”Äiti mä en halua että sä meet verikokeeseen!” sanoi minulle nelivuotiaani tiistaiaamuna. Olin sanomassa heippoja lapsille, sillä lähdin jo seiskan jälkeen verikokeeseen, johon piti olla syömättä. ”Miksi et halua”, kyselin. ”No kun suhun sattuu!”, hän vastasi kyynel silmäkulmassa. Voi pieni, mietin, halasin ja lupasin, että selviän. Voi kun ymmärtäisit miten paljon paremmin äiti voi nyt.
Tiistaina oli siis aika mennä verikokeeseen, kun kaksi kuukautta infuusiosta oli kulunut. Tämä rautahomma on aihe, josta saan ehdottomasti eniten kysymyksiä Instagrammissa ja Google tuo tasaisesti kävijöitä aiheen tiimoilta. Siksi ajattelin kirjoittaa teille missä mennään nyt ja mikä on oloni. Ehkä tarpeen myös vähän kerrata miten tähän on tultu, hakusanoilla rauta, rautainfuusio ja anemia löydät myös kirjoituksiani aiheesta.
Mistä anemia johtuu?
Tätä minulta kysytään ihan hirveästi. Että on tutkittu mistä se johtuu ja onko tutkittu esimerkiksi keliakia, kilpirauhasarvot ja imeytyvyys. On on ja on. Keliakaa ei ole löydetty, kilpirauhasarvoja on tutkittu suhteellisen useinkin ja ne mitattiin nyt taas toissapäivänä samassa yhteydessä rauta-arvojen kanssa. Minusta ei ole löytynyt mitään perinpohjaista vikaa, mistä anemia johtuu.
Oma oletukseni on (huomaa, nämä ovat sitten kaikki omia kokemuksiani ja tilanne on kaikilla eri!) että siihen vaikuttaa muutamat syyt. Kun anemia todettiin ensi kertaa vuonna 1997 (hemoblogiini oli tuolloin 90, naisten alaraja 120) kärsin erilaisista hormonihäiriöistä ja kuukautiset olivat sellaiset, etten pärjännyt mitenkään esimerkiksi 45 minuutin oppituntia ilman vessareissua. Rautaa siis meni ns. hukkaan ja sitä olisi varmasti pitänyt syödä tasaisemmin. Samaan aikaan lopetin myös punaisen lihan syönnin.
Tilanne varmasti tasaantui kun söin e-pillereitä lähes 10 vuotta, se piti kroppani rauhallisempana ja vuodot pienenä. Ei jotenkaan tullut edes mieleen mittailla rauta-arvoja ikävuosina 20-30v, eikä niitä kukaan kysellyt. Kun esikoista odottaessani neuvolassa mitattiin ensi kertaa rauta-arvo, se oli 115. Olin tuolloin 29-vuotias. Terveydenhoitaja sanoi, ettei viikolla 7 pitäisi vielä näin tippua rauta-arvot, onko minulla aina ollut huonot arvot? Vastasin, että varmaan, on ollut pahaakin anemiaa, muttei kukaan ole minua aikoihin tutkinut. Ferritiineistä ei puhuttu odotuksissa mitään. Sain käskyn syödä rautaa odotusajan ja parhaani mukaan sitä popsin, vaikka se oli vatsan kannalta haasteellista. Imetykset ja raskaudet ovat aivan omiaan tietenkin tiputtamaan rauta-arvoja. Kukaan ei tutkinut arvojani raskauksien jälkeen, mikä on oikeastaan aika hassua. Silloin keskitytään vauvaan.
Viimeinen niitti oli ehkä innostukseni juoksuun, jonka aloitin kuopuksen vauvavuonna. Juoksin paljon ja alla oli synnytys sekä imetys. Rautoja en edes miettinyt. Pitkäkestoinen kestävyysurheilu syö tehokkaasti rautavarastoja ja juoksu on yksi ns. ykköskuluttaja.
Miten anemia oireilee? Miten sen voi huomata?
Tässäpä tulee se kohta, mikä minua ”surettaa” ehkä eniten. Olen pitänyt itseäni koko aikuisiän tietynlaisena tyyppinä. Tyyppinä, joka muun muassa panikoi, saa ihme sydämentykytyksiä eikä ole aamuisin virkeä koskaan. Olen kärsinyt paljon unettomuudesta ja muistan, kun valitin miehelle sydämentykytyksistä kotimme hississä häävuonnamme 2005. Kärsin paniikeista asuessamme Englannissa 2006. Ajattelin niiden johtuvan stressistä, erilaisesta elämäntilanteesta, milloin mistäkin. Kun unettomana vaelsin vauvani nukkuessa vuonna 2016 pitkin taloamme, ajattelin sen johtuvan hormoneista etten nuku. Kun vauva oli taapero ja minä edelleen uneton ja lyhytpinnainen, ajattelin että kahden pienen kotiäiti nyt on väsynyt ja lyhytpinnainen. Kun kampaaja totesi, että hiukseni irtoavat sanoin, että se kai kuuluu asiaan raskauden jälkeen. Ei ei ja ei. Lääkärissä unettomuuteen sai välittömästi unilääkettä, mutta veriarvoja ei testattu ikinä missään. Ei näin.
Kun keväällä 2018 olin aika hoikassa kunnossa juoksuharrastukseni sekä aktiivisen kotiäitiarjen vuoksi, sain vatsataudin joka ei taittunut millään. Jouduin Taysiin tiputukseen ja siellä ensi kertaa tutkittiin veriarvoni. Hemoglobiini oli 90 ja ferritiini 3. Olin hämmentynyt, miten ne nyt niin huonot? Lääkäri tiukkasi, olenko syönyt ulostuslääkkeitä. MITÄ IHMETTÄ? Olin oikeasti aika järkyttynyt. No en todellakaan ole! ”Joskus meille tulee vastaan näitä”, hän totesi lopulta. Olen vieläkin vihainen. Liikuntaintoni ja vatsatautini kuitattiin sen piikkiin, että keksivät minulla olevan syömishäiriön ja syön jotain laksatiiveja. Olin niin shokissa, etten kyennyt puolustamaan itseäni.
Silloin kuitenkin sain tietää rauta-arvoni ja aloin vimmatusti syödä rautaa ja hoitaa parantumistani. Kroppa otti aika hyvin rautaa vastaan ja muutamassa kuukaudessa arvot olivat nousseet hyvin, hemoglobiini oli 127 ja ferritiini 32. Lisäksi olin vähentänyt juoksua, jotta kroppa toipuisi ja rauta imeytyisi ja opetellut paljon syömään niin, ettei raudan imeytyminen häiriydy. Ei maitotuotteita, teetä tai Pepsi maxia ruoan tai raudan kanssa, luin hirveästi rauta-asiaa ja ruokavaliojuttuja.
Millaiset olivat omat oireeni aneemisena?
Nyt kun voin paremmin, ymmärrän vasta kaiken miten olen oirellut 20 vuoden ajan. Unettomuus, kärsimättömyys, sydämen tykytykset, hiusten lähtö ja oheneminen, paniikkioireet, urheilutulokset, jotka eivät treenistä huolimatta palaudu, lihasten huono palautuminen ylipäätään, itkuisuus. Siinäpä muutama oire. Kova palelu, jonka luulin johtuvan anemiasta, mutta ei kai johdukaan.
Niin, se paniikki. Olen välillä luullut olevani paniikkihäiriöinen. Ensi kertaa se iski väsyksissä lentokoneessa vuonna 2005. Viime vuonna paniikki saattoi tulla yksi hiihtolenkillä metsässä. Kun hiihdin, syke nousi, happi ei riittänyt ja tuli hätä, että kuolen sinne metsään. Siksi en mielelläni hiihdä kauas autolta tms. Olen opetellut ihmeellisiä keinoja, jotta paniikkia voisi välttää niissä paikoissa, joissa se on tullut. Olen selittänyt olotilaa miehelle, joka ei tietenkään ymmärrä, mikä hiivatin hätä tulee metsässä. Katso, tuolta näkyy asuintaloja, et ole yksin missään. Ja samaan aikaan rinta räjähtää, vaikka järki sanoo, että pienintäkään hätää ei ole. Olen jumppasalista joutunut kerran lähtemään, kun luulin saavani paniikin. Tosiasiassa se oli vain korkea syke, johon hemoglobiini ei pystynyt ja joka aiheutti tunteen, että tukehdun. Tämä panikointi on asia, jota olen hävennyt eniten ja luullut olevani jotenkin hullu. Kuka nyt pelkää hiihtää metsässä, kun taloja näkyy puiden välistä? Mitään tunturivaellusta en ole voinut kuvitellakaan tekeväni.
Vähän nolona kirjoitan nytkin auki tästä elämääni 20 vuotta hallinneesta olotilasta, jota en ole tajunnut laittaa rautojeni piikkiin. Toki paniikit pahenevat jos valvot. Ja valvot sekä olet uneton myös niiden rautojen takia.
Rautainfuusio sekä olo sen jälkeen
Loppuvuodesta oli epätoivo. Kokeilin kaikkia rautavalmisteita läpi, mutta yhdistettynä endometrioosin vuoksi kipuilevaan vatsaan mikään ei sopinut. Sattui aamusta iltaan vatsaan kaikki. Rauta-arvoni olivat taas onnettomat, hb 110 ja ferritiini 3. Masensi ja itketti. Ajattelin, että vielä kerran yritän infuusiota ja menin Mehiläiseen yksityiselle lääkärille. Hän totesi aika pian, että nyt on niin pitkän ajan näyttö yli 20 vuoden anemiasta, että hän laittaa lähetteen infuusioon. Itkien lähdin vastaanotolta.
Kutsu tuli aika pian ja tammikuun alussa menin Hatanpään sairaalaan tiputukseen. Siitä lisää tässä kirjoituksessani. Jännitti, sillä rautainfuusio ei ole mikään oikotie onneen. Siitä voi tulla pahojakin allergisia reaktioita, miksi sitä ei tuosta vain määrätä jokaiselle. Tiputus meni hyvin, ei tullut reaktioita ja lähdin kotiin.
Seuraavana aamuna olo oli hirveä. Olin kuin jyrän alle jäänyt, elefantti istui rinnan päällä ja en jaksanut tehdä yhtään mitään. Oksetti. Olo jatkui pari päivää, tuli parempi päivä ja sitten päivänä numero neljä tiputuksen jälkeen alkoi pahin olo. Kivut olivat uskomattoman kovat. Vertasin niitä denguekuumeessa tunteemani oloon. Joka ikinen jäsen, lihas, luu, kaikki särkivät kehossani, pääni meinasi räjähtää, oksetti ja ahdisti paniikin kaltaisesti rinnassa. Otin maksimiannokset särkylääkettä ja pyörin sängyn pohjalla. Kuumetta ei ollut, mutta särkylääkkeet eivät tehonneet siihen kipuun kehossa yhtään. Olin vähän kauhuissani. Minun piti parantua, olen kipeämpi kuin ikinä. Apua! Miten selviän töistä? Entä lapset? Jouduin antamaan kopin lapsista täysin miehelle. Pahin olo kesti viikon, sitten pääsin liikkeelle.
Pääsin liikkeelle tarkoitti, että pystyin suorittamaan arkea, mutta olo oli hirvittävän raskas. Aamuisin heräsin öiden jälkeen, jotka nukuin kuin unilääkkein. Olin aivan tajuton, enkä herännyt lapseen, joka korvani vieressä kertoi, että näki painajaista. Minä, joka heräsin aiemmin naapurin pieruun yöllä. Se oli suorastaan pelottavaa ja onneksi mies oli vieressä ja vei lapsen takaisin sänkyyn. Nukuin sikeämmin kuin ikinä ja samalla olin väsyneempi kuin koskaan. Urheilu takkusi ja jalat olivat lyijyä. Pelotti, helpottaako olo ikinä.
Kaksi kuukautta infuusion jälkeen
Nyt infuusiosta on kulunut kaksi kuukautta. Viiden tuskaisemman viikon jälkeen aloin huomata, että mieli alkaa olla ehkä kirkkaampi. Yhtenä päivänä lenkillä tajusin, että kaikki ne mäet, jotka olivat raskaita juosta, ovat madaltuneet. En hengästy, juoksen kevyesti loikkien ja ylämäet eivät ole mäkiä enää. Itkin juostessani kun huomasin eron. Itkin niin, että piti pysähtyä, kun en nähnyt kyyneliltä eteenpäin.
Menin yksin metsään hiihtämään viime viikolla. Hiihdin 16 kilometriä yksikseni. Miksi? Ensinnäkin, koska se oli niin kevyttä vaikka tahti oli reipas. Vihdoin se vuosia jynssäämäni kunto alkoi ns. tulla esiin kun happi kiersi. Lisäksi hiihdin ja hiihdin, koska ensi kertaa 20 vuoteen mikään ei ahdistanut. Ei ahdistanut yhtään olla yksin metsässä. Ei tullut mieleenkään saada paniikkia, vaikken nähnyt yhtään talon kattoa tuolla reitillä. Itkin taas, enkä puhunut asiasta kuin miehelle saunassa illalla. Hän hymyili ja oli selkeästi onnellinen puolestani. Muille en kertonut, sillä en ollut kertonut siitä paniikistakaan, mutta mies on elänyt rinnallani 20 vuotta ja nähnyt, miten oireilen. En voi ikinä kiittää häntä tarpeeksi siitä, että on jaksanut, tukenut ja tsempannut ja googlettanut, missä on rautaa hyvin. Sitten hän on grillannut minulle rapuja, jotta parantuisin. Kiitos kun olet.
Menin hissiin, jumppasaliin, nousin reippaasti portaita hammaslääkäriin loikkien. Ei ahdistusta, ei paniikkia, ei sykkeennousua. Vain hyväkuntoinen tervepäinen nainen. Itkin vähän joka välissä onnesta. Se, että paniikki on poissa, parantaa elämänlaatua niin valtavasti, etten voi selittää. Se, etten ole tajunnut aiemmin sitä, mistä se johtuu harmittaa rajusti.
Mikä muu on muuttunut infuusion jälkeen?
Menin kampaajalle ”sinulla kasvaa elinvoimaista uutta hiusta täältä, voidaan taas vaalentaa”. Nieleskelin. Pieni asia, tukka, mutta sekin reagoi.
Lapseni tappelivat, oli ilta, olin väsynyt. Menin rauhallisesti juttelemaan heille, en hermostunut väsyksissäni, olin ihan rauhallinen. Hymyilin sisäänpäin ja mietin, että tämä se vasta on elämää.
Helmikuussa päälle tuli isompi työtaakka, kun kaikki asiat tapahtuivat yhtä aikaa. Sen sijaan että olisin vetänyt hepulit ja menettänyt yöuneni, totesin itselleni, että minä selviän tästä, ota rauhallisesti, yksi asia kerrallaan. Niin tein, luin illalla kirjaa ja nukahdin sikeästi lampun sammuttua ja jatkoin aamulla. Stressikään ei tullut niin kovana.
Kun kuukautiset alkoivat helmikuussa, mietin mitä pystyn tekemään kun kivut lamaavat pariksi päiväksi. Ei mitään kipuja, ei mitään hätää. Elin normaalisti niidenkin läpi.
Olen jotenkin enemmän tässä maailmassa. Täällä, läsnä. Nukkuneena sikeästi yön yli herään ja jaksan alkaa puuhaamaan. En ensimmäisenä tiuski vaan halaan. Lihakseni palautuvat urheilusta. Sen sijaan jännä, että nukun nykyään tuplapeitolla ja yöpalelu on jopa pahentunut entisestä! Mikä lie juttu.
Nyt vasta ymmärrän, miksi anemia on verisairaus. Infuusio ei ole oikotie ulos siitä, mutta auttoi minut alkuun ja aion tehdä kaikkeni, etten putoa enää niin huonoihin arvoihin. Vielä odottelen lääkärin soittoa ja ohjeita jatkohoidosta, olen vasta kurkkinut tulokseni netistä. Niin mitkä olivatkaan kahden kuukauden jälkeen arvoni? Hemoglobiini oli noussut arvosta 110 arvoon 141 ja ferritiini arvosta 3 arvoon 105.
Itkin ja olen itkenyt itsekseni paljon viime aikoina. Pääsääntöisesti onnesta, välillä surusta sitä kohtaan, että olen ollut sairas koko aikuiselämäni ymmärtämättä sitä. Tajuamatta vaatia hoitoa. Olen pitänyt itseäni stressaavana ja unettomana panikoijana. Se rauha, mikä kehooni ja mieleeni on tullut kun anemia väistyi on jotain, mitä en osaa selittää sanoin.
Tämä on minun tarinani, joka ehkä avaa jollekin, miten kokonaisvaltaisesta sairaudesta puhutaan, kun puhutaan huonoista rauta-arvoista. En halua takaisin entiseen minääni enää koskaan.
mekko ONLY/ saappaat ANDIAMO/ korvikset PINJAPUU/ rannekoru OXXO
Verikoepäivän iltana päivällistä syödessämme kerroin kuopukselleni, että oli todella taitava pistäjä verikokeessa, eikä oikeasti sattunut yhtään. ”No saitko sä edes tarraa lohdutukseksi?”, nelivuotiaani otsa kurtussa mietti. Hymyilin pala kurkussa ja sanoin, että en, ei niitä taideta antaa kuin lapsille. Mutta sain jotain paljon parempaa ja arvokkaampaa, terveyteni takaisin.