Tällä viikolla aurinko on antanut järkyttävän paljon energiaa. Eilen sai taas juosta lenkkiä t-paidassa, voi pyöräillä, ripustaa pyykit ulos ja tiedättekö mitä – kun eilen saavuin lenkiltä, grillissä odotti täydellinen lohi ja kasviksia. Kevään ekat grilliruoat ovat kyllä jotain mieletöntä!
Syystä tai toisesta uni on ollut kuitenkin vähän hukassa koko kevään. Nukun hyvin levottomasti, heräilen tauotta ja näen ihan hirveitä painajaisia. Vaikka olisin ollut päivällä hyvillä mielin, niin ilmeisesti alitajunta jyllää tätä muuttunutta elämää ja epävarmaa kevättä öisin. Purentakiskokin on pitänyt kaivaa esiin – painajaisten lomassa sitten vielä puren hampaitani yhteen niin että pääkipu on taattu.
Eilen aamulla tuli vähän enemmän selvitettävää liittyen ulkomaantöihin, joita yrittäjänä teen. Samalla lapset olivat nälkäisiä aamulla, annoin heille puurot ja yritin saada puettua ja edes kotipihaan, samalla kun sähköpostit lentelivät englanniksi. ”ÄITIIIII, JOKO SÄ TUUT!” kuului huuto ovelta, mies oli alakerrassa jatkuvasti jossain puhelinpalaverissa, minä vielä aamutakissa ja tytöillä alkoi olla tappelu päällä ulkona. Vaikkei minulla varsinaisesti ole työaikoja, on aika moni ihminen tavoitettavissa parhaiten työaikaan tai aamupäivällä. Aina kun ajattelin, että olen valmis, tuli joku uusi juttu.
Sinänsä säätäminen on tuttua, olen aina tehnyt kotiäitiyden ohessa hommia, työskennellyt öisin, päiväuniaikaan, Pikku Kakkosen aikaan ja viikonloppuisin. Nyt kuitenkin kotona on lapsi, joka haluaa aamusta heti apua eskaritehtävissä (eilen piti kulkea matka kouluun, laskea ja piirtää matkalla olevat liikennemerkit, joten en voinut laittaa tekemään yksin) sekä kuopus, joka on vailla kaveria koko ajan ja haluaisi, että äiti vain lukisi ja leikkisi. Kun lopulta pääsin ulos klo 10.50, mietin jo mielessäni mitä ihmettä annan heille lounaaksi, en ehtinyt sitä ajatella. Pakastettu makaroniloota pelasti onneksi. Ja jostain syystä maanantain superreippaat lapset olivat koko ajan tukkanuottasilla ja hermona. AINA, joka ikinen kotiviikko, niitä on nyt kai seitsemän takana TIISTAI ON PAHIN. Ja illalla ihmisten Instastooreja katsoessa totesin, ettei olla ainoita. Miksi tiistaisin kaikki kaatuu niskaan?
Voi olla, että vähän avauduin tästä miten kaikesta selviää äidilleni, joka sitten kysyikin, voisivatko tulla auttamaan. Hotelliin Tampereelle yöksi, niin, että isäni voi tehdä hotellissa töitä ja äitini olla lasten kanssa ulkona. NO ETTE TULE tokaisin heti. En missään nimessä halua olla heille vaivaksi. Ajomatka edes takaisin, hotellin hinta, kaikki se vaiva. Äitini perusteli, että olisi hänellekin kivaa vaihtelua. NO EI KÄY! Sitten älysivät vetää oikeasta narusta, isäni sanoi, että etätyöt Tampereella voisivat olla kivaa vaihtelua. Ja normaaliarjessa hän ajaa useamman kertaa viikossa JKL-HKI väliä, eihän JKL-TRE ole kuin hujaus. No okei sitten. Jos se on teille vaihtelua. Tulkaa sitten. Mutta mua ahdistaa se rahanmeno (lopputulos hotellihuoneen hinnasta oli sviitti 39 euroa/yö, aika paha).
Kun päätös oli tehty, leijuin. Oli paljon helpompi olla, eikä ahdistanut niin. Tiedän saavani asioita aika paljon nopeammin aikaan kun saan hetken ajatella rauhassa ratkomatta tappeluja ja lapset nyt rakastavat olla mummin seurassa. Silti tuntui väärältä sanoa joo tarjottuun apuun. Sama oli vauvavuosina, kun vanhemmat tarjosivat apuaan, olin ihan kauhuissani, kauhea vaiva ajaa tämä välimatka ja pitäähän ihmisen nyt itse pitää huoli omista lapsistaan, oi voi voi. Sitten tulivat välillä puoliväkisin ja aina oli yhtä helpottavaa.
Onkohan se joku suomalainen mentaliteetti ettei pysty ottamaan apua vastaan tai myöntää tarvitsevansa sitä? Vai onko se persoonakysymys? Kuka tunnistaa ongelman, oletko samanlainen?
P.S. Kuvat ovat viime vuoden vapulta, tämän vuoden hamamia Tampereella vielä odotetaan. Mutta ne sopivat tämän hetken fiilikseen täysillä! <3
