Olen ollut viime kuukaudet kaikkea muuta kuin mitä blogin otsikko lupaa. Olen ollut väsynyt ja pessimistinen ja miettinyt ja vatvonut kaikkea mahdollista. Olen stressannut sitä, miten kasvatan järkevän, rehdin ja onnellisen lapsen tässä koko ajan kovenevassa ja kylmemmäksi muuttuvassa maailmassa. Olen hermoillut onko lapsi terve. Olen itkenyt, etteivät ylivilkas isokokoinen koiramme ja pieni vauva pärjää samassa taloudessa. Olen mennyt aivan sekaisin kaikesta mitä vauvoille tungetaan ja mitä netti on pullollaan; mitä ihmettä osaan hankkia? Vaunut ja vaippoja? Apua! Olen valvonut yöllä ja miettinyt mitä lapsen tulo tekee parisuhteelle. Olen itkenyt pinnallisia asioita, kuten sitä, etten enää ikinä tule mahtumaan vaatteisiini. Olen tehnyt isoa luopumistyötä; en pysty pahoinvoinniltani juomaan rakastamaani teetä, en saa syödä rakastamaani vuohenjuustoa, en väsymyksen, pahoinvoinnin ja sykerajojen vuoksi voi käydä vetämässä attackia täysillä, en jaksa valvoa vaan nukahdan yhdeksältä sohvalle, en saa ottaa lasillista kuohuviiniä lentokentällä loman alkaessa. Kaikki nämä ovat kuitenkin niin pieniä asioita ja kestävät vain lyhyen hetken sen ihmeen rinnalla, mikä on odotettavissa, mutta tuntuvat suurilta, kun ne kaikki tulevat kertaheitolla.

Energisestä ja koko ajan puuhaavasta ihmisestä tuli hetkessä itkeskelevä, murehtiva ja väsynyt sohvanvaltaaja. Elämämme rauhoittui hetkessä niin totaalisesti, että seinät ovat meinanneet kaatua päälle. Kaipaan tekemistä, kaipaan ystäviä ja kaipaan juttuseuraa.

Samalla olen koko ajan tiennyt, että tulemme selviämään tästä ja 12 yhdessäolovuoden jälkeen luotan siihen, että parisuhteemme vain vahvistuu tästä. Olen vuodattanut ultrassa onnenkyyneleitä, siellä se heiluu, pieni ihme. Olen höpötellyt mahalleni ja toivottanut sille hyvää huomenta. Olen hymyillyt pelkälle ajatukselle miehestäni ja pienestä nyytistä hänen käsivarsillaan. Olen ostanut pari pientä vauvanvaatetta ja kertonut vaatekaupassa myyjälle onnessani, että olen raskaana. Olen laulanut aurinkolaulua äitiysjoogassa ja tanssinut mahani kanssa. Olen halannut koiraamme ja kertonut, ettei se menetä ikinä paikkaani sydämessäni, rakastan sitä valtavasti nyt ja aina. Olen hymyillyt siitä onnen määrästä, mitä uutinen tulevissa mummoissa, isomummoissa ja enoissa on herättänyt.

Vauva sai jo ensimmäisen lahjan tulevalta enoltaan, ulkomailta tuodun ihanan pehmeän apinan.

Pelkään äitimyyttiä, jota nykymaailma ja Internet pitävät yllä. Tuntuu siltä, että lapset eivät ole enää ns. normaali osa arkea, vaan kaikesta riehutaan pitkin mammapalstoja, lähtien siitä mitä odotusaikana syö päätyen siihen pitääkö käyttää kestovaippoja, kenellä on eniten Me&I-vaatteita ja kuinka monta harrastusta äidillä on (+tietysti täydellinen koti, lapset ja mies). Tämä ahdistaa, vaikka kai sitä jokaisen pitäisi tehdä niin kuin hyvältä tuntuu, eikä vertailla itseään toisiin nettimaailmassa. Mammapalstat ovat järjettömän pelottavia, olen niillä surffaillut etsiessäni vastausta johonkin kysymyksiin ja monesti tuntuu, että ne ovat vain toisten teilausta varten. Rehellinen puhe ja rehelliset tunteet puuttuvat noilta palstoilta kokonaan.

En tiedä mitä tulen asiasta kirjoittamaan tänne blogiini, toisaalta kaikki ajatukseni pyörivät asian ympärillä, joten osaanko olla kirjoittamatta? En näe itseäni perinteisenä pullantuoksuisena äitinä, mutta en mene vannomaan. ;) Olen tankannut Rouva G:n mustikkasmoothie-blogia sekä Marian Kotirouva Lontoossa-blogia. He tuntuvat elävän onnellista perhe-elämää ja yhdistävän siihen matkustelun sujuvasti. Idolini! :)

Uskotteko, että kun mieli on myllertänyt, väsymys painanut ja kroppa turvottanut, on ollut todella vaikeaa postata blogiin pinnallisista asioista ja vetää vatsaa sisään asukuvia varten? Onko kukaan huomannut turvonnutta olemustani (ei kukaan tietysti kehtaa kommentoida, että olenkin katsonut sinun lihoneen) tai sekavia kirjoituksiani, kun ajatukset eivät pysy kasassa?

Mitä tämä mullistus tekee blogille? En osaa vastata. Olen hirveästi tykännyt siitä, miten Mrs. V Strictly Style-blogissaan yhdistää muodin ja äitiyden. Vauvajuttuja on välillä, muttei häiritsevästi. Josko onnistuisin tekemään jotain tuollaista? Voi kyllä olla, että asukuvat muuttuvat tylsiksi enkä viitsi tehdä vaatehankintoja. Katsotaan mihin tämä kehittyy ja minulle saa antaa palautetta! :)

Näissä hämmentyneen onnellisissa tunnelmissa siis jatketaan, kyllä helpottaa kun saa kertoa asiasta ”julkisesti”.