Milloin viimeksi nauroit ääneen lukiessasi?

Frances tuijotti silmät selällään. Mitä ihmettä? Tonyn kumpaankin kankkuun oli tatuoitu kirkkaankeltainen hymynaama. Se oli eriskummallista. Aivan kuin olisi yhtäkkiä ilmennyt, että miehellä oli tavallisten vaatteiden alla pellenpuku. Tony, hymynaamapyllyinen sarjamurhaaja niinkö?

Nappasin kirjastoreissulla VIP-hyllystä ihan summamutikassa kirjan Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, osaksi sen kauniin kannen takia ja osaksi siksi, että kannessa luki ”Olen kateellinen niille, jotka eivät ole vielä lukeneet tätä kirjaa”. Mitäh, no pakko ottaa tämä! Alle viikossa se oli luettu, oikeastaan ahmittu. Vaikka kirja on täynnä yksityiskohtia ja sen 455 sivua menevät minusta hitaammin eteenpäin kuin monissa muissa kirjoissa, oli se pakko ahmia mahdollisimman nopeasti. Yleensä luen aina vaan erilaisia dekkareita, joten tämä mustalla huumorilla höystetty kirja ihmisistä hyvinvointikeskuksessa oli tyylilajiltaan jotain ihan muuta kuin mitä yleensä luen. Mutta voi että, nauroin monta kertaa ääneen illalla lukiessani ja muiden nukkuessa. En muista milloin sellaista olisi tapahtunut, joten oli pakko tulla suosittelemaan teosta teillekin!

Liane Moriarty – Yhdeksän hyvää kymmenen kaunista

Viime vuonna ilmestynyt kirja on australialaisen Liane Moriartyn käsialaa ja nolona tunnustan, ettei kyseinen nimi soittanut minulla mitään kelloja. Siinä yhdeksän ihmistä saapuu hyvinvointihotelliin retriittin, josta jokainen etsii erilaista parannuskeinoa elämäänsä. Porukassa on edustettuna hyvin aikamoinen kirjo ihmistyyppejä: himourheilijoita, pariskunta, perhe, hyvinvointihommia harrastava asianajaja, yksinäinen hieman romantiikannälkäinen nainen, äitiydelleen omistautunut nainen ja yksinäinen, jo isoisäksi ehtinyt mies. Heistä olisi hirveä hinku kertoa enemmän, mutta kirjasta voi loppujen lopuksi paljastaa yllättävän vähän, ettei pilaa kenenkään lukukokemusta.

Australian perukoilla saapuvaan hyvinvointihotelliin saapuvat asiakkaat 10 päivän retriittiin ja kirja kertoo pala kerrallaan eri vieraiden äänellä, miten he ottavat edessä olevan paaston kirjoista, somesta, tekniikasta, alkoholista, sokerista ja muista päivittäin käyttämistään jutuista. Siinä syvennetään pala palalta vieraiden persoonaa, heidän taustaansa ja samalla retriitti muuttuu päivä päivältä jännemmäksi. Kirja on selkeästi nykypäivän tuotos, jossa myös irvaillaan ihmisten Instagram-keskeisyydelle sekä ulkonäöstä ja materiasta välittämisen tarpeille. Kohtalot ovat hersyviä ja yllättäviä ja retriitti lähtee suuntaan, jota ei todellakaan osaa alussa arvata.

Liane Moriarty – Big Little Lies

No niin, tässä oli se nolous. En tiennyt, että Big Little Lies (suom. Mustat valkeat valheet) on alkujaan kirja, josta HBO:n sarja on tehty. Minusta tuo sarja on ollut yksi parhaimpia, joka on sekin ahmittu hetkessä. Että kirjana? Voi ei, en tiennyt. Mietiskelin kyllä tätä Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista kirjaa lukiessani, että siinä olisi mahtavat puitteet esimerkiksi leffaksi, varmasti myös sarjaksi. Moriartylla on selkeästi lahjoja nivoa yhteen erilaisia persoonallisuuksia, heittää sekaan mustaa huumoria ja samalla kohtaloista tulee uskottavia, joskin ehkä… Hieman väritetyssä todellisuudessa. Kuka on katsonut kyseisen sarjan? Tykkäsitkö?

Viikonlopuksi on luvattu huikeaa keliä, joten jos heittäydyt viltille äänikirjan kanssa tai tämä kyseinen opus osuu vaikka pokkarina käteesi, suosittelen lämpimästi. Mieskin ihmetteli, kun höhötin ääneen kirjan kanssa – sitä ei kyllä usein käy! Milloin olet viimeksi nauranut ääneen lukiessasi?

Aurinkoista viikonloppua kaikille!

P.S. Lukemisesta innostuneet, käykää osallistumassa arvontaan, josta voi voittaa lukemista. Vielä viikonlopun ajan ehtii!

Kuiva kausi vei mennessään – mutta miksi tavallinen eikä äänikirja?

Olen teille sata kertaa kertonut, kuinka olin lapsena jo kirjastojen puhkikuluttuja. Istua kökötin siellä pitkiä aikoja, luin läpi uusimmat Hevoshullut ja Villivarsat. Potkin potkukelkalla kotiin kyydissäni taas kymmeniä kirjoja. Luin Neiti Etsivät, Mervi Jalon heppasarjat, Viisikot, Agatha Christiet, ties mitkä sarjat läpi. Ahmin Uhrilampaat kirjana vauhdilla läpi ja petyin leffaversioon. Jo hyvin nuorena vakuutuin siitä, että kirja on parempi kuin elokuva ja rakastin kaikkea kirjastossa. Sitä vanhaa kirjastonhoitajaa, joka jaksoi aina jutella ja kenestä tein haastattelun koulun tehtävään. Sitä kirjojen tuoksua. Sitä, kun kaatosateessa lompsin kirjastoon ja panin keltaisen sadetakin kuivamaan ja olin vain siellä. Kesäpäivät, kun istuin takapihalla ja ahmin Ronja Ryövärintyttären ja Veljeni Leijonamielen – lukeminen on ollut aina ihan ykkösjuttu elämässäni. Aloitin tämän vuoden lukemalla 1.1.20 kirjan kannesta kanteen, mutta jostain syystä korona-aikana en lukenut mitään. En siis kuukausiin mitään.

Kuiva kausi – Aaron Falk sarjan aloitus

Yritän aina heti laittaa kirjastoon varaukseen kirjan, jos bongaan kiinnostavan kirjasuosituksen. Jostain lehdestä muistaakseni bongasin Jane Harperin uutuuskirjat toukokuussa ja naputtelin varaukseen. Heinäkuussa sain tuon ensimmäisen osan nimeltään Kuiva kausi ja luin kahdessa päivässä. Joskus nolottaa jättää kaikki hommat seisomaan ja lukea tuntikausia putkeen, mutta kun kirja vie mennessään on sitä mahdotonta laskea käsistään. Tiedättekö tunteen? Se on niin parasta!

Kuiva kausi aloittaa Aaron Falk-sarjan ja itse asiassa tähänkin kirjaan on jo ostettu leffaoikeudet. Saas nähdä millainen se on aikanaan. Falk on poliisi, joka asuu Australiassa. Hän palaa vanhaan kotikaupunkiinsa kolmoissurman myötä, johon liittyy hänen vanha ystävänsä. Kerronta pomppii edes takaisin nykypäivässä sekä Falkin nuoruudessa, josta alkaakin paljastua yhtä sun toista. On pakko ahmia kirjaa tietääkseen, mitä silloin nuoruudessa oikein kävi ja kuka nyt onkaan syyllinen vai onko, olivatko surmat itsemurhia?

Sen lisäksi, että tarina on mukaansa tempaava, on kirjassa kuvattu Australian kuivuus myös todella elävää ja aitoa. Kyllähän sitä on lukenut maastopaloista ja kuivuudesta, mutta kun kirjassa kuvataan sitä, miten se vaikuttaa ihmisten mielenterveyteen, ansiotuloihin, koko kaupunkiin ja miten kaikki kärsivät, se tulee todella lähelle. Aivan eri tavalla kuin uutisista. Totesin miehellekin tätä lukiessani, että arvostankin yks kaks sadepäivää kotimaassa. Kuivan kauden kuvailukin oli yhtä aikaa kiehtovaa sekä kammottavaa, sillä se oli varmasti aika totuudenmukaista.

Tavallinen kirja vs. äänikirja

On hauska, että aina kun kerron varanneeni kirjan kirjastosta minulle suositellaan äänikirjoja Instagrammin viesteissä. Joka ikinen kerta vastaan, että tarvitsen sen ns. tavallisen kirjan käteeni. Miksi? No se on se prosessi, jo se lapsuudesta tuttu. Nykyään varaaminen on superhelppoa eikä varauksen saapumisesta ilmoiteta kirjeellä (silloin se jopa muistaakseni maksoi). Mikäs siinä on odotellessa, joku päivä se saapuu. Se tunne, kun saa lenkkeillä kirjastoon hakemaan sen odottamansa kirjan. Ja lastenkin kanssa luetaan sylikkäin niitä perinteisiä kirjoja, joten samalla piipahdetaan monesti lastenosastolla.

Lisäksi keskittyminen! Moni kuulemma kuuntelee siivotessaan tai lenkillä äänikirjoja. Kerran kipeänä ollessani yritin, siivoilin kuunnellessani lasten vaatekaappeja. Yhtäkkiä tajusin, että olen miettinyt vain millä hinnalla myyn minkäkin vaatteen kirpparilla sen sijaan, että olisin keskittynyt pätkääkään kuuntelemaani. Kirja kädessä vie minut ihan eri tavalla irti arjesta, se ei salli haahuilua ja muiden asioiden ajattelemista, se pakottaa pysähtymään ja rauhoittumaan esimerkiksi illalla sänkyyn. Siksi valitsen edelleen sen nidotun version.

Ja kuulkaa – isäni suositteli erästä kotimaista kirjaa, jonka sain eilen varauksesta ja luin pimeässä muun perheen nukkuessa ekat 100 sivua putkeen. Luulen, että tulen suosittelemaan sitäkin. Mikä fiilis oli pimeässä pienen lampun valossa lukea muiden nukkuessa ja kaatosateen hakatessa ikkunaan. Parasta. <3

Oletko itse tutustunut tähän teokseen? Mikä löytyy tällä hetkellä yöpöydältäsi?

Liian rikki kuolemaan ja omat kokemukseni parisuhdeväkivallasta

Muistatteko tätä postaustani lähes kolmen vuoden takaa? Se makasi luonnoksissa pitkään ja koin suorastaan kauhun tunteita ajatellessani, että julkaisisin sen. Koska kaikki tapahtunut oli omaa vikaani, minä olin antanut asioiden mennä niin eikä tarkoitukseni ollut mustamaalata ketään, vaan herättää ihmisiä ajattelemaan omaa tilannetta.

Pari viikkoa sitten heräsin painajaiseen. Olin itkenyt aivan epätoivoisesti unessani, että minulla oli lapsi entisen kihlattuni kanssa, enkä pääsisi hänestä ikinä eroon. Hätkähdin hereille ja tuijotin pimeydessä hetken aikaa kattoa. Olen kotona, minulla on lapset vieressä nukkuvan miehen kanssa. Kukaan ei yritä tukehduttaa minua tyynyyn. Sydän laukkasi kierroksilla pidemmän aikaa, ennen kuin pystyin jatkamaan unta. En silloin enkä koskaan aiemminkaan puhunut kenellekään, että näen 19 vuoden jälkeen vielä näitä unia. Taidan olla ihan kajahtanut. Joskus, jos olen raottanut verhoa, minulle on tokaistu, että päästä irti menneestä ja keskity elämääsi nyt. Niinpä, olen tyhmä, kun ajattelinkin menneitä.

Sitten tulee yö ja huudan apua unissani, pelkään ja ahdistun. Vaikken olisi mielestäni miettinyt menneitä illalla. Alitajuntani alkaa selkeästi työstää asioita välillä öisin, edellleen, näin pitkän ajan jälkeen. Patoaminen ei ehkä ole sittenkään se paras tapa päästä asioista yli ja eteenpäin.

Luin viime vuonna lehdestä Jenny Rostainin haastattelun hänen elämästään sekä Liian rikki kuolemaan-kirjasta, joka ilmestyisi pian. Ajattelin, että haluan heti lukea tuon samana vuonna itseni kanssa syntyneen kirjailijan tarinan ja ennen kaikkea, miten hän on selvinnyt. Varasin kirjan ja sain sen ensimmäisten joukossa – ja unohdin hakea varaukseni! Jouduin siis uudelleen jonoon ja sain kirjan viime viikolla ja luin sen kahdessa päivässä. Pelotti avata, mutta lukukokemuksen ajan olin ihmeen tyhjä. Kuin olisin jäädyttänyt ne tunteet itsessäni.

Kirjassa Jenny kertoo oman tarinansa ja mihin kaikkeen se johti. Kamalan rankka tarina ja mietin itse, että onneksi ihan noin pahasti ei käynyt itselleni ja onneksi Jenny pääsi ulos suhteesta. Lisäksi kirjassa käsitellään muutamassa osiossa traumaperäistä stressihäiriötä faktojen kautta, joka auttaa ymmärtämään, miksi ihminen käyttäytyy niin järjenvastaisesti välillä. Tarina alkaa New Yorkista, jonne Jenny muutti rakkauden perässä ja pysähtyy, kun ollaan takaisin Helsingissä monien vaiheiden jälkeen.

Kirjassa on monta asiaa, jotka taitavat yhdistää monia, jotka ovat kokeneet ei niin terveen parisuhteen. Tuntuuko joku näistä tutulta, mitä itselleni nousi kirjasta mieleen?

  1. Hakeudut ns. väärien ihmisten seuraan. Tuntuu välillä, ettet kelpaisi muuhun seuraaan.
  2. Ihminen jonka kanssa elät, on seurassa hurmaava ja sanavalmis ja muuttuu kun olette kaksin.
  3. Kukaan ympärilläsi ei tiedä mitä oikeasti tapahtuu, kulissit on yllättävän helppo pitää pystyssä.
  4. Häpeä. Miksi antaa niin tapahtua, onhan se jollain tapaa omakin vika? Eihän siitä kehtaa kenellekään kertoa.
  5. Jos ei tule verta, ei voi sattua, niin kai joku joskus sanoi. Henkinen piina ja väkivalta on kuitenkin jotain, joka jättää arvet hyvin syvälle.
  6. Kaverisi eivät ymmärrä, miksi reagoit tietyissä tilanteissa oudosti, olet hankala, perut treffejä kummallisilla selityksillä, saat itkukohtauksia tai ”hermoromahduksia” ihan tyhjästä.

Oletko itse kokenut näitä asioita tai oletko huolissasi jonkun läheisen puolesta? On mielestäni hyvin tärkeää, että tällaisia tarinoita kerrotaan, josko se pelastaisi jonkun muun. Luettuani huokaisin – en olekaan ihan pimeä, jos arvet ovat jääneet alitajuntaani. Opin nyt, 19 vuotta myöhemmin, ettei sekään ole normaalia, ettet saa lähettää tai vastaanottaa yhtään tekstiviestiä ilman, että ne tarkistetaan. Se on digitaalista väkivaltaa. Kuinka hullulta tuntuisi nyt, jos en saisi puuhata puhelimellani rauhassa? Silloin se oli normaalia elämääni.

Parisuhdeväkivalta on tavallisempaa kuin uskommekaan. Sen pystyy peittämään ja henkinen väkivalta ei jätä edes näkyviä mustelmia. Se saattaa kuitenkin jättää elinikäiset traumat, vaikka elämäänsä pystyisi jatkamaan. Koin Jennyn tarinan jotenkin toiveikkaana ja kuin merkkinä siitä, että tunnelin päässä on valoa, alkoi aurinko paistamaan täysillä ikkunoista, kun ajattelin ottaa kirjasta kuvia.

Toivon, kuten toivoin tuossa kolme vuotta vanhassa postauksessakin, että pidätte itsestänne huolta. Naisten Linja tekee tärkeää työtä parisuhdeväkivallasta puhumisen ja toipumisen eteen ja vapaaehtoiset, tehtävään koulutetut naiset vastaavat puhelimeen, kun toisella naisella on hätä. Olisinpa tiennyt tällaisesta linjasta aikanaan tai pystynyt puhumaan jollekin. Edes yhdelle ihmiselle. Jäin kuitenkin kantamaan traumaani yksin yli vuosikymmeneksi, ennen kuin avasin oikeasti suuni. Soita numeroon 0800 02400 (ma-pe 16-20, la-su 12-16) jos yhtään siltä tuntuu. Se yksikin puhelu voi ratkaista elämäsi suunnan.

Jokaisesta Liian rikki kuolemaan-kirjasta lahjoitetaan euro tähän tärkeään Naisten Linjan toimintaan, kirja on nyt hyvässä alennuksessakin. Suosittelen, vaikket olisi väkivaltaa suhteessasi kokenutkaan.

Oletko tutustunut teokseen? Rauhaa ja halaus keskiviikkoonne.