Mitäköhän sanoisin, ettei tästä postauksesta tulisi maratonin mittainen? Miten tiivistää sisällä myllertävät tunteet ja ajatukset? Ja miksi niitä onkaan niin monia? Viime viikko oli huikea – minusta tuli ensi kertaa täti ja oma ennätys puolimaratonilla parani. Mutta millä fiiliksillä juostiin lauantaina?

Kuten kerroin, jännitin aika paljon etukäteen. Mietin, että jos sairastun, jäänee puolikas koko vuonna juoksematta, kun juoksukisat alkavat jo tässä vaiheessa vuotta vähentyä. Katselin sääennustuksia kaatosateesta ja mietiskelin pukeutumista. Kuinka paljon jarruttaisi menoa, jos olisi jo lähdössä läpimärkä?

Kisapäivän aamu koitti ja istuskelin mummoni luona kylässä ihan omissa ajatuksissani äitini parsiessa mieheni juoksutrikoita viime hetkellä. Haukottelin ja mummo sanoi, että väsyneenäkö meinasin kirmata kisaan. Väsyttikö minua? En tiennyt, maha oli kipeä jännityksestä. Tankkasimme kanapastaa 3,5 tuntia ennen starttia ja mietin jo sillä hetkellä, että söin ehkä liikaa. Olin tankannut niin paljon nestettä ja ruokaa viikon ajan samalla kun kulutus väheni, että olo oli täysi. Maha kipristeli ja oli kipeä.

Isäni heitti meidän Lutakkoon ja lähdimme kertsisadetakeissa tekemään lämmittelyä. Ei satanut, eikä taivas näyttänyt pahalta! Mahtavaa! Keskustelimme miehen kanssa, juoksemmeko yhdessä vai emme. Sanoin, että juostaan alku, minä haluan kuitenkin kuunnella musiikkeja ja saan niistäkin virtaa. Mies sanoi, että voi juosta minunkin kanssa, sillä ei hae omia ennätyksiä äskeisen flunssankin ja vähiin jääneen treenin takia. En tiennyt mikä taktiikka olisi paras. Heitin herjalla, että voitaisiin juosta sitten käsi kädessä maaliin (meillä oli myös peräkkäiset juoksunumerot toisin kuin viime vuonna, kunnon tiimi).

Juoksu lähti liikkeelle aurinkoisessa säässä. Minulla oli itse asiassa liikaakin päällä keliin nähden. Sykkeet ampaisivat perinteisesti ylös heti startissa – jännitys tekee sen joka kerta, en saa niitä painettua alas kisatilanteissa. Lähdimme jolkottamaan kahden tunnin aikatavoitejuoksijan perässä, sillä siinä oli haamuraja, johon uskoin pystyväni, kaksi tuntia (toivoin pääseväni alle, mutta jos edes kahteen tuntiin, edellinen ennätykseni oli 2.05 ja risat).

Emme olleet juosseet edes neljää kilometriä, kun mahaan alkoi sattua. Olin syönyt liikaa, olin jännittänyt, olin syönyt edellispäivänä mm.läjän soijapapuja sekä härkäpapuja. Kiittelin itseäni tästä virheestä ja sanoin miehelle, etten pääse tässä mahaväännössä maaliin asti. Hän voivotteli ja juoksi rinnallani. Päätin juosta niin pitkälle kuin pääsisin ja muutamaa kilometriä myöhemmin pahin mahakipu hellitti.

Eka kymppi tuli täysin tavoiteaikaan. Sanoin miehelle, että juokse vain kovempaa, mutta hän päättikin pysyä vierelläni. Useimmiten edellä ja kun välillä jäin, hän kurkki olkansa yli ja hidasti. Mietin olevani vain taakka siellä perässä ja sanoin kolmatta kertaa, että mene vain, mutta ei hän mennyt. Kyselin mieheltä puskassa loikkivasta miehestä onko tuo Harri Kirvesniemi vai vain hänen näköisensä mies (oli itse Kirvesniemi, selvisi myöhemmin). Kerroin lähellämme juoksevasta miehestä, että hän on vuotta vanhempi ja piti huikean kevätjuhlaesityksen kun olin viidennellä ja tuo mies kuudennella (taas näitä ihme asioita mitä muistan). Kulutin höpötyksiini varmaan energiaa liikaa.

Tavoitevauhtimme oli 5,40/km eli näin ollen ensimmäisen kiekan pitäisi taittua tunnissa, Jyväskylässähän juostaan 2 x 10,5kmn lenkki. Alitimme lähtö/maalikohdan sekunnilleen ajassa 1,00,00, kyllä molempia nauratti. Sitä mentiin just eikä melkein tavoitevauhtia. Silloin tuli taivaalta ensimmäiset pisarat. Jatkoimme kohti 12km:n kohtaa, jossa pitäisi olla kannustusjoukot.

Hetkessä vettä tuli taivaan täydeltä, eikä eteensä nähnyt. Jalat kylmenivät sekunteissa kun jokainen vaate kastui läpimäräksi. Juuri sillä hetkellä luureistani pamahti korviini ihan mahtava voimabiisi, Shakiran Disney-biisi Try everything. Huusin (lauloin, mutta huutamiselta se kuulosti hengästymisen vuoksi) ääneen biisiä Alban nurkilla.

I won’t give up no I won’t give in
Till I reach the end
And then I’ll start again
I wanna try everything

Vettä satoi suuhun laulaessa, silmät piti vetää kiinni kun ei nähnyt eteensä. Tuuli tuiversi. Sitten näkyi iloinen kannustusjoukko, vanhempani, lapseni sekä veljeni avovaimoineen. Nauratti, pikkuveljellä oli juuri mennyt myrskyssä sateenvarjo ympäri ja hän taisteli sen kanssa yksinään, tytöt hihkuivat ja vilkuttivat. 2-vuotiaan naama loisti sadevarusteiden keskellä kuin Hangon keksi ja kuulin, kun hän hihkui ISIII! Mies kävi heittämässä läpyt, minä törkeästi vain vilkutin. Heidän luokseen kiertäminen olisi tuonut muutamia lisämetrejä, jalat olivat jäässä ja tuli olo, että lopusta tulee vaikeaa. Mies juoksi minut kiinni heitettyään läpyt.

14 km:n kohdalla mahakipu palasi. Irvistelin ja mies selitti jotain bajamajoista, mutta päätin keskittyä musiikkiin, enkä kuullut mitä hän höpötti. Jalkoja paleli ja yritin saada huomiota pois ikävästä olosta jammailemalla käsilläni ja laulamalla Antti Tuiskun sekä Erinin bomchikawauwauta tai mitä lie. Vierestä tuli tiukka komento mieheltä ”lakkaa tuhlaamasta energiaa tollaiseen!” ja pistin kädet takasin juoksuasentoon. Minkäköhän hullun leiman oikeasti sain kun lauloin ja tanssin menemään? Olin niin jossain omissa tiloissani, etten jaksanut välittää.

16km:n kohdalla alkoi tuntua pahalta. Edessä oleva vitonen tuntui samalla pitkältä ja lyhyeltä. Nyt en antaisi enää periksi. Kun kiipesimme vikaa kertaa korkeimman mäen (joka ei sekään ole paha) sillan päälle, luureista huusi Jonne Aaron ”EI, EI MIKÄÄN TUNNU MILTÄÄN ENÄÄ EI!”. Huusin mukana sokeana sateesta ja tiesin vaikuttavani sekopäiseltä. Imaisin 16,5km:n kohdalla vähän energiageeliä, ei sillä että olisi ollut nälkä tai jano, mutta henkiseksi tueksi. Mies sanoi, että nyt on lyhyt matka enää.

18km:n kohdalla alkoi tuntua voittajalta. Ehkä energiageeli pisti puhtia jalkoihin, suuhun satanut sade teki sen, ettei juomapisteitä tarvinnut. Vaajakosken motarin nurkilla lauloin kovaa sekä Aknestikin Suomirokkia, että Ellinooran Leijonakuningasta. Aloimme miehen kanssa ohitella ihmisiä ja siitä sai hullun voiman, kun tajusi pystyvänsä pitämään hyvän tahdin loppuun asti. 18km:n kohdalla oli hyytymisiä nähtävissä. Hymyilin, tiesin että pääsisin maaliin, mutta missä ajassa?

20km:n kohdalla luureista pauhasi Klamydian pienen pojan elämää, hymyilin biisille, sateelle, kaikelle. Me ollaan melkein maalissa! Mies oli pysynyt vierellä koko reissun ja välillä, kun teki mieli hidastaa, katsoin hänen selkäänsä ja päätin pysyä mukana. Ärsytti, miten hymyilevänä ja hyvinvoivana hän juoksi ns. alle oman tasonsa, kun sama vauhti vaati omalta kropalta sen, että annoin kaikkeni. Toisaalta hänen keskivauhtihuutelunsa, kannustuksensa ja helpon näköinen menonsa tekivät sen, että minäkin sain voimia jatkaa samaa tahtia. Ei tämä nyt niin kova rasti olekaan.

Kova sade sai maalintulobiisini, Apulannan, pätkimään, en ole kokeillut toimivatko luurini enää tuon kaatosateen jälkeen. Olin ajoittanut biisit kyllä täydellisesti omaan fiilikseen ja sattumalta myös saderyöppyihin sopivaksi. Kurkin kelloa, kyllä me pääsemme siihen tavoiteaikaan! Muutama metri ennen maalia tartuin miestä kädestä ja toteutimme sen vitsillä heitetyn ajatuksen ja juoksimme käsi kädessä maaliin. Tytöt kannustivat isovanhempien kanssa maalissa. Loikkasin viimeisen askeleen ja leveä hymy levisi naamaani. Perillä, tavoitteessa ja sen sijaan että olisin huohottanut kaksinkerroin niin kuin vuosi sitten, hymyillen kävelin eteenpäin ja join urheilujuomat. Nyt tajusin, miten erilaista on juosta ilman anemiaa.

Sisätiloihin päästyämme tarkistimme sen virallisen ajan: 1.59.58. HAH! Pääsin siis kahdella sekunnilla kahden tunnin alle, mutta pääsin kuitenkin! Fiilis oli ihan mieletön. Tärisimme kylmästä ja vasta kun pääsimme mummilaan riisumaan vaatteita huomasin miten läpimärkiä kaikki vaatteet olivat. Siinä vaiheessa vasta tajusin ulos katsoessani, paljonko sitä vettä todella satoikaan. Onneksi pääsimme yli puolet kuivana, se vaikutti varmasti fiilikseen ja lopputulokseen. Keskivauhtimme oli sen 5,40, täydellisesti tavoitteen mukainen.

Jännitys oli lauennut, onnistuminen saavutettu ja fiilis oli ihan mahtava. Olin hyvin kiitollinen miehelle tuesta ja mietin, ettei ihan heti tule tilaisuutta juosta hänen kanssaan käsi kädessä maaliin. Tämä sateinen reissu jää varmasti ikuisesti muistoihini. Se hetki, kun maali saavutettiin, tavoite oli saavutettu ja tyttäremme hihkuivat maalin vieressä oli voimaannuttavimmat sekuntit hetkeen. Maalikamera tallensi käsi kädessä maaliintulomme (jaoin innoissani sen Instassa @optimismiakatja). Fiilis oli katossa, kiitin kroppaani jaksamisesta ja onneani siitä, että maha pysyi kuin pysyikin kasassa loppuun asti.

Aamulla heräsin miettien, milloinkohan pääsen taas juoksemaan, eli fiilis hommaan jäi. Vannoin kyllä matkalla, etten enää lähde kisoihin kun stressaan niin, mutta mies muistutti että meillä on HCR maksettuna. Ai niin joo! Äitini pyytäessä minua jumppaan lähdin sitten sunnuntaiaamupäivänä vielä muokkausjumppaan ja täytyy sanoa, että jouduin vähän lintsaamaan kyykkyjä, jalat meinasivat jumittaa. Jumissa ollut oikea polvi tuntui eilisen, mutta ei enää tänään. Toivuttu on ja palaan muistoissani lauantaihin vielä monesti.

mekko NOSH ORGANICS/ takki H&M (second hand)/ aurinkolasit KAPPAHL/ korvikset UHANA DESIGN/ saappaat ostettu kaverilta

Näissä kuvissa siis hymyilee hyvin onnellinen nainen. Tämä oli minulle iso juttu, jota odotin kauan. Asun takin ostin muuten fb-kirpparilta viime viikolla kun hain sitä, joku muukin oli hakemassa ostamiaan vaatteita. Tuo nainen huikkasi minulle kiitokset kivasta blogista ja olin niin yllättynyt, etten saanut sanottua mitään järkevää. Perään yritin huudella, että kiitos kun sanoit lukevasi. Jos siis luet tämän, pahoitteluni kun säädin takapenkin muksun kanssa enkä saanut kiitettyä paremmin. <3

Oli ihana ja ikimuistoinen viikko sekä viikonloppu. Jaksoitteko lukea koko tekstin? Jakakaa omia tuntemuksianne onnistumisista, ihan mistä vain, ei tarvitse liittyä juoksuun! Olisi ihanaa kuulla niitä!

Iloista alkanutta viikkoa!