Lueskelin maanantaina Annan kirjoituksen kehopositiivisuudesta ja seurasin, kuinka Iltalehti poimi jutusta ne ”jännimmät” pätkät ja nosti Annan myrskyn silmään. Sillä sitähän nämä painoasiat ja kehopositiivisuudet helposti herättävät, myrskyä ja nyt otsikoksi oli nostettu vain ja ainoastaan ylipaino ja sen ”ihannoiminen”. Irrotettu siis lauseet asiayhteydestään.
Jäin miettimään tätä asiaa omalla kohdallani ja sanaa kehopositiivisuus. Ilman, että otan niinkään kantaa Annan kirjoitukseen se jätti itseni miettimään, mitä minulle tarkoittaa kehopositiivisuus ja miksi siihen tulisi pyrkiä. Mielestäni se ei tarkoita sitä, että ihannoidaan lihavuutta tai skipataan ylipainon tuomat terveysriskit, vaan se tarkoittaa sitä, että hyväksytään jokainen itse itsemme ja kannetaan ylpeydellä sitä kehoa, joka meillä on. Uskon, että kaikki ylipainoiset tietävät, mitä riskejä painosta saattaa tulla, mutta riskejä on alkoholissa, tupakassa, liiassa treenissä, kasvisruokavaliossa, auringossa ja ties missä. Kuka meistä elää täydellistä elämää ilman ns. kehoon kohdistuvia riskejä? Niinpä. Toisaalta ihmisestä ei voi painon perusteella sanoa, kuinka terve hän on.
Kun seurasin asiasta virinnyttä keskustelua tajusin, että kehopositiivisuus ei olekaan kaikkia varten, vaan vain ylipainoisia varten. Hämmennyin. Minä oikeasti luulin, että olit minkä kokoinen tahansa, termissä on kyse siitä, että hyväksyy itsensä. Mutta sille onkin oma bodyacceptance-terminsä. Apua, opinpahan taas uutta!
Minä voin ihan suoraan tunnustaa, etten ole kehopositiivinen ihminen omalla kohdallani (käytän nyt ilmeisesti tätä termiä väärin, pahoitteluni) . Sen sijaan katson ihaillen ihmisiä, jotka pukeutuvat kauniisti, hersyvät elämäniloa ja kantavat itsensä ilolla – olivat sitten pitkiä tai lyhyitä, laihoja tai suurempia, kaljuja tai pitkähiuksisia. Se kauneus ja muu kun ei ole vaa’an lukemista kiinni.
Se etten en itse hyväksy itseäni, on hyvin surullista, kuten mieheni on usein sanonut. Se sai alkunsa koulukiusaamisesta. En ollut ikinä kiinnittänyt mitään huomiota painooni. Tai kai tajusin, että olen pulleampi kuin moni kaveri, muttei se haitannut mitään. Kuljin uikkarissa, nautin elämästä kunnes menin kouluun ja sain kuulla olevani läski. Aloin tarkkailla itseäni. Yläasteen huora-haukkuimiset, hammasraudoista piinaaminen ja muut saivat aikaan sen, että aloin hävetä itseäni. Minussa ja ulkoisissa ”avuissani” oli aina jotain vikaa.
Paino on vaikea asia. Alkaessani syödä rautaa toukokuussa painoni nousi hetkessä viisi kiloa. Viidessä päivässä viisi kiloa. En tiedä kuinka moni huomasi (tuskin kukaan), mutta olo oli todella tukala, kun kroppa teki stopin. Ei asukuvia siltä viikolta. Vatsani myös turpoaa ja ärtyy hyvin herkästi, joka taas ei välttämättä näy niin hurjasti ulospäin, mutta omaan itsevarmuuteen ja oloon se vaikuttaa ja pahasti.
Olen myös huomannut, että laihuutta on ihan ok kommentoida. Olen itse saanut vuoden sisään kommentteja ”älä laihdu enempää”, ”olet liian laiha”, ”syö nyt”, ”olet niin pieni” ja niin edespäin, vaikka olen koko ajan syönyt normaalisti ja mielestäni voinut hyvin (lukuun ottamatta väsymystä, jolle onneksi löytyi selitys). Se on ilmeisesti ihan ok, vaikken itse osaisi kommentoida kenellekään, että ”olet niin iso, älä nyt syö”-tyylisiä juttuja. Koska keho on minulle arka paikka ja koska en ole ollut syömättä, pahoitan aina mieleni näistä jutuista, vaikken niitä koskaan ääneen sano. Ylipäätään kehopositiivisuus tarkoittaa mielestäni myös sitä, että jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kun on.
Tämä aihe on hirveän vaikea. Nostan hattua teille kaikille, jotka kannatte itsenne ylpeydellä ja pyrin koko ajan samaan. Olen pakottanut itseni asukuviin ja kameran eteen myös sen vuoksi, että lakkaisin häpemästä itseäni. Haluan näyttää esimerkkiä kahdelle täydelliselle pienelle naiselle, että itsestään pitää olla ylpeä ja teen pääni sisällä töitä tämän kanssa koko ajan. Totuus on, että on kroppani ollut ihan minkä kokoinen vain, en ole siitä pitänyt. Olen ollut ylpeä, kun se on saanut aikaiseksi kaksi lasta tai kun se jaksaa juosta ja punnertaa, mutta silti itseni hyväksyminen on hyvin vaikeaa. Nuoruudessa kärsin liian isoista tisseistä, mutta lapset ”hoitivat” sen homman. Aloin rakastaa juoksemista rintojen pienentyessä, mutta samalla lantioni jäi kummallisen isoksi. Ja näitä en tykkää-kohtia löytyy varmasti kaikista, kun alkaa niitä etsimällä etsiä ja listata. Mutta siinä ei ole mitään järkeä.
paita LINDEX/ caprit SOYA CONCEPT/ kengät ZARA/ korvikset POOLA KATARYNA
Kaiken takana on tietenkin vielä se kysymys: mitä sitten? Onnellisuus ei lähde painosta, eikä sen tulisi lähteä ulkonäöstä. Sen minäkin olen oppinut tajuamaan. Olen ihan yhtä onnellinen harrastaessani liikuntaa vaikka paino on vuosien varrella heitellyt. Olen lapsieni silmissä täydellinen, mieheni jaksaa kehua minua. Miksei oma pää hellitä ja vaihda sinne kehopositiivisuus-puolelle? En edes tiedä, mitä vaatisin kropaltani, se on vain joku päähänpinttymä hävetä sitä. Mikään paino vaa’assa ei tee minua onnelliseksi, eikä mikään paistava sixpack. Sitä ei muuta muskelit, laihuus tai lihavuus, vaan sen hyväksyminen on täysin päänsisäinen asia. On aika päästää irti siitä, että vartaloni olisi jotenkin huonompi kuin muiden, vain sen takia että olen kouluaikani ollut silmätikkuna ja kiusaamisen kohteena. Mutta nämä asiat on helpommin sanottu kuin tehty.
Samalla kun kehopositiivisuus on minusta positiivinen juttu, se on samalla asia, jonka tulisi kaikilta tulevan luonnostaan. Että voitaisiin keskittää energiamme siihen olennaiseen, nauttia elämästä ja terveydestä paasaamatta sen enempää laihuudesta kuin lihavuudesta. Tiedän, ei ole helppoa. Omakin matka jatkuu aina vaan ja joskus häpeän jo sitäkin, että omista kouluajoista on 20 vuotta aikaa. Voisiko jo antaa olla ja ruoskimisen ja pahan puhumisen sijaan puhua itse itselleen kauniilla sanoilla?
Siihen pyritään. Toivon kaikille oikein kehopositiivista kesän jatkoa! Miten sinä koet tuon sanan? Tai mitä ajatuksia se herättää?