On tämä omituista aikaa tämä odotus. Ajatukset harhailevat sataan suuntaan ja fiilikset vaihtelevat noin puolen tunnin välein. Tulee onnentunteita, tulee paniikkia, tulee väsymystä, hihitystä, itkua ja naurua, siis aivan kaikkea! Suhtaudun myös hyvin ristiriitaisin tuntein kasvavaan minääni; totta kai se kuuluu asiaan, mutta omituista se on. Erinäiset vaatteet jäävät pikkuhiljaa pieniksi ja mahan koon kommentointi on luvallista kaikille. Kotona hymyilen itsekseni mahalleni ja sen asukille, mutta ulkona haluaisin jotenkin piilottaa sen. Ahdistun, kun puolitutut pää kenossa arvioivat onko mahani kasvanut ja onko se iso vai pieni viikkoihin nähden. Ehkä tämä juontaa juurensa jostain ulkonäköfobioistani, mutten nauti yhtään ”mahahuomiosta”. Se on jotenkin lähipiirin asia, josta haluan ystävien ja perheen kanssa puhua, mutta ulkomaailmalta haluaisin salaisuuden piilottaa. Kuulostanko nyt aivan omituiselta?

Älkää luulko, että keskittyisin odotuksessa vain ulkonäköasioihin, mietin kyllä etupäässä vauvan hyvinvointia. :) Mutta Karla sen blogissaan totesikin; raskauden myötä naisesta tulee ”iso” ja se vaatii kropalta todella paljon ja myös tuntuu kropassa. Tiedättekö miten vaikealta tuntuu käydä vain tunnin lenkki koiran kanssa, kun aiemmin mitään rajoitusta lenkille ei ollut? Samalla taas olen onnellinen siitä että pystyn lenkkeilemään, eivätkä mitkään vaivat ole vielä pysäyttäneet minua. Toisaalta eilen innostuin tekemään liian pitkän, 1,5 tunnin lenkin koiran kanssa ja loppumatkasta istuin puistossa pakkasen purressa poskia ja puhaltelin kivuiltani ja mietin, soitanko miehen hakemaan minut ja koiran kotiin. On siis aivan pakko hidastaa ja se vaatii totuttelua. Asioiden noukkiminen maasta on hankalaa, asennon vaihtaminen nukkuessa yhä haastavampaa jne. Kyllä tämä siis vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti olemiseen ja elämiseen! Ja samalla hetkellä kun tuskailen vaivoja, olen onnellinen että saan kokea tämän. On tämä silti niin ihmeellistä ja uutta!

Iltapallo alkaa olla komea, mutta kai sen kuuluu jo ollakin, kun puoliväli on jätetty taakse.

Sitten siihen ruusukaaliin. Olen entistä enemmän yrittänyt miettiä mitä syön; kasviksia, hedelmiä ja kalaa kuluu paljon. Iltapalaa miettiessäni törmäsin Eeva Kolun blogissa olevaan ohjeeseen ruusukaali-avokadosalaatista. Nyt sitä on testattu ja voin kehua lämpimästi: aivan huippuhyvää! Kuulostaa hurjan yksinkertaiselta, mutta oli herkkua ja tuo kastike sopi siihen kuin nenä päähän. Myös miehelle maistui. Ja ruusukaali maistui raakana aika peruskaalille.

Eevasta poiketen pilkoin kaikki ainekset sekaisin, enkä niin panostanut ulkonäköön…

Hiuksista muuten: mielestäni ne ovat jo parin viikon Kerastase-kuurin jälkeen paremmat, suosittelen siis lämpimästi tuota sarjaa! En tiedä huomaako kuvassa eroa, mutta ainakin tunnen eron!

Kelit ovat olleet kyllä tuskaisen harmaat, mutta tiedättekö mikä jaksaa piristää joka ikinen aamu? Tuo 40 kilon rakkauspakkaus, jota koiraksikin kutsutaan. Voi kun saisin lainaan edes hitusen tuosta energiasta jota sillä on ja heräisin joka aamuun ”jee, ihanaa herätä, ihanaa lähteä kaatosateeseen tarpomaan”-fiiliksillä. Mutta kyllä tuo karvakorva pistää hymyilemään tarmollaan. Alla oleva kuva on kahden vuoden takaa, enää en voi rutata karvakorvaa samalla tavalla syliin, mutta tämä kuva jaksa hymyilyttää aina.

Jaksamista harmaaseen viikkoon kaikille! Toivottavasti tiedossa on jotain ihania piristyksiä!