovasti, millaisen jäljen tämä korona-aika jättää lapsiin ja koulunkäyntiin osaltaan?


paita ZARA/ hame POMP DE LUX/ korvikset MAJO DESIGN (saatu)/ kengät CONVERSE

Tällaisissa fiiliksissä siis kohti tiistaita, tässä rustaamisen lomassa latasin ne Wilma-tunnuksetkin! Miten siellä? Onko kodissanne ekaluokkalaisia? Mikä mietityttää tai jännittää eniten? Vanhemmilla tai lapsella?

Tänään se alkaa – perheeni eka ”kokonainen” Suomi-loma!

25.6.2020
Vastaa

Näin se on. Odotettu päivä on täällä! Sen lisäksi, että lapset ovat odottaneet lomaa kuin kuuta nousevaa, niin luulen, että eräs kellarissamme 3,5 kk istunut mies on myös aika onnellinen. Hetkellisesti siis yhden aikakauden loppu, sillä lomansa jälkeen hän ei palaa kellariimme istumaan vaan toimistolle. Olen pariin otteeseen mutissut, kun hän puhuu 2 tuntia kovaan ääneen puhelimeen, mutta toisaalta, onhan se ihanaa välillä kertoa hänelle omista työn alla olevista jutuistaan, monesti sitä on yksinyrittäjä niin hiljaa päivät. Tulee ikävä! Ja entäs sitten kuopuksen päiväkoti, hän ei enää palaa nykyiseen, joka on ollut hirveän ihana. Lähtöitkut.

Miksi ei kesälomaa Suomessa?

Hyvä kysymys. Emme ole viettäneet Suomi-kesää tai tarkemmin ehkä Suomi-vuotta 18 vuoteen. Jos oikein mietiskelin. Kesät 2001 ja 2002 olin tiiviisti vielä töissä, mutta jo kesällä 2003 nautin siitä, että väänsin vimmatusti hampurilaisia yliopiston ohella – minulla oli palkallinen kesäloma! Loma on aina ehkä tuntunut jotenkin enemmän lomalta, jos lähtee reissuun. Olimme kesällä 2003 viikon Kyproksella miehen päästessä intistä, oikein sellainen perusloma, missä valvottiin yöt.

Lisäksi kesällä on yleensä ollut lomat, joten silloin on ollut mahdollisuus lähteä. Silloin on ollut upeata katsella tarkemmin vaikka ihan Tukholmaa, käydä Tallinnassa tai takuuvarman lämmön ja turkoosin meren perässä lentää vähän kauemmas. Nauttia elämästä, vaikka onhan meilläkin reissuissa ollut monesti vastoinkäymisetkin.

Lisäksi luulen, että osaksi olen oppinut lapsuudesta reissaamisen ilon – emme todellakaan aina menneet ulkomaille, mutta pari pidempää kesän seikkailua teimme omalla autolla Euroopassa ja muuten seikkailimme Suomessa. Oli aina todella kivaa.

Ja – kun tekee kotoa töitä ja on kykkinyt täällä todella tiiviisti monta kuukautta, olisipa ihanaa reissata! Mutta ainakin vielä onneksi Suomessa voi, kaipaan vain teiltä apua!

Mitä tehdä lomamatkalla Suomessa 2020?

Niin. En ole vieläkään käynyt sitten helmikuun yhdelläkään huoltoasemalla. Mistä löytäisi supersiistin paikan, vai harrastaako edelleen omia eväitä ja puskapissoja vai uskaltaako mennä ABClle? Mietittekö tällaisia? Olemme monesti olleet miehen 4 viikon kesälomasta 2 viikkoa ulkomailla, mummilassa on haluttu käydä ja Helsingissä, joten 2 viikkoa Suomessa ei ole riittänyt oikein mihinkään. 4 viikkoa Suomessa taas riittää jo muuhunkin, vaikka kyllä me kotonakin pyörimme paljon ja odotamme kesävieraita! <3

Kuusamo ja Ruka, Hanko, Ähtäri – mitä tehdä kesällä?

Onko tylsän kuuloisia kohteita? Emme nyt keksineet mitään hirveän omaperäistä, mutta Jyväskylän ja mummilan lisäksi näitä ainakin olisi listalla. Järvisydän on haaveissani, mutta ehkäpä liian hintava, katsotaan. Tai ehditäänkö!

Yötön yö on ollut haaveissani pitkään. Emme ole olleet pohjoisemmassa ikinä kesäaikaan, eikä Kuusamokaan virallisesti Lapissa vielä ole, mutta kyllä siellä taitaa olla heinäkuussa aikamoisen lyhyt yö! Haluan nähdä tunturit lumettomana, olen haaveillut melontaretkestä (pärjääkö 4v mukana?), pyöräilystä, pienestä pätkästä Karhunkierrosta… Missä syödä? Kannattaako mennä Suurpetokeskukseen, josta on katsonut jo omassa lapsuudessa uutisia? Missä kannattaa pysähtyä tuolla pitkällä ajomatkalla? Tai uskaltaako missään?

Hanko kaksin, Ähtäri isovanhempien kanssa

Suunnitelmissa on siis mennä kuudestaan Ähtäriin, kävimme viimeksi eläinpuistossa vuonna 2015, isäni muisteli jotain reissua siellä kun minä olin niin pieni, etten jaksanut koko puistoa kävellä. Mitä muuta kannattaa Ähtärissä tai sen liepeillä tehdä? Viimeksi kävimme Tuurissa, en ehkä halua enää sinne, haha! :D Toisaalta siellä on se ilmainen huvipuisto… Missä siellä kannattaa syödä?

Ja sitten se Hanko. Yksi Suomen paikoista, mistä olen jostain syystä haaveillut hurjan pitkään. Tiedostan, että jos nuo pari päivää ovat kaatosadepäiviä, se idyllini ehkä särkyy, mutta haluan nähdä ihanalta näyttäneen majoituksen, ajella Jopolla ja toivottavasti käydä rannalla. Missä siellä kannattaa syödä? Tai käydä? Ostaa matkamuisto? Ja tänne siis lähdemme kaksin, eli ravintolavinkit saavat olla vain aikuisille – tiedättekö, tuo majoituskin on lapsilta kielletty, ohhoh! En ole sellaisessa ollut sitten vuoden 2010, kun testasimme aikuisten hotellia Thaikuissa.

Siinäpä suunnitelmia, joita meillä on tällä hetkellä. Itse asiassa aika jees. Ja sitä lämpöäkin on jo saatu. Nyt vain toivotaan, että pysytään terveinä ja suunnitelmat toteutuu! Mitä teillä on suunnitelmissa, vinkatkaa jotain superkivaa, Suomessa on kyllä loputtomiin kaikkea!

Ja hyvää lomaa perheeni, äiti yrittää pitää läppärittömiä päiviä ja nauttia teidän kanssa, mutta aion kyllä jonkun sadepäivän varastaa siihen, että lomaileva isi viihdyttää ja minä siivoan vaatekaapit ja teekaapit (kivoja haaveita, hih!). 

Vinkkejä kehiin siis, näitä olen yrittänyt tankata netistä, mutta ravintolasuosituksetkin jäävät monesti vähän ”ohuiksi”.

P.S. Olen tehnyt tällaisen postauksen pari vuotta sitten, missä on mm. saariston ihania majoituksia ja muita kivoja kohteita lasten kanssa. Noita voisin kyllä monia ottaa uusiksi, Turun saaristo on ihana! Vitsi kun kaikkialle ei ehdi, mutta poimi vinkkejä jos joku kolahtaa!

Vähän muuten läikähti ekan kuvan kohdalla sisällä, me ei olla kyllä kotona maltettu olla iästä viis, kierrettiin kohtuu pitkähkö reitti saaristossa. Siellä se pieni mukana oli, missä me vaipat vaihdettiin ja…? Vessoissa kai. Ruoka kulki tuolloin vielä helposti mukana. :D