Otsikko juontaa juurensa biisistä, joka Les mills-ohjelmissa on soinut aikanaan. Tiedättekö, kun kuulet kaupassa jonkun hittibiisin ja sinun tekee mielesi tehdä askelkyykkyhyppyjä, tiedät käyneesi aika monta kertaa uudessa bodyattack-ohjelmassa. Meille kävi äitini kanssa Kroatiassa näin, radiosta tuli biisi ja molemmat totesivat ”jumppabiisi”. Tahkottu on.
Lyhyt treenihistoriani. Pulleasta ja ylipainoisesta lapsesta tuli urheiluhullu pikkuhijaa teiniaikoina. Treenasin korista 3-4 kertaa viikossa, kävin tallilla, pyöräilin joka paikkaan, lenkkeilin äitini kanssa, jopa hiihdin (tämä on nykyään käsittämätöntä, hiihdin viimeksi vuonna 2001…). Lukioaikoina aloitin säännöllisesti käymään jumpassa. Silloin vielä jokainen ohjaaja keksi tuntisisällöt itse, nykyään tahkotaan Les Mills-tunteja saleilla ympäri maailman. Tylsää välillä, mutta tähän on sopeuduttava. Olin muuten bodypump-tunnilla 1990-luvun lopussa kun se tuli Suomeen, siellä olivat kyllä kaikki täysin ulalla. Hauska kokemus!
Salijäsenyyden otin Tampereella vuonna 2003 ja siitä asti on Les Mills-tunteja tahkottu, jäsenyys on ollut tauolla kun olemme olleet ulkomailla ja vuonna 2011 vaihdoin salia muuton vuoksi. Suosikkini ovat tällä hetkellä (nämä ovat muuten suosikkijärjestyksessä) bodyattack, bodystep, bodypump ja bodycombat. Lisäksi käyn säännöllisesti muokkaustunnilla ja satunnaisesti kahvakuulassa, cxworksissa ja bodybalancessa.
Attackissa minua kiehtoo sen yksinkertaisuus sekä hyppiminen. Siis tiedättekö miten mahtavaa on ponnata niin korkealle kuin pystyy? Entisenä koripallon harrastajana suunnilleen nauran ääneen ja itken ilosta, kun saa hyppiä attackissa. En ikinä lähde juoksulenkille yksin, vihaan juoksemista. Mutta attack-tuntihan on juoksua? Nii-in, tämä on mystistä. Ohjaajan kannustamana ja hyvän musiikin siivittämänä juoksen täysillä, hyppään korkealle ja punnerran kovaa. Jos urheilisin yksin, olisin jo luovuttanut. Siinä missä toiset vihaavat ryhmäliikuntaa, minulle se on ehdoton ykkösliikuntamuoto. Porukka ja ohjaaja kannustavat ja liikkuminen yksin ryhmässä sopii minulle äärimmäisen hyvin.
Arkiaktiivisuus on myös erittäin tärkeä osa elämääni. Pyöräilen ja kävelen aina kun voin, taaperon kanssa pyöräily onneksi onnistuu, vaunulenkit eivät enää. Kävelen portaat kuin mahdollista ja teen pieniä juttuja, kävelen kauppaan monesti auton sijasta ja niin edespäin.
Iltarastit ovat olleet myös kiva juttu, olemme käyneet maanantaisin toukokuusta asti niillä. Työnjako menee hyvin, kun mies kantaa taaperoa selässä ja minä ryntäilen sitten hakemaan rasteja. Sykemittari on paukuttanut 180 kun olen juossut kohti rastia, olen kaatunut kerran jyrkässä mäessä kunnolla, lähes jokaisella kerralla olen tullut metsässä läpimärillä kengillä. Superhauskaa silti. Aluksi mies oli sitä mieltä, että tärkeintä on yhdessäolo ja ulkoilu, mutta kun tajusi kuinka kilpailuhenkinen olen (tulokset kun on nähtävissä jälkikäteen netissä), on hänkin hölkännyt parhaansa mukaan taapero kantorepussa. Pisteet hänelle, mahtaa 12 kiloa selässä hapottaa jonkin verran.
Mikä minua liikuttaa? Endorfiinit. Hiki. Se fiilis kun lähdet väsymyksestä huolimatta jumppaan, pomppaat kattoon bodyattackin hypyissä ja huomaat, kuinka väsymys jäi jumppaan. Ulkonäkö. Onhan se kivaa, että olkapäiden lihaksissa huomaa kasvua tai keskivartalo tuntuu tiukemmalta. Kuntoasiat. Ei ole ongelma tehdä miestenpunnerruksia, nostella taaperoa, juosta taaperon perään tai sotkea pyörällä taaperokärry perässä. Jaksan tehdä paljon asioita, pysyn virkeänä ja elinvoimaisena. Ruoka maistuu paremmin ja voin syödä suklaata välillä surutta. Uni tulee paremmin. Siinäpä muutamia asioita, jotka minua liikuttavat.
Mikään liikuntaviikkoni ei näytä samanlaiselta. Esimerkiksi viime viikolla kävin bodystep+cxworks-yhdistelmässä, bodystepissä, attackissa sekä LesMills-maratonissa (sisälsi pumppia, steppiä, attackia, combatia sekä bodyjamia, joka on henk-kohtainen ”yöks” tuntini). Lisäksi pyöräilin muskari- ja kyläilymatkoja.
Paras treenikaverini (anteeksi nyt te, kenen kanssa olen käynyt jumpassa, tämä ei ole henkilökohtaista!) on sykemittari. Se kertoo jos menen liian kovaa (välillä huomaan mittarista lämppäribiisissä repiväni liian lujaa ja tajuan himmata) ja toisaalta se kannustaa menemään kovempaa. Se kertoo jälkikäteen millä alueella treenasin, paljonko kulutin ja sieltä on mielenkiintoista tutkia jälkikäteen suorituksiaan. Jos mittari unohtuu, en saa jumpasta läheskään niin paljon irti. Sykemittari on kulkenut suorituksilla mukanani vuodesta 2000 asti ja jokainen on ollut Polarin mittari. Onneksi muovinen sykevyö vaihtui jossain vaiheessa kankaiseen. Minulta kysyttiin joskus vinkkiä siitä, mikä on paras sykemittari, mutta enpä osaa tähänkään vastata muuta kuin, että Polarissa ei ole ollut valittamista.
Liikunta on osa minua. Se on niin itsestäänselvyys elämässäni, että löydän sille aikaa lähes aina. Hankalinta on pitää lepopäiviä ja venytellä, siinä pitäisi parantaa ja isosti. Keskimäärin käyn jumpissa 4 kertaa viikossa ja mieheni kysyy yleensä aina, olenko miettinyt seuraavalle päivälle jumppaa, se kuuluu elämäämme siinä missä nukkuminen, syöminen tai muut elämän perusasiat. Ilman liikuntaa en ole minä. Olen pahalla tuulella, väsyn ja kiukuttelen. Jumpasta kotiin palaa aina iloinen Katja. Lapsen myötä liikunnan harrastaminen vaatii vielä enemmän sumplimista kuin ennen, emme enää käy yhdessä perjantai-iltaisin pumpissa, mutta vuorotellen sitten. Raskaana ollessa minulle oli juuri vaikeinta tämä liikunnan muuttuminen; en voinut enää riehua päivittäin kovassa jumpassa maksimisykkeillä, vaan kävelin koiran kanssa, kävin sekä äitiyspilateksessa että -joogassa ja olo oli ahdistava. En osaisi sanoa, että harrastan liikuntaa, vaan liikunta on tärkeä osa elämäämme.
En tiedä miten treenijuttuja pyytänyt olisi halunnut että käsittelen aihetta, mutta pureuduin siihen nyt aika yleisellä tasolla. Jos on toiveita, että erittelen tarkemmin uusimman pumpin, attackin tai muun tunnin, toki voin näinkin tehdä. Jos on toiveita saada vinkkejä liikkeistä salilla, venyttelyohjeita tai treenaajan ruokavaliosta vinkkiä, älkää kysykö minulta. ;)
Päiväni porkkanana – kun takatalvi iski
Aamulla olin vielä kevätfiiliksissä ja laitoin tuon viikonloppuna ostamani vihreän paidan päälle oranssien housujen kanssa. Päivän aikana huomasin, että alkaa palella, ei ollutkaan hyvä idea pukeutua näin kevyesti. Kun kaivoin autoa kinoksesta nilkkureissa, totesin että tarvitsisin saappaat. Ja pinkit ohuet nahkahanskatkaan eivät olleet lumimyräkkään parhaat. Enpä siis osannut minäkään aamulla varautua siihen, mitä päivä toi tullessaan.
Puolilta päivin mietin, että oranssit housut ja vihreä paita tuovat mieleeni jotain. *ruks ruks ruks* sanoi pää ja yhtäkkiä sen tajusin: PORKKANA! Näytän porkkanalta! Olin aamulla lähtiessäni todennut miehelleni, että aiheutankohan jollekin päänsärkyä näin kirkkaissa väreissä, mutta silloin en vielä tajunnut näyttäväni porkkanalta. Porkkana-fiiliksestä huolimatta aion pukea tämän setin toistekin, sitten kun on vähän lämpöisempi. Kaulassa asun kanssa oli rakas, Thaimaasta nelisen vuotta sitten ostettu lasinen kalakoru, joka kimmeltää ihanasti kirkkaassa valossa.
Paita on siis Seppälän ja housut Vilasta. Tiedättekö miksi toi asento on noin kumma? Kun tiputin voileivän paidalle ennen kuvaa ja yritän peitellä hirveätä tahraa. Argh!
Porkkana-asusta pinkkeihin toppahousuihin ja viimeiseksi vielä Röhnischin toppiin ja Niken jumppahousuihin. Lähdin keliä uhmaten body combatiin ja se oli lumimyräkästä huolimatta aivan täynnä. Body combat ei vaan jotenkaan ole juttuni, mutta kiva siellä on välillä käydä ja saada vähän liikettä yläkropalle. Näytän jotenkin todella hölmöltä siinä ilmaa huitoessani, kaikkien muiden näyttäessä ammattilaisnyrkkeiljöiltä. Hmph. Jumppaa odottaessani seison ja heilun siinä salin edessä ja mun syke oli 52. Hui! Miten se niin alhanen voi olla? Outoa. Käsi näköjään jumiutui nyrkkiin kun tunnin huitoi!
Illalla saunareissulla käytin sitten Bodyshopin Chocomania-kuorinta-ainetta. Se tuoksui ja tuntui ja näytti aivan suklaakakkutaikinalle. En voinut vastustaa kiusausta, vaan totesin miehelleni että mun on maistettava tätä, mitä jos se maistuukin yhtä ihanalle! Siinä sitten kieltä pestessä ja syljeskellessä kuuntelin miehen naurua ja mietin, miksi mun on aina kokeiltava kaikkea. Nyt on kokeiltu, en suosittele. :D
Koska lunta on maassa hurumykkä ja pakkastakin aamulla piisasi, oli tänään hirveä tarve piiloutua talvisiin vaatteisiin. Tiistain asu näytti tältä:
Saappaat olivat ihan ykköset talvella, otin ne nyt takaisin käyttöön. Löysin ne joulukuun alussa Prahasta. Farkut ovat Vero Modan, samoin kuin neule. Muuten, tuo sinapinkeltainen ei ole tippaakaan mun väri, mutta pakko oli kokeilla jotain erikoista kun se bongasin -50% alessa aikanaan ja ihan kivahan se on ollut. Trikoopaita Espritin ja kaulakoru katumyyjältä Pisasta ostettu. Samaisella Italian reissulla ostin Firenzestä pannan, joka pääsi tänään päähän. En vain tiedä miten tämä ylipitkä polkka/liian lyhyt ponnaritukka pitäisi tässä kasvatusvaiheessa laittaa! Panta siis pelasti tänään.
Hiki noissa saappaissa ja tossa neuleessa iltapäivään mennessä tuli, mutta sitten taas illalla jäädyin koirakoulussa. Tämä keli on vaikea ja vaativa, mitä sitä kiskaisisi niskaan!
Tsemppiä kaikille lumen keskelle!
– Amanda