Pysähdys.

Puolitoista viikkoa meni kuin siivillä ja on aika taas puhallella pölyjä blogistakin! Minulla on listattuna monia aiheita, mistä haluaisin kirjoittaa ja yritän saada niitä pian ulos, sillä joukossa on esimerkiksi kesälomatekemiseen vinkkejä. Nyt alkanut viikko on ainakin täällä ja varmasti monella muullakin aikamoinen metatyöviikko – koulu on joka päivä normaalista poikkeavaan aikaan, on kevätjuhlia, harrastusten päättäjäisiä, opettajien muistamisia ja leipomista kevätjuhlien kahvilaan. Sitten alkaakin pitkä kesäloma, joka on vielä vähän arvoitus sen suhteen, miten hoidetaan työt ja lasten loma. Mutta ainapa tuo on järjestynyt!

Pysähtyminen on tärkeää

Toukokuu alkoi paluulla Rukalta ja sisälsi puolimaratonin Helsingissä, reissun esikoisen kanssa Kööpenhaminaan, Masked Singerin nauhoitukset Helsingissä ja muuta pientä. Kaikki todella ihania juttuja (kuten partioparaati ja päivä Särkänniemessä sen jälkeen), mutta kyllä sitä uuvahtaa, kun koko ajan on liikkeessä. Huomasin, että väsymys alkoi taas hiipiä salakavalasti elämään. Niin paljon kuin rakastankin puuhata ja olla menossa, kotiviikonloput ovat välillä aivan mielettömän tärkeitä. Jännitin myös pientä operaatiota ja jännitän sen tuloksia, joten sekin söi yöunia. Välillä on pakko pysähtyä ja olla vain rauhassa. Huomasin, että aloin olla superäreä, joten se on myös merkki siitä, että väsymys vie mennessään.

Viikonloppuna olikin ihanaa istuttaa kesäkukkia, urheilla rauhassa, käydä leffassa ja siivota! Meillä ei ollut kotiviikonloppua ehkä kuuteen viikkoon, joten tuntui, että joka paikka alkaa vähän repsottaa. Sain esikoiselle eilen onneksi hetkeksi kaverinkin, sillä lauantaina hänellä meinasi käydä aika tylsäksi. Isomman kaverit asuvat valitettavasti vähän kauempana kaikki, kun kuopuksen kaverit ovat korttelin ympärillä. Toivottavasti kesällä löytyy kavereita!

Mikä maadoittaa?

Ehkä tiedätte, ehkä en ole koskaan kertonut, etten tykkää yhtään tehdä käsilläni. Askarteleminen, piirtäminen, neulominen… Kaikki ovat täysin ei ei-listalla. En osaa, eikä ole innostusta opetella. Mutta! Olen löytänyt tarpeeksi simppelin asian, mitä tykkään tehdä! Esikoinen on saanut paljon partiomerkkejä kevään aikana ja niiden ompeleminen on tarpeeksi yksinkertaista, mutta samalla puhelin pysyy poissa käsistä.

Huomasin lauantaina onnellisuustasojeni kohoavan ja väitän, että siihen vaikutti oleellisesti se, miten paljon puhelin pysyi poissa käsistä. Juoksin 16 kilometrin lenkin, jolloin ei voinut selata ”muiden upeita elämiä”, istutin kädet mullassa kukkia ja katselin Pieni Merenneito-leffaa. Liian usein se puhelin eksyy käteen ja liian usein iskee se olo, että ”kaikilla muilla on asiat paremmin”, vaikka se on vain suuri somen luoma illuusio. Kaikilla on vaikeutensa, mutta selkeästi, kun keskittyy elämään somen ulkopuolella, voi paremmin.

Asia, mikä pitää myös pois somesta, ovat kirjat. Ne ovat parasta rauhoittumista itselleni ja olen koko ikäni rakastanut lukemista. Luin samalta istumalta alusta loppuun Kotiapulainen-kirjan ja nyt on hyvin paljon vaikeuksia laskea käsistäni Huonetoveri-kirjaa. Molemmat sellaisia psykologisia trillereitä, joista tykkään eniten.

Toukokuu on mennyt kauheata vauhtia ja nyt kun sitä miettii taaksepäin, onhan siihen mahtunut kaikkea aivan ihanaa. Äitienpäiväristeilystä reissuihin. Vähän on harmittanut, etten ole revennyt kirjoittelemaan blogiin raporttia puolimaratonista tai perinteistä äitienpäiväpostausta, mutta toisaalta tuntuu, että ne ovat asioita, jotka on jo ns. sanottu. Katse eteenpäin ja juoksuvalmentajan avulla kohti seuraavaa puolikasta!


mekko PAPU DESIGN/ neule VILA/ kengät CONVERSE/ korvikset MAMAKORU/ aurinkolasit GINA TRICOT/ rannekoru BY PIA’S

Ajattelin kirjoitella teille jotain Kööpenhaminasta ja pitkään olen halunnut kertoa Ruotsin Korkearannikosta, jonne suosittelen lämpimästi kesäreissua. Ne siis ainakin tekoon seuraavaksi!

Oikein hyvää uutta viikkoa, onko ruudun takana sellaisia, joilla alkaa kesäloma tämän viikon jälkeen! Hei ja pysy kuulolla, vinkkaan ainakin Instan puolella ns. kesätyöstäni, joka julkistetaan tällä viikolla!

P.S. Mielelläni otan vastaan kirjavinkkejä tai postaustoiveita jälleen!

Kun mieli vetää mustaksi

Viime viikonloppuna teimme pienen kotimaan reissun, jonka varmasti huomasittekin Instasta, paukuttelin sinne innoissani enemmänkin juttuja. Palataan myöhemmin vielä tuohon reissuun, mutta lähdin sinne vähän nihkeässä olossa. Ajattelin, että lenssu on jo menossa ohi, mutta lauantaina pukkasi ihan ihme nuhan. Nenä valui niin, että silmät turposivat ja aivastelin tauotta. Keli oli kylmä. Reissua en halunnut viime tipassa perua, joten matkaan lähdettiin. Reippaasti meikkasin ja puin, sillä ajattelin, että voihan sitä ottaa keväisiä asukuvia, kun alkaa jo vihertää, vaikka onkin kylmä. No vielä mitä, kun yritin tulla teille esittämään keväistä fiilistä, alkoi kuvissa sataa lunta! Siinä sitten yritin pitää silmiä auki nuhalta lumen satessa niskaan, hah.

Mutta toivottavasti saatte silti kuvista inspiraatiota kevättä varten. Minusta oli kiva idea (bongasin kaupassa) pitää mekkoa noin, että avaa sen rehellisesti liiviksi farkkujen kanssa. Näin se menee viileillä keleillä ja kun kesä saapuu, on mekko läpsyjen ja hatun kanssa täydellinen pari helteille. Kivaa vaihtelua sille neuletakki+paksut sukkikset kombolle, vai mitä tykkäätte?

Asuinspiksistä otsikkoon. Olen koko kevään taistellut ei niin hyvän olon kanssa. Olen väsyksiin asti yrittänyt markkinoida itseäni somekanavissa, joka on tuntunut lähinnä pään seinään hakkaamiselta. Homma jotenkin junnaa paikallaan, enkä ole onnistunut kasvamaan tai tekemään tästä ns.puoliksi ammattia yrityksistä huolimatta. Olen käynyt yritysneuvojalla ja ahdistunut siitä, mitä kaikkea pitäisi yrittäjyyden myötä omaksua, missä välissä käyn yrittäjäkurssin, miten siitä selviää yksin, meillä ei ole perheessä yrittäjiä, keneltä voisi ikinä kysyä neuvoa. Miettinyt, ettei minusta ole sittenkään hommaan.

Pitkät lenkit ovat keväällä jääneet, sillä en ole jaksanut yksinäni juosta pitkään. Se on vain tylsää. Miehen kanssa emme ole juosseet yhdessä neljään kuukauteen. Ajattelin tsempata ja sain juostua yhden 15 kilometrin lenkin yksin, jonka jälkeen iskikin flunssa. Ensi viikolla olisi puolimaraton, jonne menen jos ei lenssu enää kaada ja jonne menen törkeän huonolla valmistautumisella. Nähtäväksi jää, pääsenkö maaliin asti, ennätyksiä ei ainakaan tehdä.

Olen myös ottanut talven aikana painoa, jonka syyt tiedostan täysin. Tiedättekö, kun on hyvä mieli ja draivi päällä, jaksaa myös pitää itsestään paremmin huolta. Sitten kun mieli vetää mustaksi, ei jaksa välittää niin syömisistä ja juomisista ja… Paha olo lisääntyy. Vaa’alla en ole käynyt iäisyyksiin, mutta vaatteet kertovat karua kieltään ja kaipaan sitä omaa hyvän olon painoa (tai oloa enemminkin).

Koen olevani hirveän epäonnistunut kaikessa, mitä yritän. Oli se sitten bloggaaminen, harrastukset, työnhaku tai kodinhoito, kaikki on ollut kevään ajan ihan levällään. Takaraivossa hakkaa koko ajan myös se, pitäisikö meidän vaihtaa kotia, nyt kaikki on vihdoin korjattu ja tämän voisi myydä. Mutta mihin mennä? Kuten moni tietää, olemme kuusi vuotta pyörittäneet tätä taloasiaa, muuttaneet pois, korjanneet kaiken, istuneet oikeudessa. Viimeinen pala oli väärin tehty katto, joka korjattiin syksyllä. Mutta mitä nyt? Mihin mennä?

Olen ihan kynsin ja hampain hokenut itselleni positiivisia mantroja. Että ei voisi paremmin mennä, kun on kaksi tervettä lasta. Itse olen pystynyt juoksemaan, vaikka olen sairastellutkin tänä keväänä enemmän kuin aiemmin. Liikunta on ihanaa, lapset ovat ihania ja olen saanut aika ajoin tehdä aivan ihania yhteistöitä blogin kautta. Sen lisäksi, että ne ovat tuoneet pieniä lisätienestejä, ne ovat antaneet jotenkin onnistumisen tunnetta ja merkityksellisyyden tunnetta. Tiedätte, sitä samaa tyydytystä kuin mitä töistä saa. Minä onnistun, joku tykkää työstäni ja haluaa sitä lisää! Olen saanut niistä itse ihan hulluna irti, joten nieleskelin tyhjää, kun viikonloppuna Instasta katosi 30 seuraajaa hashtagin kaupallinen yhteistyö-myötä. Tai johtuiko siitä vai muusta sattumasta, kuka senkin tietää. Yritin olla ajattelematta.

Eilen oli hyvä päivä. Menin aamulla näyttämään ihotautilääkärille hurjan näköistä luomea, joka tutki muutkin luomet (minulla on niitä satoja) ja totesi, ettei tästä tarvitse olla huolissaan. Teki mieli itkeä. Pelkään ihan hirveästi monesti sairastuvani vakavasti. Kiitin taas elämää. Kävin kahvakuulatunnilla ja siitä voimaantuneena avasin vihdoin, kuuden viikon pähkäilyn jälkeen netissä käytävän yrittäjäkurssin. Ystävä kävi kylässä juttelemassa iltapäivällä, oli ihanaa kun meillä kävi joku! Yritin hokea, että kyllä minä tähän pystyn. Illalla pääsimme miehen kanssa kaksin iltarasteille mummin tullessa yökylään. Oli ihan älyttömän kivaa loikkia pitkin metsiä taas flunssan jälkeen. Saimme hien pintaan, löysimme kaikki rastit ja pussasimme lopuksi.


paita ONLY/ mekko KAPPAHL/ farkut CUBUS/ korvikset H&M/ kengät ystävältä ostettu

Päivässä oli hurjan paljon kiittämistä. Silti kun näin illalla kaksi vuotta vanhan kuvan, hätkädin. Olinpas pieni. Toiko se sitten jonkun onnen? Jäin soimaamaan itseäni, että olen elänyt niin pellossa kevään. Tuijotin koneella auki olevaa yrittäjäkurssia. Ahdisti. Mies kysyi mikä vaivaa, en halunnut purkaa hänelle asioitani. Kaikki muut nukahtivat, minä luin itsekseni tiistain puolelle asti Michelle Obaman elämänkertaa ja hämmästelin, miten hurjan määrätietoisia ja kunnianhimoisia ihmisiä maailmassa on. Mikä itseäni vaivaa, kun lillin jossain välitilassa enkä saa elämästä otetta tai saa tehtyä napakoita päätöksiä?

Hermostutti, että niin hienon ja kivan päivän jälkeen mieli vaan veti mustaksi. Mikä senkin aina tekee? Vaikka tiedostaa kaiken hyvän, kiittää siitä ja tajuaa, miten onnekas on, mieli meinaa huutaa vaan miten monessa asiassa sitä on epäonnistunut. Itsemyötätunto taitaa olla ominaisuus, joka unohtui asentaa minuun kohdussa kokonaan. Se pitäisi ehkä opetella!

Tiedättekö tällaisen fiiliksen? Nyt uutta päivää kohti kahden iloisen pikkuneidin kanssa, jotka ovat kyllä enemmän, kuin elämältä voi pyytää. Oli vain pakko purkaa näitä mietteitään tähän väliin!

Ja hei, huomiseen asti on aikaa osallistua arvontaan täällä, klik!

Parhaassa iässä

Ei ei, en minä, älkää vain niin käsittäkö. Tai toisaalta, olemmeko parhaassa iässä? Jokaisessa iässä on puolensa, mutta kyllä minua hymyilytti, kun aloitettiin miehen synttäreitä lauantaina puhumalla kaiken maailman vaivoista. Enää ei voi urheilla enää kunnon lihashuoltoa, venyttelyä ja ehkä fysioterapeuttia ja sen olivat huomanneet kaikki. Hui, miten meidän näin kävi!

Ei siinä, hyvä ikä tämä on. Itse ainakin nautin nykyään arjesta paljon enemmän kuin nuorempana, ehkä kiittäisin siitä lapsia. Toisaalta taas olen useampaan otteeseen ihan helisemässä – eilen 3 vee meinasi jäädä pyörän alle rynnätessään alle ilman että kuunteli huutoani. Hän oli hyvin lähellä pudottaa suuren, Thaimaasta tuomamme taulun kaakelilattialle. Tai Thaikuista on tuotu vain kuva, taulu kehystetty Suomessa. Vetäisin nopeasti omat vaatteet pois nurkan takana kun olimme menossa suihkuun ja tadam – alaston 3vee oli kivunnut sohvan selkänojan päälle sekunteissa ja heilutti suurta taulua alas. Kun kauhuissani kielsin, hän juoksi karkuun ja pamautti suihkun lasioven niin kovaa kiinni, että olin varma sen helisevän lattialle pieninä paloina. Huh!

Mutta tämä kuulunee asiaan. Silti uskaltaisin sanoa, että lapseni alkavat olla yhdessä ihan parhaasta iästä. Mietin pitkään uskallanko sanoa tätä ääneen, mutta sanon. Se talven kestänyt huutoprosessi alkaa olla ohi. Toki raivareita tulee ja menee, mutta ihan kaikesta ei tarvitse vääntää niin hirveästi kuin koko talven. Alkaako suurin uhma vähän laantua? Samalla lapseni ovat niin isoja, että hoitavat vessareissunsa pitkälti yksin, osaavat aamulla pukea ja syödä itse (jos sille päälle pienempi sattuu). Ei enää vaippatyyppejä. Samalla kuitenkin niin pieniä, että kaipaavat syliä, kävelevät julkisesti äidin kanssa käsi kädessä ja halaavat ja pussaavat. 6-vuotias tosin alkaa vähän jo kaipailla ”liikaa” kaveria, eli ihan aina ei äiti kelpaa. Silti koen, että nyt he alkavat olla aika mielettömässä iässä.

Eilen puuhastin heidän kanssaan ihan pieniä arkisia juttuja. Teimme lumiukon, leivoimme sämpylöitä. Ylpeänä katsoin, kun tytöt tekivät sämpylät itse, minulle jäi taikinan teko ja paistaminen. Siinä pienempi selitti suu vaahdossa, että tekee taikinasta surffaavia kissoja, joita sitten katseli uunissa. Ei heillä kuulemma hätä ollut, olivat kissat vaan tyytyväisiä lämmöstä. Ihana mielikuvitus!

Mietin myös lauantaina tyttöjä yökylään viedessä, että hurjaa miten reippaita heistä tuli ja jo sen ikäisiä, että pienempikin paineli yökylään taakseen katsomatta muualle kuin mummilaan. Ei tihrustanut itkua, vaan oli onnellinen, että sai mennä niin kuin isotkin tytöt yökylään. Tosin seuraavien päivien sylitankkaus on ollut tiukkaa, mutta sekin kuulunee asiaan.


paita LINDEX/ hame ja arskat H&M/ takki NOISY MAY/ kengät ADIDAS/ rannekoru OXXO/ korvikset MAANANTAIMALLI

Oli ihana fiilis jättää innoissaan olevat lapset kaverille hoitoon ja napata nämä kuvat ennen juhlia. Minä siis juoksin lenkkiä lauantaina t-paidassa välillä, kun tuli niin kuuma ja sama kuvien kanssa, ei palellut yhtään. Ja sitten muutama päivä myöhemmin hytisin kerroksista huolimatta viimassa ja juoksin silmät sekä suu täynnä räntää. On se kiva että Suomessa on neljä vuodenaikaa, mutta välillä on kyllä epäselvää mitä eletään, hih! Ilma on ainakin puhdistunut sateiden myötä, kyllä se hiekkakuorrutus ja pöly nenässäkin on aika ällöä. Nautitaan siis raikkaammasta ilmasta!

Milloin sinusta on paras ikä? Ollut itselläsi tai lapsilla? Vai osaatko nauttia kaikista vaiheista täysillä?