Avainsana-arkisto: hcr

Helsinki City Running Day 2021 ja hämmentävä puolimaran tulos!

15.10.2021
Vastaa

*osallistuminen saatu

Niin valtavasti on tapahtunut sen jälkeen, kun Helsinki City Run järjestettiin lauantaina 2.10., etten ole ehtinyt kirjoittaa kisaraporttia. Keskityin pakkaamaan ja painelin sitten kohti lentokenttää, mutta toisaalta, hyvähän se on pari viikkoa sulatella mietteitään. Toisaalta heti kisan jälkeen muistaa todella tuoreeltaan ne fiilikset kilometri kilometriltä. Lähdimme tänä vuonna Helsinki City Running Dayhyn vähän kylmiltään, pitkiä lenkkejä kertyi aika vähän tänä vuonna ja edellinen 21,1 kilometriä oli lokakuulta 2020. Mieheni, joka ei ole polven vaivojen takia juossut aikoihin, päätti viikkoa aiemmin että lähteekin mukaan. On kuntouttanut polveaan vimmatusti muun muassa kumpparijumpalla (vaivahan lähtee enemmän pakarasta) ja toki pyörällä painanut paljon. Tiesin, että hänen kuntonsa on varmasti kohdillaan, mutta kestäisikö polvi?

Matka kisapaikalle ja Helsinki City Running Dayn järjestelyt

Lähdimme ajamaan aikaisin aamusta kohti Helsinkiä isovanhempien saapuessa lapsia katsomaan. Jännitti taas. Vaikka sitä juoksee vain itseään vastaan eikä ennätyksiä ollut tiedossa, kyllähän se jännittää miten matkalla tulee käymään. Mitä vielä syödä, juonko vielä lisää, uskallanko juoda teetä ja…? Auton jätimme parkkiin Ruskeasuon kulmille (ilmainen parkkis) ja siitä ratikalla kohti stadionia se noin kahden kilometrin matka.

Perillä oli ihanaa kuhinaa! Nappasimme numerot ja paidat kisatoimistosta ja siirryimme tutkimaan expoa. Sielläkin on vaikka mitä maisteltavaa, jotka kyllä keräsimme lähinnä kassiin niin lähellä lähtöä. Ei kauaakaan, kun piti jo laittaa vihreät paidat päälle ja numerot rintaan (keli oli kyllä taas mitä mainioin!). Kaapistamme löytyy nyt sitten tuplana oranssit, pinkit, violetit, punaiset sekä vihreät HCR-paidat. VIP-pukkarista löytyi tuttuja, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan, ennen kuin oli aika lähteä lämmittelemään. Jännitti jo todella paljon.

Lämmittelyt, takit vielä pukkariin ja kohti lähtöaluetta. Kaikki toimii ja rullaa minusta todella jouhevasti, vaikka massa on iso tässä tapahtumassa. Tein viimeisen stoorin Instagrammiin kaksi minuuttia ennen lähtöä ja sitten alkoikin jo soimaan tuttu Sandstorm. Se on menoa nyt!

Ennen…

… ja jälkeen

Helppo puolimaratonin alku ennen puutumista

Mietitytti millä vauhdilla menen, kun pitkiä lenkkejä oli niin vähän alla. Mies oli päättänyt juosta 5min 30 sek kilometrivauhdilla, joka on hänelle aika paljon normaalia hitaampaa kisavauhtia, mutta kun juoksua ei ollut ollenkaan tänä vuonna alla. Päätimme siis juosta rinta rinnan. Juoksen silti aina musat korvissa, tarvitsen sitä rytmiä ja energiaa. Alkumatka sujui ihanan leppoisasti hymy huulilla, joka lopulta parin kilometrin kohdalla päättyi täysnauruun. Huidoin nimittäin miehelle veripalvelun mainosta ylhäällä, jossa näkyi miten vähissä veri on (tämä muuten päätyi siihen, että mieheni meni maanantaina verenluovutukseen, hyvä mainos!). Samalla kamera räpsähti ja nauroin, että ei, olin sormi pystyssä kuvassa. Aloin esittää miehelle miltä näytin kuvassa ja räps, kulman takana oli uusi kamera. EI OLE TODELLISTA! Nauroin hetkellisesti niin, että juoksu meinasi seota.

Kaikki rullasi ihanasti, kolmen kilometrin kohdalla heitin yläfemmat vanhoille naapureillemme. Lauttasaaren sillalla tuntui hyvältä kuten kuuden kilometrinkin kohdalla. Huomasin juomapisteellä, että urheilujuoma ei mene alas, joten vedellä mentiin. Kympin kohdalla alkoi ensi kertaa tuntua, että nyt mennään minun maksimivauhtia ja tuskasin miehelle, että kiitti tämä puoliväli riittää. 11 km:n jälkeen sanoin, että mahaan sattuu, en tule pääsemään maaliin. Kramppasi hetkeksi aika pahasti (tämä johtui kuukaudenkierrosta, ei varsinaisesti juoksusta, mutta kyllähän se kramppeja tehostaa). Aloin laulaa kovaa Vaianaa, Disneyn biisiä joka tuli luureista. Se auttaa, vaikka ehkä tuollainen hoilotus vie energiaakin, hah!

Se on mielestä kiinni

Kun 13 kilometrin kohdalla aloin miettiä (VIRHE!), että jäljellä on vielä 8 kilometriä, tuli olo, ettei tästä tule mitään. Aloin puutua ja pitkien lenkkien puute tuntua. Samalla mietin, että se on mielestä kiinni. Jalat tikkaavat kun annan tikata, älä mieti, kisan kuuluukin tuntua vähän pahalta. 15 kilometrin kohdalla ohitimme naisen, jonka lapussa luki double ja ajattelin mielessäni, miltä tuntuu painaa maratoni puolikkaan jälkeen, minulle kyllä riittää puolikas.

16 kilometrin kohdalla otin miestä (joka näytti edelleen samalta kuin alussa) hihasta kiinni, että vedä! Hän työnsi minua noin 10 metriä selästä (hah!), mutta ei se auttanut. Kun mäki lähti nousemaan loivana ja pitkänä kohti Ruskeasuota ja Keskuspuistoa, sanoin että minulta loppuu happi. Heitin kävelyyn ja mies arpoi, mennäkö vai jäädä. Sanoin että mene, tulen kyllä maaliin mutten tiedä missä ajassa. Kävelin noin 100 metriä ja sitten tikkasin taas kovaa. Melkein sain vielä miehen kiinni. Sitten taas kävelin 100 metriä ja tikkasin kovaa. Vedin siis viimeiset 4 kilometriä sellaista intervallia ettei tosi. Mutta siihen on kroppani tottunut. Sain aina kiinni minut kävellessä ohittaneet ja sitten taas jatkoin täysillä. Aika taktiikka!

Maaliin tulo Olympiastadionille on parasta!

Kun baana aukeni stadionilla, olin aivan täynnä virtaa. Kiihdytin aivan täysillä juoksuun ja painoin stadionilla monen selän ohi. En valitettavasti mahtunut sisäradalle kirmaamaan, koska sillä olisi ollut ratkaiseva merkitys. Mies hämmästyi kun kuuli ketä kuulutettiin, hän oli ehtinyt kaksi minuuttia minua aiemmin maaliin ja luuli, että kävelen siellä jossain. Juoksin maaliin alle nelosen vauhtia ja olisin voinut jatkaa vielä pidempäänkin. Kumma. Ehkä sain stadionista virtaa!

Mies hurrasi maalissa, otimme mitalit ja siirryimme ottamaan ulkopuolelle kuvia. Katsoin jossain vaiheessa tekstarilla tulevan tuloksen ja en ollut uskoa silmiäni. Aikana seisoi 1.59.58. EIKÄ! Se on sekuntilleen oma ennätykseni. Eihän tuollainen ole mahdollista! Jos olisin päässyt sinne sisäkurviin kiihdyttämään tai jos olisin kiihdyttänyt ihan vähän aiemmin olisi ollut oma PB taulussa. Mutta mitä sitä jossittelemaan, kaiken tuskan jälkeen huonoilla harjoitteluilla painoin ennätykseeni. Siinä kyllä huomasi, että juoksin ensi kertaa ilman anemiaa kisan, kyllä se auttoi.

Naureskellen tulokselle moikkasimme tuttuja, vaihdoimme vähän vaatteita ja kävelimme pari kilometriä jäähdyttelynä autolle. Mikä parasta, jaloissa ei tuntunut mitään kisan jälkeen, mikä ehkä myös viittasi anemian voittamiseen. Sen sijaan sain elämäni ensimmäisen juoksurakon varpaiden väliin.

8. puolimaraton tuli maaliin ja jokainen on ollut erilainen matka itsensä voittamiseen ja erilaisiin ihme taktiikoihin. Josko ensi vuonna treenaan paremmin ja suunnittelen? Mutta eihän elämästä voi koskaan tietää, parasta on päästä maaliin ja jatkaa matkaa mitali kaulassa. Ja hei tästä lähdettiin neljä vuotta sitten, juoksuvihaaja puolimaratonilla! Enpä uskonut, että niitä kertyy enemmänkin vielä! Se fiilis!

Viime vuoden tunnelmat täällä, vuoden 2019 täällä,

Kiitos HCR hyvistä järjestelyistä! Nähdään taas! Millaisia fiiliksiä muilla juoksijoilla?

Juoksukuvat Maraton Photo

Tervetuloa lempikuukauteni, vaikka oletkin vähän pelottava!

1.10.2020
Vastaa

Lokakuun eka! JEEEE! Kuulaat aamut, ehkä ensimmäiset jäätyneet lätäköt missä hyppiä. Syysloman odotus, synttärikuukauteni. Kuukausi, mikä on ollut täynnä kaikkea ihan älyttömän kivaa yleensä, yhtenä kohokohtana ovat olleet muun muassa I love me-messut. Hullarit ovat tuoneet väriä ja hulinaa harmaaseen katukuvaan lokakuussa. Lokakuu on toivoa täynnä, herään eloon kun se alkaa! Johtuuko oikeasti siitä, milloin on syntynyt? Että lapsuudessa on oppinut riemuitsemaan lokakuusta? Tällä kertaa kaikki on vähän toisin, lokakuu näyttäytyy vähän pelottavanakin. Oli se sitä muuten 26 vuotta sittenkin, kun eri mittaiset jalkani leikattiin synttäriviikolla. Silloin suurin pelko oli jäädä kotiin toipumaan ja kulkea monta viikkoa kepeillä, silloin putosi täysin kavereiden jutuista ulos. Muistan vieläkin sen ulkopuolisuuden tunteen, kun pääsin taas normaalisti kävelemään. Sairaalasta kotiin pääsin 12-vuotissyntymäpäivänäni. Lokakuuhun liittyy muistoja!

Lokakuun suunnitelmat: HCR huonoilla treeneillä

Tänä keväänä minun (meidän) piti juosta neljättä kertaa Helsinki City Run. Toukokuun tapahtuma siirrettiin keväällä tulevalle viikonlopulle. Johonkin hamaan tulevaisuuteen. Sanon ihan suoraan, että koronan ja kaikkien tapahtumien perumisen myötä motivaationi treenaamiseen laski kuin lehmänhäntä. Olen kyllä juossut kymmeniä kilometrejä viikossa, mutta kaikki tavoitteellisuus puuttuu. Lisäksi treenit ovat humpsahtaneet aivan liian yksipuoliseksi, syyskuussa uskalsin kolmesti käydä salilla ja jumpassa. Se ei riitä sitten mihinkään. Kesällä analysoity anemia ja maailmantilanne… Ajattelin, että en osallistu puolikkaalle. Mies totesi, ettei polvi anna periksi, sen verran alkoi vihoittelemaan alkuviikon pyöräilypäivästä.

Mutta sitten aloin ajattelemaan sitä fiilistä. Kun lennän pitkin Helsingin katuja ja ehkä pääsen maaliin, ehkä kontaten, sillä kroppa ei ole parhaassa tikissä. Mutta ajasta viis, se maaliin pääsyn euforia on jotain, mitä en ole saanut mistään muualta. Kysyin mieheltä, lähteekö mukaan vaikkei juokse. Että jos mennään omalla autolla ja josko hän vaikka olisi juomapullon kanssa kannustusjoukoissa, että olisi helpompi välttää ruuhkia. Pakko päästä! Veri vetää sinne ja samalla ajattelen, että olen hullu kun lähden. Kai siellä pohjalla joku peruskunto on, mutta ei se varmasti hyvältä tunnu, kun pitkät lenkit ovat olleet minimissään. Pakko vähän työntää itsensä yli rajojensa! Mutta jännittää siis aivan kamalasti, aivan kamalasti.

Ruka ja Karmiva karnevaali. Vai eikö sittenkään?

Ensi viikolla alkaa lasten ensimmäinen virallinen syysloma. Kyllä! Ensin oli kotiäitiaika, jolloin syysloma oli tyhmin viikko kaikista – perhekerhot ja muut olivat lomalla ja kaikissa harrastuspaikoissa, HopLopeissa ja uimahalleissa oli hirveästi ihmisiä. Odotin aina innolla, että viikko on ohi. Päikky- ja eskariaikoina minulla on aina ollut töitä kyseisellä viikolla ja tytöt ovat olleet osan viikosta hoidossa. Nyt edessä on ensimmäinen vapaa syysloma, ihan sellainen virallinen molemmilla! Tarkoitus olisi olla osa viikosta Rukalla, mutta pelottaa suunnitella mitään, kun voi olla hetken kysymys, että päätyy esimerkiksi karanteeniin. Samalla ei voi odottaa lähtöpäivään, vaan olisi hommattava uudet monot lapsille ja niin edespäin. Epävarmuus lapsiperheissä on sinällään tuttua, ainahan joku saattaa alkaa oksentaa tai jotain, mutta tämän laajuinen epävarmuus on kyllä aivan uutta.

Ja Karmiva Karnevaali Särkässä alkaa ensi viikolla myös! Minusta on hämmentävää, miten tarkkaan tytöt muistavat sen. Viime syksynä siellä oli kolmen vanha, joka selitti ihan into piukeana miten jännää on, kun Kantti X Kantti-autoissa istuu vieressä luuranko! Laitan muuten lippuarvontaa IGssa (optimismia_katja) huomenna kehiin tuonne Särkän syyslomatapahtumaan, olkaahan kuulolla!

Lokakuu, synttärikuukausi

Miksi sitä odottaa synttäreitään enää tämän ikäisenä? Sen täytyy olla joku lapsuudesta jäänyt juttu, sillä ikävuodet saisi nyt pikkuhiljaa hidastua. Kaiken maailman kolotuksia sitä onkin jo nelikymppisellä! Äitini kysyi tällä viikolla, miten aioin viettää juhlapäivääni? Mietin, että haluaisin ehdottomasti pitää jotkut juhlat, kutsua ystäviä, laittaa kynttilät palamaan, syödä kakkua, nauraa ja jutella, pelata jotain seurapeliä. Mutta ei se nyt käy. En halua itse mennä juhliin saman katon alle vieraaseen porukkaan, enkä uskalla sellaisia järjestää. Vanhuus kai se on, kun mikään pynttäytyminen tai ravintolaillallinen ei innosta, toiseksi eniten haluaisin mennä johonkin mökkiin ja saunoa illan pimeydessä. Mietin, että Varjolan tila ja sen savusauna olisivat kyllä ihan täydellinen vaihtoehto! Ehkä olen kotona ja halaan lapsia vain, sillä tuon saunan vuokra ei ole ihan pieni. Ehkä joku pieni vuokramökki saunoineen? Joka tapauksessa lokakuu tuntuu erityiseltä.


paita H&M/ housut KATRI NISKANEN/ takki VERO MODA/ korvikset MAMAKORU/ kengät PALMROTH (saatu)

Näissä fiiliksissä siis lokakuun ensimmäiseen päivään! Millä mielin siellä? Onko syksy ahdistavaa vai ihanaa aikaa?

P.S. Huomasitko eilisestä postauksesta, että saat koodilla Katja15 15% alennusta Palmrothin kengistä aina 11.10.20 asti? Verkkokaupan löydät täältä. 

Minusta juoksulähettiläs!

28.1.2020
2

Hämmästyin todella, kun sähköpostiini tuli viime viikolla viesti – olisinko kiinnostunut liittymään osaksi Helsinki City Running Day street teamia. Siis minä? Oikeasti? Niiden ammattilaisten joukkoon, jotka vetää maratoneja, juoksukouluja, joilla on personoidut juoksuohjelmat ja jotka ovat lenkkarilähettiläitä ja ties mitä? Minä, joka mennä juoksee räkä poskella ja laulaa ja tanssii mennessään?

Olin yhtä aikaa ihan kauhuissani (enhän minä voi olla juoksutapahtuman ”lähettiläs”, minähän vain juoksen) ja superinnoissani, että jepulis jee totta kai voin höyrytä somekanavissani juoksusta. Tai sitähän jo teenkin. Mutta kelpaanko minä oikeasti?

Helsinki City Running Day on siis toukokuussa järjestettävä valtava tapahtuma, jonka yhteydessä on useita eri matkoja. Tällä kertaa juostaan 16.5.2020. Minä olen käynyt kolmena keväänä siellä juoksemassa puolikkaan ja siellä juoksin ensimmäisen pidemmän matkani ikinä. Jännitti hirveästi! Tämän vuoden puolikkaalle ilmoittauduimme miehen kanssa jo edellisen jälkeen, heti sunnuntaina early bird-hintaan, joten menossa ollaan. Tuolla ekalla puolikkaalla jännitin lähdössä Jennyn kanssa, joka muuten on myös street teamissa. Hassua, näin se juoksu tuo ihmisiä yhteen uudelleen ja uudelleen.

Mutta pikakelataan, miten ihmeessä juoksuvihaaja voi päätyä juoksutiimiin ja ns. juoksulähettilääksi? Kyllä, vielä muutama vuosi sitten vihasin juoksua. Olen käynyt jumpissa 25 vuotta, ulkoillut, ratsastanut, pelannut korista ja ylipäätään liikkunut, mutta juoksu oli hirveää. Ylärekisterini oli kunnossa, vedin yleensä kovia treenejä maksimisykkeellä ja peruskunto jäi huonommalle tolalle. Lasten ja pitkien vaunulenkkien myötä alkoi sen kehitys ja kun kuopuksen vauvavuonna mies alkoi tosissaan treenata triathloniin, minä mutisin, että näytän ja juoksen vielä kanssasi. Niin me juoksimme, aatonaattona 2016 ekan lenkin ja innostuin: olen aina vaan juossut liian kovaa! Kun mies pakotti menemään tarpeeksi hiljaa, kilometrejä alkoi kertyä. Tammikuussa, juostuani kolme lenkkejä ilmoitin, että juoksen hänen kanssaan puolikkaan. Siitä se sitten lähti, treenaus kohti toukokuuta. Muutamassa vuodessa lenkkareita on kulunut seitsemän paria ja kilometrejä menee vuodessa helposti tuhat rikki.

Minua motivoi aluksi juoksemisessa se, kuinka saimme tehdä sitä edes kerran viikossa yhdessä. Pitkillä lenkeillä juteltiin ummet ja lammet. Tunnissa oli jo kymppi juostu, jumppaan meno matkoineen vie aina kaksi. Tehokkuus ja ajan säästö olivat avainkysymyksiä kahden pienen lapsen kanssa.

Kaksi vuotta juoksimme aika tehokkaasti yhdessä tai ainakin molemmat juoksimme, nyt kolmannen juoksuvuoteni olen juossut yksin miehen vamman takia. Mutta olen juossut ja into ei ole laantunut. Mennä viuhtonut sitten yksin laulaen viime vuoden. Olen juossut 31 asteen helteessä, olen juossut -17 pakkasessa. Pimeällä ja valoisalla, räntä- ja vesisateessa.

Olen myös kokenut sen, miten juoksu voi tuntua kamalalta. Juoksin silloinkin, kun hemoglobiini oli 90 ja ferritiini 3. Pahaltahan se tuntui. Valitin ylämäessä, etten jaksa, syke ei vain nouse ja kun syke ei nouse, loppuu happi ja veto. En tajunnut mistä se johtuu ja tahkosin tuskaisia kilometrejä. Kun vaiva selvisi ja paraneminen pahasta anemiasta alkoi, huomasin yllättävän pian eron. Sen myötä opin kuuntelemaan kroppaani, kestävyysurheilu naisena, joka syö vielä kasvisruokaa vaatii tarkkuutta, jottei lipsahdeta anemian puolelle.

Olen aikamoinen jästipää, eli vaikka syke ei nouse, anemia vaivaa ja jääpuikkoja sataa silmiin, en halua luovuttaa. Mutta kolmessa vuodessa olen jo tullut järkevämmäksi juoksijaksi, joka kuuntelee kroppaansa, älyää syödä paremmin ja tankata rautaa.

En siis ole HCR-tapahtuman lähettiläänä kertomassa teille oikeaoppisia juoksuohjelmia, vaan innostamassa ihanan lajin pariin, jonka aloittaminen vaatii malttia ja kaveristakaan ei ole haittaa! Tuomassa teille sitä mahtavaa fiilistä, joka lenkin jälkeen tulee ja sitä iloa ja unen parantumista, mikä minulle on tullut kun ulkoilen kelissä kuin kelissä. Hehkuttamassa sitä, kuinka mahtava reitti Helsingissä odottaa toukokuussa ja kuinka hyvät kannustusjoukot ja palatuskassit ovat tapahtumassa olleet. Innostamassa, jos sinäkin haluaisit kokeilla tänä vuonna, matkoja on monen mittaisia! Nyt mennään jo 40. juhlavuotta ja hintaporras vaihtuu 31.1.20, eli vielä tällä viikolla ehtii ilmoittautua puolikkaalle hintaan 59 euroa ja kokonaiselle maratonille hinnalla 78 euroa. Ilmoittauduin itse muuten ekaa kertaa tässä hintaportaalissa, tammikuun vikana päivänä. Ajoimme kotiin Vuokatin lomalta ja mies ihmeissään katseli vieressä, kun naputin neljän lenkin jälkeen puhelimella ilmoittautumista. Maaliin tultiin! Eli vaikka olisi vasta aloittelija, vielä ehtii treenata toukokuuta varten!

Mutta hei, minusta oli tosi ihanaa päästä ns. luvan kanssa fiilistelemään juoksemista. Sitä minä todellakin teen urheilun suhteen, fiilistelen ja nautiskelen. Se on mielestäni tärkeintä! Blogissa on useampia juoksujuttuja ja kisafiistetelyjä männävuosilta, niitä löytyy hakusanalla juoksu. Motivaatiosta, parhaista (talvi)juoksuvaatteista  ja muun muassa viimeisimmästä kisasta.

Kuvat ovat fiiliksiä, joita puhelimeen on tallentunut lenkiltä. Niistä näkee yhden juoksun hyvän puolen: sitä voi tehdä missä vaan aika helposti. Kuvat ovat Tampereelta, Jyväskylästä, Helsingistä, Lapinjärveltä, Kyprokselta sekä Prahasta. Ensimmäinen kuva jonka otin eilen oli huikea – katsokaa mitkä kulmakarvat luontoäiti muovasi minulle. Wau! Ihan harmitti kun ne sulivat heti sisällä!

Kiitos kunniasta ja ihanaa kun pyysitte mukaan Helsinki City Running Dayn tiimi! Löytyykö ruudun takaa tapahtumassa olleita tai tälle keväälle ilmoittautuneita?