Lasten harrastaminen ja kilpailu

Vuosi on pyörähtänyt käyntiin ja sen myötä myös harrastukset. Molemmat tytöt ovat harrastaneet meillä jotain pikkaisen alle 3-vuotiaasta asti, välillä vanhempien kanssa yhdessä (kuten perheuinti, suunnistus ja laskettelu), mutta molemmilla on ollut oma harrastus jossa ovat käyneet yksin jo pidemmän aikaanyt .

Esikoinen on ehtinyt kokeilla muun muassa temppukerhoa, tanssia ja voimistelua. Tanssiin hirveästi halusi, mutta pikkaisen tiukan oloinen opettaja vei aika pian 3-vuotiaan tytön innon. Hän olisi halunnut tanssia vain, eikä ojennella nilkkoja.

Voimistelu oli ihan kivaa, mutta siinäkin tuli hyvin äkkiä eteen tämä ainainen harrastusongelma: tuli viestejä, että nyt pääsisi hakemaan kilpailuryhmiin. Olin ihan hämilläni – mieleeni ei tullutkaan, että 5-vuotiasta voisi karsia johonkin kilpailuryhmään! Mutta niin osa aloittaa nuorena tavoitteellisen harrastaminen, keskittymisen tiettyyn lajiin ja kilpailemisen. Tämä tekee sen, että jos 10-vuotiaana saat päähäsi, että haluat voimistella, voi olla jo todella haastavaa löytää ryhmää missä olla vasta-alkaja. Tietenkään karsintoihin ei tarvinnut mennä eikä menty, vaan pysyttiin harrastuspuolella, mutta minä koin jonkin sortin ahdistusta koko lajia kohtaan. Meneekö se liian pian totiseksi?

Meidän lasten harrastukset ovat jotenkin automaattisesti suunnanneet liikuntaan, vaikka olisihan sitä vaikka mitä kuvataide- ja musiikkijuttuja tarjolla. Mutta eipä ollut sekään niin helppoa. Googletin kuvataidekerhoa, kun lapsi sanoi, että haluaisi piirtää – sinnekin oli jotain karsintatehtäviä. Apua.

Me olemme yrittäneet löytää liikuntamuodoista ne, joissa liikuntaa tulisi mahdollisimman monipuolisesti, se olisi mahdollisimman hauskaa eikä se tähtäisi heti karsintoihin ja kilpailuihin. Tässä hyvänä paikkana olemme kokeneet temppukerhon, jossa molemmat tytöt ovat käyneet. Kuopus aloitti alta 1-vuotiaana äitinsä kanssa ja toivotteli pari viikkoa sitten viikolla tuntinsa jälkeen ”heippa taas rakas temppukerho!”, eli taitaa olla mieleistä. Saa hyppiä, roikkua, juosta, heittää kuperkeikkaa, kiipeillä ja kaikki menee ns. leikin varjolla.

Esikoinen siirtyi tänä keväänä parkourin puolelle ja yllättäen on ryhmänsä ainoa tyttö! Siis missä piilottelevat tytöt, voimistelemassa? Minusta näytti jotenkin hurjalta sitä touhua katsellessa, kun ryhmässä on 13 poikaa ja meidän neitimme. Ei lasta haitannut, toivottavasti ei haittaa jatkossakaan jos suunta on tämä. Täytyy nostaa hattua rohkeudesta, minä olisin jännittänyt asetelmaa 6-vuotiaana aivan varmasti. Parkour on ihanan monipuolista ja hauskan näköistä liikuntaa ja samalla oikeasti aika hurjan näköistä! Korkeuseroja, tasapainohommia, hyppyjä ja ennen kaikkea kiipeämistä piisaa!

Lisäksi alle 3-vuotiaana aloitettu uimakoulu on esikoisella aivan ykkösharrastus, hän käy kerran viikossa uimatreeneissä, joka on tämän ikäisellä mielestäni erittäin hyvä tahti. Toki hän mielellään lähtee aina uimaan kun on tilaisuus, viikonloppuna Visit Jyväskylän reissulla olikin kaksi eri uimapaikkaa ja kaksi eri laskettelukeskusta ja lapsi oli onnessaan!

Minä en olisi valmis heti pienestä pitäen harrastamaan useita kertaa viikossa (tai viemään lastani harrastuksiin useasti viikossa) tai seisomaan viikonloppuja kisoissa tai vastaavissa, vielä kun lapset ovat näin pieniä. Toki siellä on kivoja kavereita ja yhteisöllisyyttä (olen ollut itse mm. ulkomailla pikkuveljen jalkapallojoukkueen matkassa), mutta olen sitä mieltä, että sitä ehtii myöhemminkin. Meillä ovat lapset niin poikki arkiviikosta, että on ihan parasta välillä vaan olla, syödä hitaasti aamupala viikonloppuisin ja rauhoittua. Viikonloppuisin on kivaa mennä yhdessä ulkoilemaan, rinteeseen, uimaan, pulkkamäkeen tai kesällä olen juossut lenkkejä pyöräilevä lapsi mukana. Meillä oli voimistelu lauantaiaamuissa ja se ei vain toiminut meidän perheessä – lauantai olkoon harrastusvapaa niin pitkään kuin mahdollista!

Jokainen tietenkin haluaa lapselleen parasta ja tuntee oman lapsensa, eli osaa lukea mistä hän tykkää ja minkä verran jaksaa. Silti olen pyöritellyt vähän väliä ajatuksia, ”pitäiskö” lapsen joukkueurheilla, jotta olisi joku yhteisö? Toisaalta miksi, onhan hänellä ystäviä. Olen vähän vihjaillut ratsastuksesta (oma lehmä ojassa, palaisin mielelläni talleille), mutta ei kuulemma hepat kiinnosta. No, ei toisaalta haittaa, se on varmaan yksi kalleimpia mahdollisia lajeja.

Parkourissa näyttää käyvän ihan teini-ikäisiäkin liikkumassa ja pitämässä hauskaa ilman kilpailua, mutta uinnissahan saattaa myös tulla tämä kilpailu-aspekti vastaan piankin. Ei ole kauaa siitä, kun luin perheestä, jossa kouluikäisillä lapsilla oli kahdet treenit joka päivä. Aivan älyttömän hurjaa! Ja toinen suuri toive lapsia harrastuksiin ohjatessa on, että niissä olisi muutenkin ns. terve pohja elämään. Ettei tuijotettaisi painoa tai kokoa (näen esim. itse kilpavoimistelun tällaisena lajina, johon en haluaisi lastani ohjata. Sanokaa jos olen väärässä).

Mitkä lajit siis olisivat mahdollisimman monipuolisia ilman kilpailua? Vai onko joka lajissa oma höntsäpuolensa? Kuinka nuoret lapset teillä ovat alkaneet treenata jo ns. tosissaan tai useita kertoja viikossa? Millaisia harrastuskokemuksia sinulla on lapsuudesta?

Minä olen harrastanut pienen ikäni jumppia, lisäksi oli hevonen ja muutamia vuosia pelasin koripalloa. Lauloin muuten myös kuorossa, vaikkei kovin paljon laululahjoja olekaan ja soitin vuosikaudet pianoa! Koripallossa turnaukset ja pelireissut olivat ihania matkojen ja porukan kannalta, oli huikeaa nukkua porukalla koulujen lattialla ja hihitellä, mutta pelipaine oli ahdistava.

Kokemuksia lasten harrastamisesta otetaan täällä mielellään vastaan? ”Pitäisikö” laittaa pianotunneille? Joukkuelajiin? Kun lapset ovat pieniä, niin vielähän se on hyvin paljon vanhemmista kiinni, mihin ohjautuvat. Onneksi ovat tykänneet kovasti näistä lajeista minkä merkeissä kevät on alkanut!

*postauksen kaikki kuvat Saara/Mimi ja Nöde Photography

Arvostetaanko muuta kuin aikaansaamista?

Vähän liittyen siihen, että meillä on usein suhteellisen aktiviista elämää, on facebookiin pompsahtanut kavereiden linkkaamia juttuja siitä, kuinka pitäisi vain olla. Nollata aivoja ja vaan tuijottaa ikkunasta ulos. Vapauttaa aikaa illoista ja antaa se lapsille. Esimerkiksi tämän jutun vanhemmat luopuivat omista harrastuksistaan ja näin aikaa vapautui illoista lapsille. Joilla ei muka ole harrastuksia. Mikä sitten lautailu ja laskettelu on, kysynpä vain?

Perheet ja elämäntilanteet ovat erilaisia, toisille riittää vähempi, toiset haluavat enemmän. Paljon on kyse tottumuksista. Minä olen esimerkiksi harrastanut liikuntaa aina, enkä ajatellut, että lasten myötä luovun siitä. Olemme miehen kanssa molemmat myös aika kilpailuhenkisiä ja tavoitteellisia ihmisiä, joilloin tykkäämme piiskata itseämme vähän kovempiin urheilusuorituksiin ja ilmoittautua erilaisiin kisoihin. Se, että juoksukisoihin ilmoittaudutaan yhdessä, antaa hurjasti motivaatiota treenaamiseen ja yhdistää meitä taas pariskuntana. Minä en olisi valmis laittamaan harrastuksiani tauolle, jotta saisin joka ilta samoilla metsässä lasten kanssa, voin sen sanoa ihan suoraan.

Sitten taas – meidän elämäntilanteemme on sellainen, että se mahdollistaa esimerkiksi treenaamiseen aika hyvin. Mies on pääsääntöisesti virka-ajat töissä – ei ole poissa työmatkojen takia ja on lähes aina illat paikalla. Tarhapäivinä minä olen usein treenannut päivällä, joka on mahdollistanut sen, että viimekin viikolla lähdimme illalla kavereiden kanssa pulkkamäkeen, koko perhe. Viikonloppuisin pyrimme tekemään yhdessä, perjantaina luistelimme porukalla, eilen kun olimme kolmistaan tyttöjen kanssa hiihtämässä, mies pääsi lähtemään töistä aiemmin ja hurautti paikalle kannustamaan tyttöjään. Jos olisimme molemmat hektisessä työssä, ei treeneille jäisi niin paljon aikaa.

Tytöt ovat myös suurimman osan viikosta edelleen kotona. Tarkoittaa esimerkiksi tänä tiistaiaamuna sitä, että rauhassa halaillaan, syödään aamiaista ja katsotaan lempparipiirrettyämme Sofiaa. Vaikka on paljon aktiivisuutta, on paljon myös ns. löllöaikaa lasten kanssa, jonka mahdollistaa oma tilanteeni. Siinä on hyvät ja huonot puolensa olla työntekijä, onneksi osa-aikahommia on jo irronnut! Pidämme kuitenkin päivissä kiinni lasten ruokarytmeistä ja iltarutiineista, viimeistään puoli yhdeksältä olemme iltasatua lukemassa. Sydämeeni nimittäin pisti eilen kaverin kommentti siitä, että lastemme yöheräily johtuisi liian hektisestä rytmistä ja vanhempien kiireestä. Eilen emme poistuneet kilometriä kauemmas kotoa, tänään aloitamme aamun piirretyillä. En tiedä mistä lasten yöheräilyt aina johtuvat, mutta tuo kommentti hieman ahdisti, kun yritän rauhoittaa illat ja pitää niitä löllöpäiviä. Kotona olokin on ihan eri asia, kuin päiväkodin kuormittavuus.

Sitten siihen aikaansaamisen arvostukseen. Minä en tee moniakaan asioita elämässäni siksi, että joku arvostaisi sitä, mitä olen saanut aikaan. Rakastan liikuntaa ja eilen olin ihan solmussa, kun en tiennyt lähteäkö juoksemaan, hiihtämään vai mitä. Kun kaikki on niin kivaa! Tuossa Kodin Kuvalehden artikkelissa mainittu luonnossa kävely täyttyi kyllä illan hiihtolenkillä – olin lähes ainoa lähiladulla pimeässä, katselin kaunista maisemaa kauempana ja keskisykkeeni oli 126, siis hyvin rauhallista menoa. Jollekin näyttäytyisi hiihtämissuorituksena, mutta oli itse asiassa hyvin rauhallinen, kävelylenkkiin verrattava luonnossa liikkuminen. Asiat eivät välttämättä ole aina sitä, miltä näyttävät.

paita INCH/ farkut CUBUS/ kengät Prahasta/ takki ESPRIT/ huivi ja pipo SILVERJUNGLE/ korvikset MAANANTAIMALLI

Toki välillä olen itse ihan solmussa siitä, mitä pitäisi saada aikaiseksi. Koti odottaa siivousta, lapset tarvitsevat ruokaa ja pihalla on täydellinen keli. Silloin yleensä ulkoilu voittaa, niin kesällä kuin talvella. Ruoaksi saattaa päätyä pinaattiletut ja imurointi siirtyä, koska on niin täydellistä lähteä hiihtämään tai laskettelemaan näillä keleillä. Emme todellakaan lähde eri paikkoihin suorittamaan tai saadaksemme aikaiseksi, vaan siksi, että nautimme siitä. Ja olen sanonut tämän monta kertaa – lapsemme ovat pihalla eri ihmisiä kuin sisällä. Riidat jäävät sisälle ja ulkona kaikki vain toimii paremmin ja olemme tyytyväisempi perhe.

Myönnän, että aikamme on hyvin suorituskeskeinen ja ehkä se, että mekin tykkäämme tähdätä urheilukisoihin tekee osaltaan liikunnasta suorittamista. Työmaailman paineet ovat hyvin hektisiä ja sen päälle ei varmasti ole viisainta repiä joka ilta maksimisuoritusta, vaan nollata vaikka kävelylenkillä. Meille kuitenkin urheilu on ollut se perheen juttu ja oman ajan juttu – toisille se on vaikka käsityöt. Itse inhoan kutomista, maalamista ja piirtämistä. Sytyn liekkeihin kun saan treenata, missä muodossa vain. Kirjoittaa tai lukea. Lukeminen kulkeekin itselläni rauhallisena vastapainona muulle hötkyämiselle.

Tällä hetkellä on ulkona ihan maailman parhaat kelit. Minä aion heilua siellä juoksemassa, hiihtämässä tai pulkkailemassa. Tiistai-ilta on meillä aikatauluilta, sillä molemmilla tytöillä on harrastus. Kuopus sai yhden oman omasta pyynnöstään ja halusimme sen samalle illalle kuin esikoisen uinnin, jotta joka ilta emme suhaisi johonkin.

Perheet ja nautinnot ovat erilaisia. On hyvä pysähtyä ajattelemaan oman elämän arvoja, hektisyyttä tai aikatauluja, mutta siinä missä toisille sopii aikataulutus, toiset eivät sitä kestä ja se on hyvä muistaa. Lepokin on äärimmäisen tärkeä muistaa ja meillä pidetään kiinni siitä, ettei ikinä esimerkiksi valvoskella arkena yli puolille öin. Kännykkä jää itselläni aina eri kerrokseen nukkumaan kuin minä itse. Sillä saa iltoja rauhallisemmaksi.

Näissä kuvissa oli myös ihan täydellinen talvikeli, upea auringonpaiste ja taas suomalaisten firmojen juttuja, joita tykkään kovasti nostaa esille. Tämä asu on oikea kotiäitiyden univormuni, vietin näissä kuteissa hyvin paljon aikaa vauvavuonna 2016 ja edelleen yksi lempparipaitojani. Laitoin tarkoituksella kehiin vähän ylivalottuneita kuvia sekä ”irvistys”kuvia, toivat niin esiin sen upean paisteen!

Mitä sinä olet mieltä tästä aiheesta? Suoritetaanko yhteiskunnassamme liikaa? Osaatko pysähtyä? Onko lapsilla viisi kertaa viikossa aikataulutettu harrastus? 

Miksi minä juoksen?

Oletteko muut jo ihan joulufiiliksissä? Olen niin jouluhössöttänyt kuukauden ajan, että takki on jo tyhjentynyt ja höpötän pari päivää ihan muista jutuista. Palaan pian taas joulufiiliksiin!

Kuten ehkä olette huomanneet, minulla menee homma kuin homma helposti suorittamiseksi. Tykkään mitata asioita, tykkään kyttiä lukijatilastoja ja vaadin aina itseltäni enemmän ja parempaa, puhutaan melkein mistä vain asiasta. Aina pystyy parempaan, ajattelen. Tämä on vähän huono ajattelumalli, sillä siinä uupuu äkkiä ja unohtaa nauttia hetkestä. Yritän siis nykyään fiilistellä, nauttia hetkestä ja olla miettimättä, että voisin olla parempikin. Koska olen jo riittävän hyvä näin.

Mutta kiitos suorittajaluonteeni, sai juoksuharrastuksenikin aikanaan vauhdikkaan alun. Huomenna, aatonaattona tulee maagiset kaksi vuotta siitä, kun juoksin ensimmäisen lenkin. Toki olen urheillut aiemminkin ja paljonkin, eli pohjakuntoa oli, mutta juoksua inhosin. Tappavan tylsää ja sillä tavalla, tiedättekö. Olen kertonut tarinan monta kertaa. Juoksimme hupsua parin kilsan ympyrää Jyväskylässä, koska en tiennyt paljonko jaksan ja päädyimme juoksemaan kahdeksan kilometriä. Ja jäi nälkä juosta lisää.

Juoksenneltuamme muutamia lenkkejä (tai no siis mies oli juossut jo paljonkin, minä muutaman lenkin) olin minä meistä se, joka sanoi, että kyllä mä nyt yhden puolimaratonin juoksen, joo joo. Ja siitä se ajatus (ja ilmoittautuminen) sitten lähti. Rakastan tavoitteita, rakastan piiskata itseäni parempaan ja tavoitetta kohti oli kivaa (ja lopussa stressaavaa, voi lastentautien määrää) juosta. Nälkä kasvoi koko ajan syödessä. Vuosi sitten aatonaattona juoksimme vuosipäivälenkin ihan hirveässä hirveässä lumipyryssä ja kilsoja viime vuonna kertyi noin 1000km. Tänä vuonna tiesin määrän olevan enemmän, veikkaisin noin 1300km. Minähän olen mitannut joka lenkin. Ja sitten…

En koskaan jaksa liittää Suuntoa tietokoneeseen, sillä näen sen lenkin tiedot kellosta suoraan ja se riittää. Tiedän syketason, vauhdin, matkan ja nämä piisaavat. Päätin alkuviikosta kuitenkin kurkata, mikä on kokonaissaldo vuoden kilometreissä ja miten kuukaudet jakautuvat (veikkaan että elokuussa tai marraskuussa kilsoja tuli eniten). Ja miten kävi. Suunnosta oli loppunut muisti, eli se pitäisi synkronoida useammin ja maaliskuun alusta syyskuun alkuun juoksutulokseni oli 0km. Siis niitä ei ollut kellossa.

Teki mieli hakata päätä seinään. Otti päähän ihan hirveästi, vaikka samalla kysyin itseltäni, että miksi? Ne treenit on tehty, mitä se mittaaminen niitä muuttaa? Olisi ollut kivaa tietää, mutta toisaalta, ei ollut iso asia. Poljin jalkaa ja sanoin, etten juokse enää ikinä harmittaa niin. Hah, seuraavan aamun lenkillä pohdin mennessäni sitä, että ei sillä mittaustuloksella tosissaan ole väliä. Olen jäänyt juoksuun koukkuun monesta syystä ja tuona tiistaiaamuna mietin niistä ehkä yhtä tärkeimmistä. Rakastan olla ulkona, liikkua luonnossa ja hengittää raitista ilmaa. Tiistaiaamuna valo siivilöityi todella kauniisti pilvien lomasta ja nautin suunnattomasti maisemasta. Montako auringonlaskua ja nousua sitä on nähnyt juostessaan? Montako erilaista järveä on kiertänyt, katsellut sorsia ja joutsenia? Nauttinut ukkoskuuron raikastamasta ilmasta, juossut Lapinjärven maaseudulla haistellen kaurapeltoa, väistellyt Agia Napassa Kyproksella aamulenkillään baarista palaajia? Juossut aamuseiskalta Kyproksella merenrannassa muiden innokkaiden kanssa ja nauttinut lämmöstä ja heräävästä päivästä. Jutellut miehen kanssa ummet ja lammet pitkillä lenkeillä, sillä niillähän jutellaan tauotta. Ei ole kännyköitä tai muuta, on luonto, tossut ja juttelu.

Ne ovat aivan täysin korvaamattomia juttuja. Sellaisia, mitä en saa jumppasalista, en saa kävelylenkiltä (en ehdi tarpeeksi pitkää matkaa), en saa kotisohvalta. Juoksulenkkarit ovat lähteneet mukaan jokaiselle reissulle ja juostu on yhtä lailla Kyproksen kuin Prahan katuja, Jyväsjärveä ympäri, Helsingin lapsuudesta tuttua Keskuspuistoa on tullut koluttua ja Tampereen reittejäkin on kertynyt. Olen nähnyt vuodenajat paremmin kuin koskaan, saanut aimo läjän happea ja punaisia poskia.

Lisäksi juoksen, koska siinä näkee jotenkin paremmin kehityksen kuin esimerkiksi jumpassa. Toki tiesin, jos jaksoin punnertaa bodyattackin 100 punnerrusta suorin jaloin, että töitä alle on tehty. Ei muuten menisi enää, en punnerra enää ikinä. Mutta muuten sitä kehitystä ei jotenkaan huomaa samalla tavalla kuin juostessa. On mielettömän ihana tunne, kun 15 kilometriä menee nopeasti ja se ei vaadi älyttömiä ponnisteluja. Siitä tietää, että kehitystä on tullut.

Ja hei! Ihan hassu, mutta iso syy. Kahden lapsen myötä alkoi juoksu ja kahden lapsen myötä mökän määrä kotona lisääntyi. Olen monesti ollut viisikin päivää viikossa kahden lapsen kanssa päivät yksin ja päivän jälkeen sitä kaipaa hiljaisuutta. Menin joskus jumppaan, stressaannuin jo matkalla ruuhkissa etten ehdi ja kun ohjaaja karjaisi jaksaa jaksaa menetin hermoni. Teki mieli huutaa ole hiljaa. Lenkillä saa olla yksin ja hiljaa vauhdikkaankin päivän päätteeksi ja se on arvokasta ja lisää suuresti omaa jaksamista.

Ja aika. Juoksen myös ajan takia. Siis sen puutteen takia. Kaksi lasta, heidän harrastukset, omat harrastukset ja kaikki muut velvollisuudet jättävät tiukkoja välejä urheilla. Välillä äkkäät, että minulla on 45minuuttia yksin ja sehän riittää. Tossut jalkaan ja ovesta ulos. Ei kyttäilyjä jumppa-aikojen suhteen, ei tuskailua matkojen suhteen.

Siksi minä juoksen. Eniten luonnon ja nautinnon takia, paljon myös sen takia, että rakastan mitata tuloksia ja tehdä paremmin. Juoksusta on tullut elämäntapa ja toivon kovasti, että paikat kestävät, nimittäin juuri toissapäivänä juttelimme hierojan kanssa syystä, miksi koko ajan saan pakaran piriformikseni täysin jumiin. Liekö syynä raskaudet, mittaero jaloissa (jota on kyllä leikkauksella korjattu, mutta jota jäi) vai askellukseni? No, niin kauan kun kestää niin kaikki ok, täytyy muistaa se kehonhuoltokin.

Kuvat ovat erinäisiltä lenkeiltä kahden vuoden aikana. 30 asteen helteestä ja 15 asteen pakkasesta. Aina on hymy naamalla (ainakin lopuksi).

Oletko sinä hurahtanut juoksuun tai johonkin toiseen lajiin? Miksi itse harrastat juuri sitä?