Nyt sinäkin petit minut, kirjoitti kaimani, Nainen talossa-blogin pitäjä Katja. Hän puhui kommentissaan siitä, että minäkin innostuin smoothieista, kun tähän asti olimme hengenheimolaisia siinä, ettemme jaksa vääntää smoothieita ja pestä blenderiä.
Minä menen aina yleensä valtavirtaa vastaan – se mikä on eniten muodissa, ei päädy minun kaappiini. Haluan keksiä jotain omaa. En tiedä mitä nyt on tapahtunut, mutta petturoin ihan kunnolla. Käänsin smoothiekelkan, pääsiäisenä kameraan tallentui KAHDET lenkkariasukuvat (tämä oli ehdoton ei, lenkkarit kuuluvat salille ja lenkkipolulle) ja yksi asia jota en tajunnut ollenkaan, olivat boyfriend-farkut. Lököttävät, vähän liian isot housut? En ymmärrä. Ja nyt minulla on sellaiset. Erehdyin kokeilemaan rosoisia ja revittyjä farkkuja ja se oli menoa. Ne ovat supermukavat.
Eli anteeksi! Minä olen todellinen takinkääntäjä, lakkaan nyt käyttämästä fraasia ”minulle ei ikinä” (vaikka tiedän toki kaimani, että kirjoitit vitsillä, niin minäkin! :D). Olen nyt vihdoin oppinut, että kun kello soi Helsinkiin lähtiessä ennen viittä, tiedossa on pitkä bussimatka ja päälle pitkä päivä opiskeluissa, ei kannata pukeutua rypistyviin materiaaleihin. Olipa ihanaa nukkua bussissa näissä boyfriendeissä ja tepsutella menemään tennareissa!
Aurinko paistoi iltapäivällä kauniisti, kun napsasimme kuvat. Tämän jälkeen piipahdin kivaan sisustuskauppaan/kirpparille nimeltään Olkkari ja Kruunukirppu, josta tein tyttärelle pari kivaa löytöä. Ihana paikka, onko itsellesi tuttu?
Asussa oli mukavaa olla pitkä päivä ja siitä tuli ihanan keväinen olo. Mietin illalla nukkumaan mennessäni, kuinka kova ikävä minulla on kotona olevaa perhettä jo parin päivän jälkeen. Ja kuinka ihanaa on, kun on perhe mitä ikävöidä. Tuon Kalevala-korun Rakkaus-riipuksen sain ensimmäisenä äitienpäivänä kaksi vuotta sitten ja sen taakse on kaiverrettu tyttäreni nimi ja syntymäpäivä. Koru aiheutti hirmuisen tunneryöpyn silloin (postaus täällä) ja valitsin sen nytkin mukaani, koska tiesin että ikävä tulee. Hän oli vähän kuin mukanani näin. Mies puolestaan sormuksissa.
Monet blogit ovat käsitelleet äitienpäivää ja äitiyttä viime sunnuntaina vietetyn äitienpäivän innoittamana ja itse ajattelin jättää alunperin aiheesta kirjoittamatta. Äitienpäivälahjan myötä tuli tarve sanoa kuitenkin muutama sana, seuraava teksti on tunteellisessa mielentilassa kirjoitettua tajunnanvirtaa. :)
Vietin ensimmäistä äitienpäivää sunnuntaina ja aamuni alkoi kun 7 viikkoa vanha tyttäremme lauloi hieman itkuisen laulun, mutta jonkinlainen laulu kuitenkin. Taisi ehkä kuitenkin laulaa nälästään, mutta jääkööt tuo sisältö minun tulkintani varaan. Lahjaksi hän oli mieheni kanssa käynyt hankkimassa Kalevala-korun Rakkaus-kaulakorun, joka oli ihan tuntematon tuttavuus minulle. Mutta niin kaunis! Korun taakse oli kaiverrettu tyttäremme nimi ja syntymäpäivä. Mies kertoi kuinka pikkuneitiä oli ihasteltu ostosreissulla ja neiti tapitti minua silmiin aivan kuin kertoakseen, että oli mukana valitsemassa korua äidille.
Katsoin tuota sydämen mallista korua ja nimeä siinä jotenkin epäuskoisena; en ymmärrä vieläkään olevani äiti. Mutta niin vain olen ja tulen aina olemaan. Tuo koru nimikaiverruksineen jotenkin pysäytti minut miettimään tätä. Siellä istuin unenpöpperössä sängyn pohjalla ja katselin miestäni ja tytärtäni: minulla on tosiaan ihan oma perhe. Sitä tunnetta mikä sillä hetkellä oli, ei oikein osaa sanoiksi pukea. Se on jotenkin pakahduttava, kurkkua kuristaa mutta se johtuukin onnellisuudesta. Laittaessani korun kaulaan se tuntui jotenkin erityisemmältä kuin mikään koru aiemmin, koska siinä oli tuo tärkeä nimi kaiverrettuna.
Äitiys on ihmeellinen asia. Niin ihmeellinen, etten osaa sitä kuvailla. Se on tunteiden sekamelska, jotain, mitä en osannut odottaa kokevani. Äitiys on hirveä määrä huolta, joka alkoi jo pienen kasvaessa vatsassa ja ei varmasti lopu koskaan. Äitiys on suuri määrä rakkautta, suukkoja, höperyyttä ja väsymystä. On samaan aikaan niin upeaa ja toisaalta uuvuttavaa kokea tuo kaikki. Sydän menee solmuun, kun pieni neiti herää aamulla ja katsoo suurilla silmillä luottavaisesti äitiään. Olenkin monta kertaa sanonut hänelle, että äiti pitää sinusta huolta. Kun pieni itkee esimerkiksi mahavaivaansa, eikä äiti osaa auttaa, se on sydäntäsärkevää. Pienet silmät katsovat äitiä, kyyneleet valuvat poskille mahakipristyksen tullessa ja äiti tekee parhaansa, vaikkei se aina auta. Mutta huono hetki menee ohi ja taas tulee hyviä hetkiä, jolloin nauretaan yhdessä. Me kasvamme yhdessä, pieni neiti opettaa minulle joka päivä mitä on olla äiti. Pieni oppii tuntemaan äitinsä äänen, kosketuksen ja kasvot, äiti oppii tuntemaan lapsensa eri signaalit ja erilaiset itkut.
Viime sunnuntai oli myös ensimmäinen äitienpäivä jonka oma äitini sai viettää mummina ja isoäitinä. Hän on onnistunut loistavasti äitiydessään ja toivon luovani samanlaisen suhteen omaan tyttäreeni, kuin mikä minulla ja äidilläni on. Me rakastamme toisiamme, me ärsytämme toisiamme, kiistelemme ja keskustelemme, kerromme salaisuuksia toisillemme ja juoruilemme. Äitini on osallistunut niin polttareihini kuin vauvakutsuillenikin ja ollut aina vahvasti elämässäni läsnä. Vaikka vuodet vierivät ja minäkin olen jo aikuinen, äiti on aina äiti. Se sama, jolle itkin vekkiä polvessa lapsena, tuskailin teinivuosina kuinka ärsyttävä tyyppi hän on ja jolle nyt soitan ja pyydän tukea oman lapseni kasvatuksessa. Nyt olen itsekin päässyt opettelemaan tuota suurta roolia, opettelua se varmasti vaatiikin ja arvostan taas omaa äitiäni sekä isoäitejäni eri tavalla.
Äitiys herättää valtavasti ajatuksia, pelkoja ja kysymyksiä, mutta eniten sitä rakkautta, jota Kalevala-korukin symboloi.
Kiitos siis miehelleni ja tyttärelleni ajatuksia herättävästä lahjasta ja ennen kaikkea siitä rakkaudesta. <3
Viikonloppuna kävimme ensimmäistä kertaa ikinä Pyynkin kesäteatterissa! Siellä pyörii Vuonna ´85 ja olipa kyllä hyvä! Tykkäsin enemmän kuin teatteriversiosta, jonka näimme joskus vuosia sitten. Lisäksi eturivin paikat olivat mahtavat ja näyttelijöiden ilmeet näkyivät hyvin. Kyllä mulla kamera siellä oli matkassa, mutta… Unohdin täysin ottaa kuvia! Teatterissa olin Elloksen mekossa, josta on nyt näin tylsä kuva.
Korvissa Kalevala-korun Kukkaketo-sarjan korvikset ja ranteessa New Yorkin Bebestä ostettu rannekoru.
En tiedä miksei tuota teatteria ole tullut aiemmin testattua! Ilmakin oli aivan mahtava ja sai istuskella ja nauttia ihanassa auringonpaisteessa.
Tänään lähdin matkaan katsomatta peiliin ja tajusin vasta jossain vaiheessa, että tulikohan nyt vedettyä liian sävy sävyyn. Ehkä meni vähän överiksi, mutta nämä Elloksen lilat farkut olivat kyllä rakkautta ensi silmäyksellä. Niin kivat, samat pökät kuin aiemmin blogissa nähdyt keltaiset housut.
Laukkukin osui aika samaan sävymaailmaan. En tosiaan tajunnut lähtiessä tätä matchy-matchy-juttua, mutta viihdyin asussa niin ei kai tuo ole niin vakavaa.
Housut ovat Ellokselta, kengät Vagabond, topit Only, laukku ja kello Guess, korvissa legot.
Pitäisikö nyt alkaa pitään muita kuin pastellisävyjä, kun syksy huohottaa niskaan? En mä halua vielä luopua pinkistä ja lilasta, kesä on vielä ihan kesken!
Mitä mieltä olette? Entä mitä tuumaatte siitä, onko nyt vielä kesä vai menikö jo syksyn puolelle?
