*osallistuminen saatu
Niin valtavasti on tapahtunut sen jälkeen, kun Helsinki City Run järjestettiin lauantaina 2.10., etten ole ehtinyt kirjoittaa kisaraporttia. Keskityin pakkaamaan ja painelin sitten kohti lentokenttää, mutta toisaalta, hyvähän se on pari viikkoa sulatella mietteitään. Toisaalta heti kisan jälkeen muistaa todella tuoreeltaan ne fiilikset kilometri kilometriltä. Lähdimme tänä vuonna Helsinki City Running Dayhyn vähän kylmiltään, pitkiä lenkkejä kertyi aika vähän tänä vuonna ja edellinen 21,1 kilometriä oli lokakuulta 2020. Mieheni, joka ei ole polven vaivojen takia juossut aikoihin, päätti viikkoa aiemmin että lähteekin mukaan. On kuntouttanut polveaan vimmatusti muun muassa kumpparijumpalla (vaivahan lähtee enemmän pakarasta) ja toki pyörällä painanut paljon. Tiesin, että hänen kuntonsa on varmasti kohdillaan, mutta kestäisikö polvi?
Matka kisapaikalle ja Helsinki City Running Dayn järjestelyt
Lähdimme ajamaan aikaisin aamusta kohti Helsinkiä isovanhempien saapuessa lapsia katsomaan. Jännitti taas. Vaikka sitä juoksee vain itseään vastaan eikä ennätyksiä ollut tiedossa, kyllähän se jännittää miten matkalla tulee käymään. Mitä vielä syödä, juonko vielä lisää, uskallanko juoda teetä ja…? Auton jätimme parkkiin Ruskeasuon kulmille (ilmainen parkkis) ja siitä ratikalla kohti stadionia se noin kahden kilometrin matka.
Perillä oli ihanaa kuhinaa! Nappasimme numerot ja paidat kisatoimistosta ja siirryimme tutkimaan expoa. Sielläkin on vaikka mitä maisteltavaa, jotka kyllä keräsimme lähinnä kassiin niin lähellä lähtöä. Ei kauaakaan, kun piti jo laittaa vihreät paidat päälle ja numerot rintaan (keli oli kyllä taas mitä mainioin!). Kaapistamme löytyy nyt sitten tuplana oranssit, pinkit, violetit, punaiset sekä vihreät HCR-paidat. VIP-pukkarista löytyi tuttuja, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan, ennen kuin oli aika lähteä lämmittelemään. Jännitti jo todella paljon.
Lämmittelyt, takit vielä pukkariin ja kohti lähtöaluetta. Kaikki toimii ja rullaa minusta todella jouhevasti, vaikka massa on iso tässä tapahtumassa. Tein viimeisen stoorin Instagrammiin kaksi minuuttia ennen lähtöä ja sitten alkoikin jo soimaan tuttu Sandstorm. Se on menoa nyt!
Helppo puolimaratonin alku ennen puutumista
Mietitytti millä vauhdilla menen, kun pitkiä lenkkejä oli niin vähän alla. Mies oli päättänyt juosta 5min 30 sek kilometrivauhdilla, joka on hänelle aika paljon normaalia hitaampaa kisavauhtia, mutta kun juoksua ei ollut ollenkaan tänä vuonna alla. Päätimme siis juosta rinta rinnan. Juoksen silti aina musat korvissa, tarvitsen sitä rytmiä ja energiaa. Alkumatka sujui ihanan leppoisasti hymy huulilla, joka lopulta parin kilometrin kohdalla päättyi täysnauruun. Huidoin nimittäin miehelle veripalvelun mainosta ylhäällä, jossa näkyi miten vähissä veri on (tämä muuten päätyi siihen, että mieheni meni maanantaina verenluovutukseen, hyvä mainos!). Samalla kamera räpsähti ja nauroin, että ei, olin sormi pystyssä kuvassa. Aloin esittää miehelle miltä näytin kuvassa ja räps, kulman takana oli uusi kamera. EI OLE TODELLISTA! Nauroin hetkellisesti niin, että juoksu meinasi seota.
Kaikki rullasi ihanasti, kolmen kilometrin kohdalla heitin yläfemmat vanhoille naapureillemme. Lauttasaaren sillalla tuntui hyvältä kuten kuuden kilometrinkin kohdalla. Huomasin juomapisteellä, että urheilujuoma ei mene alas, joten vedellä mentiin. Kympin kohdalla alkoi ensi kertaa tuntua, että nyt mennään minun maksimivauhtia ja tuskasin miehelle, että kiitti tämä puoliväli riittää. 11 km:n jälkeen sanoin, että mahaan sattuu, en tule pääsemään maaliin. Kramppasi hetkeksi aika pahasti (tämä johtui kuukaudenkierrosta, ei varsinaisesti juoksusta, mutta kyllähän se kramppeja tehostaa). Aloin laulaa kovaa Vaianaa, Disneyn biisiä joka tuli luureista. Se auttaa, vaikka ehkä tuollainen hoilotus vie energiaakin, hah!
Se on mielestä kiinni
Kun 13 kilometrin kohdalla aloin miettiä (VIRHE!), että jäljellä on vielä 8 kilometriä, tuli olo, ettei tästä tule mitään. Aloin puutua ja pitkien lenkkien puute tuntua. Samalla mietin, että se on mielestä kiinni. Jalat tikkaavat kun annan tikata, älä mieti, kisan kuuluukin tuntua vähän pahalta. 15 kilometrin kohdalla ohitimme naisen, jonka lapussa luki double ja ajattelin mielessäni, miltä tuntuu painaa maratoni puolikkaan jälkeen, minulle kyllä riittää puolikas.
16 kilometrin kohdalla otin miestä (joka näytti edelleen samalta kuin alussa) hihasta kiinni, että vedä! Hän työnsi minua noin 10 metriä selästä (hah!), mutta ei se auttanut. Kun mäki lähti nousemaan loivana ja pitkänä kohti Ruskeasuota ja Keskuspuistoa, sanoin että minulta loppuu happi. Heitin kävelyyn ja mies arpoi, mennäkö vai jäädä. Sanoin että mene, tulen kyllä maaliin mutten tiedä missä ajassa. Kävelin noin 100 metriä ja sitten tikkasin taas kovaa. Melkein sain vielä miehen kiinni. Sitten taas kävelin 100 metriä ja tikkasin kovaa. Vedin siis viimeiset 4 kilometriä sellaista intervallia ettei tosi. Mutta siihen on kroppani tottunut. Sain aina kiinni minut kävellessä ohittaneet ja sitten taas jatkoin täysillä. Aika taktiikka!
Maaliin tulo Olympiastadionille on parasta!
Kun baana aukeni stadionilla, olin aivan täynnä virtaa. Kiihdytin aivan täysillä juoksuun ja painoin stadionilla monen selän ohi. En valitettavasti mahtunut sisäradalle kirmaamaan, koska sillä olisi ollut ratkaiseva merkitys. Mies hämmästyi kun kuuli ketä kuulutettiin, hän oli ehtinyt kaksi minuuttia minua aiemmin maaliin ja luuli, että kävelen siellä jossain. Juoksin maaliin alle nelosen vauhtia ja olisin voinut jatkaa vielä pidempäänkin. Kumma. Ehkä sain stadionista virtaa!
Mies hurrasi maalissa, otimme mitalit ja siirryimme ottamaan ulkopuolelle kuvia. Katsoin jossain vaiheessa tekstarilla tulevan tuloksen ja en ollut uskoa silmiäni. Aikana seisoi 1.59.58. EIKÄ! Se on sekuntilleen oma ennätykseni. Eihän tuollainen ole mahdollista! Jos olisin päässyt sinne sisäkurviin kiihdyttämään tai jos olisin kiihdyttänyt ihan vähän aiemmin olisi ollut oma PB taulussa. Mutta mitä sitä jossittelemaan, kaiken tuskan jälkeen huonoilla harjoitteluilla painoin ennätykseeni. Siinä kyllä huomasi, että juoksin ensi kertaa ilman anemiaa kisan, kyllä se auttoi.
Naureskellen tulokselle moikkasimme tuttuja, vaihdoimme vähän vaatteita ja kävelimme pari kilometriä jäähdyttelynä autolle. Mikä parasta, jaloissa ei tuntunut mitään kisan jälkeen, mikä ehkä myös viittasi anemian voittamiseen. Sen sijaan sain elämäni ensimmäisen juoksurakon varpaiden väliin.
8. puolimaraton tuli maaliin ja jokainen on ollut erilainen matka itsensä voittamiseen ja erilaisiin ihme taktiikoihin. Josko ensi vuonna treenaan paremmin ja suunnittelen? Mutta eihän elämästä voi koskaan tietää, parasta on päästä maaliin ja jatkaa matkaa mitali kaulassa. Ja hei tästä lähdettiin neljä vuotta sitten, juoksuvihaaja puolimaratonilla! Enpä uskonut, että niitä kertyy enemmänkin vielä! Se fiilis!
Viime vuoden tunnelmat täällä, vuoden 2019 täällä,
Kiitos HCR hyvistä järjestelyistä! Nähdään taas! Millaisia fiiliksiä muilla juoksijoilla?
Juoksukuvat Maraton Photo