Hyvän fiiliksen puolimaraton

Lauantaina juoksukansa oli vauhdissa Jyväskylässä, kun Finlandia Marathon juostiin perjantain ja lauantain aikana. Minä mietin mielessäni, miksi sitä pitää aina työntää itsensä epämukavuusalueelle ja ilmoittautumaan juoksukisaan. Kai se on se itsensä voittaminen ja fiilis. Se, kun pääsee maaliin ja saa ripustaa uuden mitalin mitalinaulakkoon. Kyllä niissä kisoissa joku motivoi. Juoksin ensimmäisen puolimaraton-kisani 35-vuotiaana ja nyt nelikymppisenä olin starttiviivalla 11. kerran. Sanoin, että nyt riittää kisaaminen, mutta mies muistutti, että olemme jo ilmoittautuneet toukokuulle kisaan. No josko se vielä mennään? Koskaan ei ole ollut niin hyvä fiilis kuin lauantain juoksussa, joten sen puolesta jäi älyttömän hyvä mieli!

Finlandia Marathon

Finlandia marathon juostaan Jyväskylän tuttuakin tutuimmissa maisemissa Jyväsjärven ympärillä. Täysmatkan menijät juoksevat neljä kertaa järven ympäri, puolikkaan menijät kahdesti. Ilmahan oli täydellinen lauantai-iltapäivänä, vettä satoi kaatamalla päivän ja vielä lähdön lähestyessä satoivat viimeiset pisarat. Sade loppui lähdön hetkellä ja ilma oli ihanan hapekasta ja sateen raikastamaa. Isto Hiltunen perinteisesti lauloi ja juonsi tapahtumaa ja porukka kerääntyy kohti lähtöä. Viimeisenä vielä Finlandia-hymni ennen lähtöä ja sitten mennään!

Minä lähdin ihan nollaodotuksilla juoksuun. Kisapäivälle osui kuun pahin päivä (naiset ymmärtävät ainakin, mitä kuukautiskrampit + pitkä juoksu ovat yhdessä), joka pakotti ottamaan lääkkeitä ennen starttia. Ajattelin, että jos maaliin selviän niin hyvä. Aika sitten fiiliksen mukaan.

Ensimmäisten kahden kilometrin jälkeen sain heittää läpyjä niin veljeni taaperolle kuin omille tytöilleni. Fiilis oli todella hyvä. Kolmen kilometrin kohdalla Finlandissa alkaa olla todella hyvin tilaa juosta, eikä tarvitse koko ajan etsiä juoksureittiä uusiksi. Mennä painelin fiiliksen mukaan, lauleskelin mennessäni ja ohitin ensimmäiset juomapaikat. Ajattelin, että jos haluan ennätykseni, on painettava noin 5,40 min/km vauhtia, mutta katselin kelloa hyvin vähän.

Puolivälissä ohitin maalipaikan ja olo oli edelleen kevyt, mutta tiesin, että taistelu on vasta edessä. 12 km:n kohdalla näin taas veljeni perheen ja oman perheeni. Mietin, että edelleen hymyilyttää ja askel kevyt, ihanaa.

Suurin ”en jaksa enää”-hetki tuli 17 km:n kohdalla. Yhtäkkiä jalat alkavat painaa ja neljä kilometriä tuntui todella pitkältä matkalta. Minulla oli vauhtikarkkeja mukana ja otin siinä kohdassa ensimmäisen ja viimeisen karkin – en huomannut mitään vaikutusta kyllä, mutta ehkä sokeri jotain buustaa. Toisaalta siinä kohdassa maali jo suorastaan näkyy järven yli. Tein pääni sisällä taistelua – jaksat kyllä, se on nyt mielestä kiinni. En katsellut kelloa, juoksin vain sitä vauhtia mitä kykenin. Ohittuani 20 km:n kyltin katselin, että pieni kiristys ja ennätys on siinä. Mutta kun ei kiihtynyt, ei kiihtynyt. Maalin tulin tasan kahdessa tunnissa, 56 sekuntia ennätyksestäni jääden. Oman Garminini mukaan vauhtini oli 5,41min/km, virallisen mittauksen mukaan 5,45min/km. Aika ero, mutta eipä tämä nyt haitannut.

Se oli nimittäin täysin yli odotusten suoritus. Vielä aamulla olin ajatellut, etten kykene juoksemaan ollenkaan. Mutta koska olen suht periksiantamaton, päätin, että yritän. Ja sitten kurvasin lähes ennätysajassa maaliin. Oli todella todella hyvä fiilis. Ja ensi kertaa ikinä lähes koko matkankin aivan todella iloinen mieli ja hoilottelin ääneen monet biisit.

Puolimaratonille valmistautuminen

Aina minulle sanotaan, että jos vaihtelisin treenejäni enemmän, saisin paremman tuloksen. Jos tekisin vetoja ja ja ja… Viikonloppuna mietin, etten ole yhtään ohjelmien noudattaja, en yhtään rutiini-ihminen vaan täysin fiilisliikkuja. Jos sillä pääsee pariin tuntiin puolikkaan niin hyvä. Ei minulla ole motivaatiota noudattaa ohjelmia tai yrittää kiristää paria minuuttia pois. Siihen vaikuttavat niin monet asiat. Elämän kuormittavuus, miten lepo ja tankkaus onnistuu, onko terveenä ja niin edespäin.

Minä juoksin syyskuun alussa 73 km reilun viikon sisään ja erityisesti panostin viimeiset viikot raudan syömiseen. Join paljon, join urheilujuomaa, otin rautaa vatsakivusta huolimatta. Olin aika väsynyt kaikesta muusta, mutta sain viimeiset yöt nukuttua suht hyvin ennen kisaa.

Minulle jäi todella voittajafiilis, yllätin itsenikin. Maaliin tulin hymyssä suin hyvissä fiiliksissä. Jyväskylässä juokseminen on kyllä parasta! Olen sitä mieltä, että teki sitä mitä tahansa, on pääasia, että tekee asiaa itselleen, ei vertaile ja saa siitä hyvän fiiliksen. Pääasia, että liikkuu, liikkui sitten juosten, uiden, pyörällä, kävellen, miten vain. Hyvän fiiliksen mukaan!

Kyllä itsensä voittaminen ja se, ettei anna periksi on ihanaa. Nyt olisi jo hinku juoksulenkille, mutta vähän ankkamainen askel vielä. Ehkä verryttelen tänään kävelylenkin muodossa!

Jyväskylään olisi ollut niin kivaa jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta onneksi ehdimme nähdä mummoa ja anoppia ja minun lapsuudenperhettäni kisan lomassa.

Onko muita Finlandissa olleita ruudun takana? Ja olihan viikonloppuna monia muitakin juoksukisoja! Iloista alkanutta viikkoa! Ja kiitos palautteista somessa, minulle merkitsee todella paljon aina kun joku kertoo, että olen innostanut hänet liikkumaan. Jee!

Mitali ja uusi ennätys Finlandia Marathonilla

Sykkeeni nousi, kädet tärisivät ja hiki alkoi valua, kun mieheni kyyditsi minua lauantaina kohti Lutakkoa. Rauhoitu yritin käskeä kehoani, mutta jännitys pyrki väkisin pintaan. Sanoin miehellekin, että minkä ihmeen takia jännitän, voin tuosta vain juosta kympin lenkin, miksi jännitän edessä olevaa varttimaratonia? Jokin näissä kisoissa aina on, että kun lappu on teipattu rintaan, sitä haluaa yrittää parhaansa ja toki ennätyksetkin on usein mielessä. Edessä olisi ensimmäinen kisani ilman anemiaa, josta olen kärsinyt yli 20 vuotta, vaikuttaisiko se asiaan?

Elämäni ensimmäinen varttimaratoni Finlandia Marathonilla

Edessä oli lauantaina siis elämäni ensimmäinen varttimaraton, eli 10,5 km Jyväskylän Finlandia Marathonissa. Naureskelin, että virallinen ennätyshän siitä tulee jos maaliin pääsen, sillä en ole ikinä juossut tällaista matkaa kisassa. Olin ilmoittautunut kympille, jonka piti olla Valon kymppi perjantai-iltana, jo pimeän koittaessa. Kiehtoi ajatus myöhäisestä juoksuajasta näin iltaihmisenä ja valaistu Jyväsjärvi siltoineen on todella kaunis. Mutta perjantailta peruttiin kaikki juoksumatkat ja tiivistettiin tapahtuma lauantaille koska… Tiedätte. Näin päädyin juoksemaan lauantaina kympin sijaan 10,5 kilometriä, sillä virallista kympin kisaa ei järjestetty ollenkaan.

Kesän treenit menivät reisille

Juoksin kesällä todella vähän. Minulla oli motivaatio ihmeen hukassa. Oli kipuja ekasta rokotteesta viikkotolkulla, oli kiire työrintamalla ja sitten oli liian kuuma (oikeasti olin vain ehkä laiska, kunhan selittelen). En ole koskaan noudattanut mitään juoksuohjelmaa ja tiesin, että kympin matkalle kannattaa tehdä vähän vetoja ja palautuksia, jos haluaa kiristää maksimit vauhtikestävyydestä. Näitä lisäsin elo-syyskuussa lenkeille, mutta aika viime tipassa. Olikohan niistä mitään hyötyä, siitä en osaa sanoa.

Finlandia marathonin kaikki matkat alkavat Finlandia-hymnillä ja oli todella vaikeaa pidätellä kyyneliä. Jokin siinä tilanteessa, jännityksessä, kotikaupungissa (kutsun Jyväskylää varmasti aina kotikaupungiksi) ja sävelessä on ihan liikaa. Startti pamahti ja lähdin juoksuun itku kurkussa, ekalla kilometrillä oli vaikeaa saada hyvin hengitettyä liikutukseltani.

Olin ajatellut, että realistinen kympin vauhtini olisi noin 55 minuuttia, eli pingottava olisi 5 min 30 sekuntia kilometrivauhtia. Tähän tähtäsin heti alusta alkaen, ettei loppuun jäisi kirittävää liikaa. Kilsat menivät kuta kuinkin alussa siihen, tuli 5,36 min kilometri, meni 5,20 kilometri. Kolmen-neljän kilometrin kohdalla kelloni sekosi ja kuulin muidenkin puhuvan tästä jälkikäteen. Mitkä voimat siellä Kuokkalan nurkilla saavat kellon heittämään noin? Satelliitit puuttuvat? Oma kelloni näytti vauhtia 4,40 min/kilometri ja heti perään 6,20min/kilometri. Edessä juossut mies tuntui pitävän todella hyvin 5,30 vauhtia, joten tässä vaiheessa päätin vain pitää etäisyyden häneen kohtuu samana ja kellokin alkoi taas näyttää järkevämpiä matkan edistyessä.

Oma ennätys ja täydellinen keli

En muista koskaan juosseeni näin täydellisessä kelissä Jyväsjärveä ympäri. Vaajakosken moottoritien nurkka on aina ollut suht tuulinen, nyt siellä ei yksikään korsi heilunut. Aivan tyyni keli. Täydellinen lämpö (takki meinasi olla kyllä liikaa), hyvin tilaa juosta. Olosuhteet olivat aivan täydelliset. Siellä Vaajakosken motarin nurkilla aloin innostua – enää pari kilometriä maaliin! JEE! Tämähän menee valtavan nopeasti verrattuna siihen, että yleensä juokse puolikasta. Tahti oli tuntunut hyvältä ja pystyin ohittamaan useamman selän parilla vikalla kilometrillä.

Adrenaliini tai endorfiini tai joku, joka aina iskee juostessa päälle sai minut villiintymään ja lauloin sitten ihan täysiä ääneen luureista tullutta Shakiran Try Everything-biisiä. Laitoin vielä uudestaankin tulemaan, sopi niin fiiliksiin.

I won’t give up
No, I won’t give in till I reach the end
And then I’ll start again
No, I won’t leave
I want to try everything
I want to try even though I could fail

Ylipäätään ääneen laulaminen saa minut juoksemaan kovemmin. 9 kilometrin kohdalla kuuntelin ehkä yhtä maailmankaikkeuden nolointa biisiä, E-roticia ja lauloin ääneen kovaa ”Fred come to bed” ohittaessani miespuolista juoksijaa. Vasta maalissa mietin pahimman sekopäisyyden (kokevatko muut tätä?) helpotettua, että hän kyllä varmasti kuuli, näytti juoksevan ilman musaa. Hetkellisesti melkein nolotti.

Kurvasin kympin väliaikapisteelle ajassa 54,10, mikä on selkeästi kovin kympin aika ja lähes minuutin tavoitetta parempi. Vitsi oli hyvä fiilis, vaikka viimeinen 500 metriä oli loputon. Olin vetänyt omalle tasolle aika maksimeissa. Maaliin kurvasin ajalla 57,06 ja loppumetreillä mies, joka tietää hyvin tasoni ja sen miten tiukassa minuutit ovat, huusi ”älyttömän kovaa”. Onnellisena tulin maaliin. Mielettömän ihana juoksu.

Sijoitus oli 46/149 maaliin tulleista naisista, joten kyllä siihen täytyy olla tyytyväinen näillä treeneillä. Happi riitti aivan eri tavalla nyt ei-aneemisena. Hetkellisesti mietin, että olin aika loppu yhden kiekan jälkeen ja tuttuni Pia painoi neljä samalla vauhdilla, että kehtaako tästä tuloksesta iloita. Mutta päätin iloita, Pian treenimäärät ja tavat ovat niin ammattimaiset, ettei voi vertailla. Hän veti muuten hurjan upeasti, lue täältä lisää!

Vaikka siellä omilla rajoilla mentäessä tuntuu monesti pahalta ja vaikka ehkä mutisin, etten juokse enää ikinä, taidan lähteä tästä lenkille. Muita lauantaina kisanneita? Miten itselläsi sujui? Mitali laitettu talteen samoin kuin hyvät muistot! Kiitos Finlandia Marathon jälleen kerran!