Tässä tulevat nyt asukuvat, jotka ovat täysin päinvastaiset noitahousuissa ja räjähtäneissä tennareissa pomppimiselle. Oli päivä, kun sain (vai jouduin) pukeutumaan asiallisesti, joten päälleni löysi Vilan mukava kotelomekko. Näytän kuvissa hieman kärsivältä, koska aurinkolasit jäivät kotiin ja aamuaurinko paistoi kirkkaasti suoraan silmiin.
Aloin noiden noitahousujen myötä pohtimaan myös sitä, miksi teen tätä hommaa, jota bloggaukseksi kutsutaan. Näen vaivaa kuvien eteen, etsin paikan missä on kiva tausta ja tuon oman (usein kummallisen) asuni kaikkien halukkaiden katseltavaksi ja kommentoitavaksi. Aina kun julkaisen asukuvia nielaisen – kuinka moni anonyymi teilaa tämän asun? Pahoitanko mieleni? Vaikka menisin samoissa hörhöhousuissa kadulla, harva tulee huutelemaan kamalista housuista. Netissä ilkeily on helppoa. Milloin on rusetti vinossa piposta, milloin ovat vaatteet rypyssä, kengät kamalat tai vaatteet tavallisia ja tylsiä. Sanoisitko kadulla vieraalle ihmiselle, että sinulla on kamalat kengät tai tylsät vaatteet? Et.
Tätähän bloggaus on. Ja sen riskin ottaa, kun tähän leikkiin ryhtyy. Huomautettavaa tulee löytymään _aina_, sillä kukaan meistä ei ole täydellinen. Olisikin mielenkiintoista tietää miten isompien blogien pitäjät, joille ikäviä kommentteja tulee useammankin, käsittelevät tämän. Juu tiedän että ”älä välitä” on hyvä suhtautuminen, mutta onko jollain oikeasti niin kova kuori, ettei yhtään hetkauta, kun vaatteita tai persoonaa haukutaan?
Minä olin itse arka lapsi, joka sai koulukiusausta osakseen. ”Ei päästetä läskiä luokkaan” huudettiin ja jätettiin minut yksin käytävään istumaan. Olin 7 -vuotias pikkutyttö ja pyysin aikuiselta erityisopelta apua. Hän sanoi, ettei halua sotkeentua, odota omaa opettajaa. Yksikään kaveri ei puolustanut. Läski-huutelut jatkuivat, herkästi punastuminen aiheutti kommentteja liikennevaloista, paloautosta ja muusta vastaavasta. Yläasteen alussa saadut telaketjut hampaissa toivat vertauksia erinäisiin työkoneisiin. Lyhyt poikatukka aiheutti sekaannusta ja minua luultiin pojaksi useamman kerran.
Miten reagoin? Yritin muuttua näkymättömäksi. Kulutin aikaa loputtomasti kirjastossa, luin ja haaveilin, piirtelin paljon yksinäni. Toin kotiin kiitettäviä arvosanoja ja sain aina palautetta siitä, etten ole tunnilla aktiivinen, koska en viittaa. En uskaltanut, koska pelkäsin että punastun.
Murrosikä, kyllästyminen näkymättömyyteen vai jokin kolmas syy, en osaa sanoa. Jotain kävi ja minä otin enemmänkin ”hällä väliä” asenteen. Laitan päälleni mitä lystään, puren hammasta jos joku huutelee, värjään hiukseni paloautonpunaiseksi ja pyydän kampaajaa tekemään niihin entistä revitymmän mallin. Meni niin sanotusti hermot. Kyllästyin olemaan pullea, punainen ja huono, ainoa missä koin olevani hyvä olivat kouluarvosanat. 12-vuotiaana uskalsin vihdoin avata suuni, kun hyvä luokkakaveri nauroi ”Katja sä olet ihan punainen”. Karjaisin, että luuletko etten tunne sitä ja luuletko, että olisin punainen jos voisin sen estää? Kukaan kavereista ei ikinä enää sanonut punastumisestani. Miksen avannut suutani aikaisemmin?
Tästä päästään siihen, että ylitin jonkun kynnyksen, joka esti minua elämästä. Olen pohjimmiltani herkkä ja usein edelleen koen arvottomuuden tunnetta, eivät kiusaamisen arvet kokonaan parane koskaan. Minä päätin näyttää, että olen vähintään yhtä hyvä kuin muutkin ja minähän tulen pärjäämään elämässä. Mutta kyllä herkkä sisus ottaa itseensä ikävistä kommenteista, siksi arveluttaa joka ikinen kerta, kun painan asukuvien yhteydessä julkaise-nappulaa.
Miksi minä tätä teen? Siksi, että jokainen kommentti, jossa kerrotaan minun piristävän jonkun päivää, tuovan energiaa tai hymyn huulille on erävoitto. Jos pystyn jonkun tekemään iloiseksi, tämä on sen arvoista. Livenä olen saanut kavereilta ihania palautteita; joku on mennyt suosituksestani kasvohoitoon, moni Cafe Pispalan brunssille. Ovat kiitelleet vinkistä ja tykänneet. Paikalliset yrittäjät ovat saaneet uusia asiakkaita. Tästä tulee hyvä mieli. Olen saanut uusia tuttavuuksia blogin kautta, jokainen uusi ystävyyssuhde aikuisiällä on kultaakin kalliimpi. Siksi minä tätä teen.
takki & kengät H&M/huivi Becksöndergaard/mekko Vila/neule Object/kaulakoru ja rannekoru Designer’s market/laukku Ois/korvikset Kalevala koru
Tunnustan, että olen pari kertaa tirauttanut kyyneliä tai voivotellut ikävää kommenttia illalla kotona miehelleni, joka on kannustanut eteenpäin. Kun tiistaiaamuna unenpöpperössä raotin silmiäni ja näin kuinka taapero kiipesi viereeni, hymyili ja sanoi ”äiti minä lakastan sinua” tajusin taas, mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. Minkä takia sitä kannattaa kyyneleitä vuodattaa ja taistella.
Uskokaa itseenne. Älkää lannistuko. Meistä jokainen on hyvä ja kehujen arvoinen, vaikkei aina tunnu siltä. Niin ja mitä tulee kotelomekkoon: kyllä siitä ja koroista itsevarmuutta sai. Mutta niin saa siitäkin, että on pokkaa lähteä kaupungille noitahousuissa.
Kertokaa omia fiiliksiänne blogikommenteista, koulukiusaamisesta, mitä ajatuksia tekstini teissä nyt herättääkin. Luen ja jaan näitä juttuja mielelläni! Niin ja saa sitä asuakin kommentoida. ;)
Heipä hei pitkästä aikaa, Desigual!
Tiedättekö mistä blogini nimi tulee? Jos nyt sen perustaisin, nimeäisin sen kyllä eri tavalla. Kolme vuotta sitten blogini perustaessa olin kuitenkin niin höyrähtänyt Desigualiin, että blogin nimikin kumpusi sen perustajan, Thomas Meyerin, sanoista.
Meyer nimittäin kehitti malliston, jonka sanoi kuvaavansa onnellisuutta, optimismia ja energiaa ja vaatettavan ihmisiä, ei vartaloita.
Kuka on ollut matkassani kolme vuotta ja muisti tämän? :D
Värikkäissä ja kirjavissa vaatteissa sekä näyttävissä printeissä on se miinus, että niihin saattaa jatkuvassa käytössä kyllästyä. Kun innostuin Desigualista, ne vilisivät blogissakin aika tiuhaan tahtiin, eikä muutama vuosi sitten niitä näkynyt vielä katukuvassa samaan tapaan kuin nykyään. Edelleenkin ahkerassa käytössä ovat olleet Desigualin takit, huivit sekä laukku, mutta nämä trikoomekot ovat olleet hetken aikaa vähemmällä käytöllä. Osaksi pienen kyllästymisen takia, osaksi sen myötä, että heti raskauden jälkeen välttelin trikoovaatteita ja tuo moodi jäi päälle. Onneksi päätin viime viikonloppuna vetäistä pitkästä aikaa Desigualia päälle, sillä kyllä näistä vaatteista vain hyvä mieli tulee.
Sulaneen lumen tilalle oli saatu juuri uutta valkoista, joka oli paikka paikoin täysin koskematonta. Leikkisä mekko ja koskematon lumi, pitihän sinne vielä mennä hetkeksi makaamaankin. Pieni valkoisuus antoi ihanan kontrasti siniselle mekolle, siinä missä bambit, seeprat, polkupyörät ja kukat puolestaan oikean sysäyksen lapsenmielisyydelle!
mekko Desigual/kengät Marco Tozzi/takki Vila/huivi Becksöndergaard
Josko kaivaisin näitä useamminkin jatkossa esiin, sen verran ihania ovat!
Onko Desigualin väri- ja printtiloisto itsellesi liikaa, tykkäätkö heidän kuoseistaan?
Vuoden eka: harmaan sävyjä ja mun vauva
Kylläpä alkoi vuosi harmaassa sävyissä luonnon puolesta! Se taisi innoittaa asunikin, harvoin pukeudun näin värittömästi, osasyynä olivat eilen alesta napatut supermukavat mustat kiiltävät housut.
Uusi vuosi mennä hurahti täysin sisätiloissa. Kuvasin raketteja ikkunasta ja se riitti meille varsin hyvin. Itse asiassa ensi kertaa ärsytti, sillä taapero ei saanut nukuttua kun ulkona oli niin paljon pumpum-valoja ja itse olisin ollut aivan valmis unille. Söimme tortilloja, katsoimme mitä keskustassa tapahtuu telkkarin välityksellä ja menimme nukkumaan kun suurin pauke oli ohi ja pienikin taas sai unta. Katsoitteko Tampereen uuden vuoden juhlia Yleltä? Jotenkin pliisuiksi jäivät mielestäni, mutta hienoa että tännekin saatiin isoa tapahtumaa taas!
Meillä ei ole ollut koskaan uuden vuoden perinteitä. Upeimmat ilotulitukset näimme aina Thaimaassa asuessa, kun katsoimme Patong Beachin tulituksia mereltä päin useampana vuonna. Olen ollut niin opiskeluaikana kuin matkaopastyössä töissä aattona sekä ensimmäisenä päivänä, kaksi vuotta sitten olin raskaana, viime vuonna olimme vaan nuutuneita vauvan kanssa valvomisesta ja… Oli jotenkin helpotus vaan olla kotona nyt, kun juuri oli touhotettu viikko joulua muualla.
Kävimme kuvaamassa asua Tammerkosken rannassa ja ajattelin, että hukumme roskiin aamupäivällä aattojuhlinnan jälkeen. Ei siellä ollut juuri yhtään roskaa, oho! Housut ovat yllättävä valinta, sillä en koskaan käy BikBokissa. Tunnen olevani siihen kauppaan liian vanha, mutta niin mukavan näköiset housut olivat ovella tyrkyllä puoleen hintaan, että niistä tuli eilen ensimmäinen BikBok-vaatteeni. Paita on vanha, ajalta kun näitä selästä avoimia paitoja riitti joka kaupassa. En ole vieläkään päättänyt onko idea kiva vai hölmö, koska ei tämä kovin helppo paita käytössä ole.
paita Vila/housut BikBok/huivi Becksöndergaard/korvikset Snö of Sweden/kengät Barcelonasta/takki H&M/laukku OIS
Niin ja se vauva. Huolimatta löysästä paidasta, se nyt vaan tällä kertaa liittyi siihen, kun katselin ja kuvasin aattoiltana omaa vauvaani, josta on tullut ihan hirmuisen iso tyttö. Viime tammikuussa hän oli vielä aika vauva. Taapero niin nätisti hoivasi vauvaansa kehdossa eilen, katselin touhua pala kurkussa.
Meillä siis syötiin brunssia, hoidettiin vauvaa ja nautittiin vapaapäivästä. Tein jotain ennenkuulumatonta, kävin nimittäin bodycombatissa vuoden ekana päivänä! Oli muuten todellakin eka kerta kun aloitin vuoden jumpalla, tosin viime vuonna olin aattoiltana HIT-tunnilla ja pystyin hädin tuskin kävelemään vuoden ekana päivänä. Täynnä oli jumppasali!
Miten sinä vaihdoit vuotta? Innostaako näin yksisävyinen asu? Entä löytyykö kaapistasi noita selästä avoimia paitoja, tykkäätkö? Iloista uuden vuoden alkua!