Mikä viikko, jossa yritin pysyä kyydissä!

Blogeihin kirjoitellaan enää hyvin harvoin ihan perinteisiä kuulumisia. Sellaisia postauksia, jotka olivat arkipäivää vielä vuonna 2015. En tiedä moniko niitä lukee ja Instagram syöttää palasia kaikkien elämästä stooreissa koko ajan. Tykkään itse nykyään enemmän tehdä sellaisia postauksia, mistä on ihmisille ”hyötyä”. Siis liittyen ravintoloihin, matkailuun tai vaikka kirjavinkkeihin. Vertaistuki on arvokasta, ainakin itse odotusaikana luin paljon vauva-aiheisia blogeja. Koen pudonneeni vähän sellaiseen elämänvaiheeseen, etten osaa enää juuri kertoa arjesta. Toki työstä olisi hauskaa höpistä, sillä hyvin harva tietää mitä kaikkea teen, mutta kiinnostaako se ketään?. Lapset ovat ihmeellisen tasaisessa vaiheessa, takana ovat pikkulapsiajat, vielä edessä teinivuodet. Toki omia haasteita on ja monia asioita, mitä haluaisi jakaa, mutta usein ne ovat sellaisia, että jäävät kertomatta julkisesti.

Miehen kanssa meillä tulee yhdessäolon vuosia kahden viikon kuluttua täyteen 21 kappaletta ja… Taloasioita en jaksa enää kertoa, ne ottavat niin päähän edelleen, lähes 10 vuotta on kulunut.

Joten on tullut kynnys kirjoittaa mitään ns. oikeita kuulumisia, mutta tuli tarve kirjoittaa ihan yhden viikon aikana tapahtuneista jutuista. Heräsin nimittäin viime viikonloppuna siihen, miten hurjan hektinen kevät on ollut. Joka viikonloppu oltu vähintään rinteessä. Muutaman päivän kuluttua minun oli tarkoitus suunnata Kreetalle kirjoittamaan, mutta nyt tuntuu ihan kivalta, että reissu siirtyi elokuulle. Siis toukokuun alun kuulumisia!

Lautailukauden päätös Himoksessa ja 40 v kemut

Laskukausi oli upea. Siis kerta kaikkiaan. Olimme rinteessä joulukuun ekalla viikolla 2021 ja siitä joka viikko aina vappuun asti. Lähes viisi tauotonta kuukautta lautailua ja asumme näinkin etelässä! Tästä olen hyvin iloinen.

Vappuaattona oli tiedossa miehen pitkäaikaisimman ystävän (ovat tunteneet vuodesta 1982) nelikymppiset Jyväskylässä. Matkalla pysähdyimme Himoksessa, jossa oli kauden viimeinen laskupäivä. Rinteet olivat huippukunnossa! Iltapäivästä avattiin ns.vesimäki, jossa piti luisua lammikon yli. Mies ja ystävänsä menivät monta kertaa siitä, jopa käsi kädessä ja lapset halusivat perässä. Vannotin, että siihen täytyy ottaa kova vauhti ja kuopus ottikin, mutta painon ollessa liikaa edessä lasku päättyi uimareissuun. Mies juoksutti hänet vaihtamaan vaatteita ja tyttöä nauratti. Hän totesi itse, että vaihtoi kautta lautailusta uimiseen. Olipa hauska päivä!


Kuvankaappaus videosta, siksi surkea kuvanlaatu.

Iltapäivällä siirryimme juhliin, olemme juhlineet viimeksi kyseisten ystävien luona pitkän kaavan mukaan kolmekymppisiä. Oli ihanaa nähdä tuttuja, jutella, tehdä kaikkea vähemmän viisasta, kuunnella mitä kaikki kertovat sankarista ja.. Nähdä ihmisiä! Ekat kunnon kotibileet vuosiin! Olisikohan meitä ollut paikalla reilut parikymmentä. Ihana ilta, yö ja aamu, ei muuten saanut takseja vappuyönä! Ja homma pysyi yllärinä, sankari ei arvannut mitään. Mahtavaa!

Maikkarin haastattelu ja ristiäisiä

Ex tempore lähdin huhtikuun vikoina päivinä keskustaan Maikkarin haastatteluun, kun pyydettiin. Tuuli repi tukkaa ja kysymyksiä en tiennyt eteenpäin, mutta toukokuun alussa julkaistusta haastattelusta tuli ihan kiva. Tuon haastattelun ja videon voi katsoa täältä. Hauskaa, että olen otsikossa jyväskyläläinen, vaikka olen ollut pidempään tamperelainen kuin jyppiläinen ja alkujani helsinkiläinen.

Parin viikon sisään meillä oli myös kahdet ristiäiset. Molemmat veljeni saivat vauvat ja heidät kastettiin juuri, toinen viime sunnuntaina äitienpäivänä. Paikalla oli muun muassa vanhempani, molemmat mummoni (joista toinen täyttää jo 96 vuotta kesällä) ja tietenkin esimerkiksi veljeni perheineen. Ihan käsittämätöntä! Milloin olemme olleet saman katon alla kaikki yhtä aikaa. Emme vuosiin. Ja että mummotkin jaksoivat ja oli vielä äitienpäivä. Ihanaa, harvinaista ja erittäin mieleenpainuvaa!

Tallinna ja lakkohommia

Toki oli myös viikon lakko toukokuun alussa, joka toi omat haasteensa. Vanhempani hoitivat yhden päivän, kun olin Tallinnassa, lapset olivat paljon kavereillaan ja maanantain tällä viikolla olin HopLopin synttärihuoneessa tekemässä töitä. Oli ehkä viikon kiireisin työpäivä ja kuopus päätti jäädä jumittamaan tulivuoren huipulle ja huusi siellä. Minä mietin kuumeisesti, miten saan hänet alas. Ennen on tullut mukisematta. Juuri kun sain lapsen alas ja kaappasin itkevät neidin syliin soi puhelin sovitun työpuhelun merkeissä. Selvittiin siitäkin! Ihan hauska mahdollisuus nuo synttärihuoneet työntekoon, mutta oli siellä aika meteli silti ja penkit synttärihuoneessa aivan kamalia vs. pöydän korkeus. Toki lapsille suunniteltu.

Tällä viikolla ehtikin olla yksi päikkypäivä, sitten kuopus jäi loppuviikoksi kotiin terveyssyistä. Kikkailua siis, mutta hyvin olemme selvinneet. Tänään leipastiin muun muassa teeleipiä, ihan hauska paluu kotiäitivuosiin.

Uusia ja vanhoja töitä

Olen ilokseni saanut pari uutta toimeksiantoa, olen aina jokaisesta ihan hurjan onnellinen. On myös niitä vanhoja jo vuosia olleita töitä ja olen edelleen älyttömän iloinen jokaisesta lehtiartikkelista, jonka saan tehdä.

Ensimmäisenä lakkopäivänä, eli 3.5. lähdin tekemään iltapäivästä galluphaastattelua keskustaan. Kun pääsin perille, kuvaaja soitti, että on itsekin lakon takia jumissa ja pääsee myöhemmin. Hän oli soitellut aiemmin, mutta olin lyönyt luurin korvaan. Mietin ihmeissäni tätä asiaa, että kuinka niin löin, kunnes tajusin. Kuopus oli katsonut Disney-kanavaa puhelimestani hetken ja sujuvasti lyönyt luurin korvaan soittajalle ja minä en ollut tästä tietoinen.

No, gallup saatiin tehtyä ja kirjoittelin siitä tämän jutun seuraavana aamuna kuudelta. Tallinnaan tuli lähteä jo 5.45 starttaavalla junalla ja junassa oli aikaa kirjoittaa. Rakastan rakastan kohdata ihmisiä ja kirjoittaa!

Aika haipakkaa on siis ollut. Huomenna olisi vielä kaksi isompaa työjuttua, lisäksi pitäisi tehdä ruokaa valmiiksi viikonloppua varten ja ladata kaikki laitteet. Lauantaina odottaa nimittäin Helsingissä puolimaraton, jonne menen nyt aivan nollavalmisteluilla. Pelottaa, mutta yritän ottaa pitkän lenkin kannalta. Sen verran vauhdikas kevät on ollut. Ihan rehellisesti sanottuna nyt väsyttää ihan kamalasti. Garmin näyttää viimekin yölle 9,5h unta ja silmä luppaa silti.

Mutta aivan myös ainutlaatuinen! Olen nähnyt parissa viikossa enemmän ihmisiä kuin vuosiin! Sukua! Ystäviä! Sellaisia ystäviä, keitä en ole nähnyt 10 vuoteen! Se on ollut jotain niin arvokasta, ettei pää oikein pysy mukana tässä kaikessa. Kaikesta hurjan kiitollinen ja iloinen. Kuvia on kertynyt muistoksi valtavasti.

Mies juuri kyseli, mitä meillä on suunnitelmissa toukokuun lopuille viikonlopuille ja leukansa loksahti, kun sanoin, että ei mitään. Suunnitelee jotain pyöräreissujaan siis. Kyllä, toukokuun kaksi seuraavaa viikonloppua ovat näillä näkymin kotoilua, pihan laittoa ja peruselämä. Tosin meidät tuntien… Saas nähdä!

Onko itselläsi ollut vauhdikas kevät? Innostavatko tällaiset kuulumispostaukset enää?

*juoksukuvan Haltin Pallas-takki saatu

We’re Brave ja ihana elämänvaihe

Lauantaita ystävät! Onpa ollut ihmeellinen viikko – olen ollut ihan hirveästi yksin tällä viikolla. Tai tarkoitan, että ilman perhettäni. Vähän vahingossa (mies on hoitanut harrastukset ja ottanut toisenkin mukaan), vähän tarkoituksella (yksi ilta tuli yllättävä Skype-puhelu ulkomailta ja hautauduin puhumaan siihen) ja sitten käynyt pari kertaa Helsingissäkin yksin ja yöpynyt tyhjässä mummolassa. Niin paljon on tullut oltua muualla (vaikka toisaalta maanantainakin oli kotipäivä ja kuopus poissa päikystä), että nyt on jo ikävä perhettä. Ihanaa, kun on viikonloppu. Vaikkakin ehkä vähän väsynyt sellainen, kuopuskin oli viime yönä ekaa kertaa yksin kaverilla yökylässä. Koko syksyn ovat sitä kyselleet ja nyt toteutui, hän oli niin onnellinen! Mutta onhan se pienelle rankkaa ja väsy iskee jälkikäteen.

Torstaina tuli joku ihan todella ihmeellinen rauha itselleni kaiken tämän kiireen keskellä. Oli ollut superenerginen aamu Uhanalla Helsingissä, olin juossut pitkän lenkin lumisateessa ja saimme naapurit iltateelle. Sen sijaan, että sitä hössöttäisi ties mitä siivouksia ja muita, istuimme rauhassa naapurien kanssa juttelemassa lasten leikkiessä. Miksei tällaista tee useammin? Ei muka ehdi, mutta kyllä nyt tunnin tai kaksi ehtii kyllä useamminkin irroittaa!

Jo aiemmin torstaina päivällä tuli kaiken stressin jälkeen fiilis, että kyllä tämä tästä. Pala kerrallaan tehden, aina saa jotain valmiiksi ja aina jää jotain tekemättä. Aina on vähän stressi mistä töitä seuraavaksi, samalla kun on ylpeä siitä, mitä on saanut aikaan. Isompi kuntaprojektini päättyy nyt tulevalla viikolla ja jättää aukon päiviini, jonka tilalle toivon löytäväni uusia haasteita! Saa muuten vinkata, jos on esimerkiksi kuntapuolen hommia Pirkanmaalla tiedossa, olipa kivaa tehdä niitäkin vuosien tauon jälkeen.

Ylipäätään tämä viikko on antanut tietynlaista rauhaa ja onnea elämäntilanteesta tällä hetkellä. Aina on omat haasteensa, epävarmuutensa ja menneisyyden traumansa, mutta tällä hetkellä meillä on menossa ihana elämänvaihe. Lapset ovat ihan superiässä. Itsenäisiä leikkijöitä, kaverien kanssa touhuajia, mutta samalla vanhempien syliin käperytyviä, iltalaulun, suukot ja muut vaativia. Aika menee ihan hirveän äkkiä, sen tajuaa nyt. Ihan hetki sitten en uskaltanut käydä edes vessassa taaperon kaatuillessa, jätin käymättä illalla suihkussa kun nukutustaistelulta ei ehtinyt ja ajattelin, etten varmaan vuosikausiin tule lukemaan kirjoja. En ehdi. Niin vain pari vuotta myöhemmin meillä on yllättävänkin paljon aikaa tehdä omiakin juttuja, mutta silti ihanan pienet pallerot (sain juuri heiltä palautetta, etteivät halua olla palleroita. Kieltäydyin tottelemasta ja sanoin että ovat aina pikkupalleroitani).

Yrittäjyyskin on näyttänyt paljon niin hyviä kuin huonoja puolia tämän neljän kuukauden aikana, jotka olen ehtinyt olla täysipäiväinen yrittäjä. On stressannut toimeentulo, seuraavien töiden löytäminen ja ärsyttänyt jatkuva osaamisensa myyminen. Olen unohdellut välillä asioita, kun päällekkäin menee niin monta eri projektia. Samalla on ollut ihan huippua, että voin suostua ja kokeilla vähän ”sitä sun tätä” työtehtävää ja tehdä töitä missä vain. Tällä viikolla olen naputellut kahvilassa Helsingissä, tyhjän mummolan lattialla, kampaajalla, kotona eri paikoissa, junassa, Onnibussissa ja ties missä. Sopii luonteelleni ihan äärimmäisen hyvin, viuhtoa sinne tänne.


jumpsuit VERO MODA/ korvikset UHANA DESIGN (saatu)/ neule VILA/ kengät H&M/ rannekoru OXXO

Täytyy nauttia kyllä siitä tilanteesta, missä juuri tällä hetkellä on, sillä mikään ei ole pysyvää. Elämä muuttuu tauotta. Lapset muuttuvat vuodessa ihan eri tyypeiksi. Sitä, missä ja mitä töitä teen vuoden päästä en tiedä vielä yhtään, mutta rohkeasti täytyy ottaa vastaan kaikki, mitä elämä antaa ja kääntää joka kivi.

Rohkeudesta kertovat nämä mielestäni älyttömän upeat Uhanan korvikset, joiden nimikin on We’re Brave. Niiden keraaminen osa on valmistettu Nuutajärven lasikylässä ja jokainen keraaminen ympyrä on vähän erilainen – niin kuin me ihmisetkin. Ylpeänä kannan näitä korviksia ja kerron niiden tarinaa, Uhana Design lienee menestyneimpiä tamperelaisia yrityksiä!

Huh, että tuli onnellinen olo kaikesta tätä kirjottaessa. Siitä, miten kiitollinen olen elämäntilanteestani, sillä tällä viikolla olen taas raottanut verhoa menneisyyden traumoistani. Kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse pelätä, saan mennä touhottaa yrittäjänä ja kotona on tyyppi, joka pitää palikat kasassa ja kannustaa kokeilemaan kaikkia. Kun väsyksissä tappelee illalla hänen kanssaan, unohtaa välillä miten mielettömän arvokasta on, että minulla on täysi tuki ja turva kotona. Ja ihanat, ihanassa elämänvaiheessa olevat pallerot.

Kiitollisin mielin viikonloppuun, ihanaa sellaista kaikille! Oliko vähän liian siirappista tämä meno tällä kertaa, hih!

Erilainen joulustressi

Eilen oli kaikki jotenkin hetken ”normaalisti”. Lunta (räntää) tuprutti taivahan täydeltä, lapset väänsivät pihaan Olafin ja minä paketoin pienet muistamiset päiväkodin ja eskarin opettajille. Oli hyvä mieli tehdä juuri heille paketteja, tekevät mieletöntä työtä koko ajan. Oli hyvä mieli lumesta ja siitä, että maisema oli hetkellisesti valkoinen.

Tämä syksy on ollut upea, olen ollut hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä töitä. Samalla olen sitten tehnyt niitä aika paljon, myös viikonloppuisin. Sitä myyntityötä ja työpaikkojen hakua on ollut paljon, se vie hirveän paljon aikaa, eikä välttämättä johda mihinkään. Juuri eilen sain yhden kieltävän vastauksen paikasta, jota halusin tosi paljon ja siitä sisuuntuneena tein seuraavat pari tuntia hakemusta toiseen paikkaan.

Lisäksi yrittäjähommien opettelu on vaatinut ihan oman veronsa, kun oli aluksi todella pihalla kaikesta. Esikoinen on ensi kertaa viisi kertaa päivässä jossain hoidossa, kuopus ei ole kokopäivähoidossa, mikä sekin aiheuttaa välillä minulle aika täysiä päiviä jos tiedän, että seuraavat kaksi päivää hän on kotona. Olen mennyt todella lujaa viimeiset kuukaudet ja tuntuu siltä, etten osaa pysähtyä. Joulunhan voisi käyttää naputtelemalla työhakemuksia ja sähköposteja ja tekemällä verojuttuja ja…! Eikö?

Mutta tiedostan myös, ettei sitä niin voi käyttää. On pakko pysähtyä muutamaksi päiväksi, olla vain ja antaa aikaa rakkaille. Onneksi tammikuulle on ainakin ihan hyvin hommia, josko ehdin keväälle niitä vielä lisää saamaan. Tuntuu, että ensi kertaa vuosiin väännän hommia sinne jouluun asti, enkä ehdi pysähtyä lauleskelemaan joululauluja tai käydä kirkossa (oikeasti, joululaulut ja konsertit kirkossa olisivat ihan must!). Mutta sitähän se on monella, työnteko ja ruuhkavuodet.

Olen yrittänyt ajatella, että keskityn vaan kaikkeen siihen, mitä olemme ehtineet tehdä, enkä ajattele, että samperi, jäi nyt käymättä ehkä kokonaan Tampereen joulutorilla. Olemme viettäneet jo marraskuussa minijoulun. Nähneet jouluisen Tukholman, olen käynyt Tallinnan joulutorilla, polttanut joulukynttilöitä, lähettänyt muutaman kortin, availlut joulukalentereita, leiponut pipareita.

Joulumieli meinaa jäädä kiireen jalkoihin sekä sen stressin, ettei tiedä mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Täytyy vaan luottaa, että kyllä se siitä. Omansa on tuonut oloon talven puuttuminen ja suru siitä, olemmeko jo tuhonneet pallon lopullisesti. Se on saanut osaltaan keskittymään vain elämyslahjoihin ja yhdessäoloon.

Tänä aamuna viedessäni lapset päiväkotiin ja eskariin lainasin kirjastosta kaksi VIP-lainaa. Luen jouluna jos ehdin, jos en, en ota stressiä. Illalla on eskarin joulujuhla, josta on puhuttu kuukauden päivät. Huomisen jälkeen alkaa miehelläkin 9 päivän loma, jota niin hän kuin lapset ovat odottaneet kovasti. Ensi viikolla ympärilläni on vanhempani, molemmat veljeni perheineen, mummoni ja lapseni. Voiko parempaa toivoa? Koristelemme kuusen, lämmitämme paljun ja pysähdymme. (Arvatkaa vaan stressaanko että joku tulee kipeäksi, miksi aina mielessä hakkaa joku negatiivinen juttu!). Maailma ei siitä kummemaksi tule, vaikka olisin paikallani kolme päivää.


mekko Budapestistä/ kengät DR.Martens (second hand)/ korvikset WOOD MIND/ rannekoru OXXO

En siis stressaa jouluruoista, lahjoista, paketoinnista tai mistään perinteisestä, vaan siitä, etten osaa enää pysähtyä. Nyt suljen somen ja naputtelen vielä pari päivää kirjoitushommia (se on muuten myös niin, että kun saa tehdä sitä mitä rakastaa, on vaikeaa pysähtyä! En siis tarkoita kuulostaa negatiiviselta, vaan olen enemmänkin kauhean innoissani kaikesta mitä saan tehdä!). Ilmoittauduin tammikuussa alkavalle kirjoituskurssillekin ja ennakkotehtävä pamahti eilen spostiin. Se on hurjan kiva ja haluaisin tehdä senkin nyt heti, mutta yritän rauhoittua. Sen ehtii sitten alkuvuodesta. Ihan varmasti. Paras joululahja, minkä voin antaa itselleni tai lapsilleni on pysähtyä nyt hetkeksi.

Tunnistatteko tämän olon? Ettei enää voi kuvitella vain olevansa? Millaiset fiilikset sinulla on näin viisi päivää ennen joulua?

P.S. Tänään lähtee arvotaan kolmannen joulukalenteriluukun sisältö, vielä ehdit osallistua täällä!