*kaupallinen yhteistyö Future Film Oyn ja Somessa.com kanssa
”Sä oot oikein tollainen Baby Jane”
Kohtuullisen alussa oleva repliikki elokuvassa Baby Jane saa toisessa pääroolissa olevan Jonnan naaman venähtämään. Ehkä sillä hetkellä hän tajuaa, miten vietävissä tässä suhteessa hän on.
Alkuviikosta olin Helsingissä katsomassa Baby Janen pressitilaisuudessa, ensi-iltansa se saa naistenpäivänä 8.3.2019. Lähdin ihan ummikkona matkaan, sillä Sofi Oksasen kirja vuodelta 2005, jonka perusteelta leffa on tehty oli minulle täysin vieras. Sen sijaan Puhdistukseni olen lukenut ja nähnyt, mutta vanhempi tuotanto oli minulle vierasta. Arvasin kyllä, ettei Sofin teksti ja elokuva tule päästämään helpolla ja odotin jonkinlaista tunnelatausta. Oikeassa olin. Helpolla ei päästy. Elokuvan käsikirjoittaneet Katja Gauriloff ja Veera Tyhtilä ovat hieman muuttaneet loppuratkaisua, muuten leffa on ilmeisen uskollinen kirjalle. Ohjaaja Gauriloff kertoi, että nappasi Rovaniemellä lähikaupan hyllystä vuonna 2012 Baby Jane-pokkarin ja tiesi, että tästä tulisi hänen ensimmäinen ohjaamansa pitkä näytelmäelokuva. Nyt vuosia kestänyt prosessi on loppusilausta eli ensi-iltaa vaille valmis.
Oli hyvä, etten tuntenut tarinaa etukäteen. Uskon, että se teki paljon suuremman vaikutuksen näin. Luulin meneväni katsomaan elokuvaa lesborakkaudesta ja luulin, että elokuvassa pureudutaan pääasiassa siihen ja sen teemoihin, mutta suurin ja rankin sekä itselleni koskettavin aihe olikin jotain ihan muuta. Olen ihmisiä, joihin elokuvat ja musiikki vaikuttavat yleensä vahvasti ja näin kävi tällakin kertaa, mietin elokuvaa koko päivän ja näin siitä unta.
Olen ihaillut näyttelijänä elokuvan toista päätähteä, Maria Ylipäätä jo pitkään. Hänen vahvoja roolisuorituksiaan on nähty pitkään niin teatterissa kuin televisiossa ja tässäkin elokuvassa hän tekee suorastaan pelottavan vahvan suorituksen. Hänen esittämänsä Piki on ylimielinen, liikaa päihteitä käyttävä, itsevarma ja dominoiva. Samalla Piki on täysin hajalla itse, tyhjä sisältä ja hänen elämäänsä määrittävät lääkitys ja mielenterveydelliset ongelmat.
Kun Pikin elämään saapuu nuori neito Jonna, joka muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, kietoo Piki Jonnan aika äkkiä sormensa ympärille. Alkaa ahdistava suhde, jossa toinen osapuoli hallitsee nuorta ja kokematonta naista. Elokuvaa katsoessaan oikeastaan vähän unohtaa, että kyse on kahden naisen rakkaustarinasta ja vaikeasta suhteesta, sillä tämä voisi olla todellisuus ihan keiden tahansa parisuhteessa.
Olin juuri matkalla Helsinkiin elokuvaa katsomaan viestitellyt junassa paniikkihäiriöstä ja siitä, miten se osaltaan määrittää omaakin elämää. Minun tapauksessani se rajautuu ahtaisiin paikkoihin ja tekee lentämisestä, hissimatkoista ja metroista kammopaikkoja, Pikin tapauksessa riittää, että joku katsoo hänen päin kadulla. On helpompi erakoitua kotiin. Mieli ei anna periksi olla normaali.
”Eikö se riitä, jos tarpeeksi rakastaa?” oli itselleni elokuvan koskettavin sitaatti. Niin, eikö se riitä, jos tarpeeksi rakastaa, eikö se paranna? Miksei mielenterveysongelmat ole niin yksinkertaisia, miksi rakkaus ei riitä? On raastavaa katsoa, miten vaikeaa on elää mielenterveysongelmaisen kanssa, vaikka kaikkensa yrittää ja rakastaa, se ei valitettavasti riitä. Olen itse nuoruudessa yrittänyt vuosia korjata toisen mieltä rakastamalla kovasti ja tekemällä töitä sen eteen, mutta ei se riittänyt. Toinen ei voi parantaa mieltäsi puolestasi. Lopulta ei välttämättä auta kuin päästää irti.
Elokuva nostaa esiin kaksi eri maailmaa, joissa Jonna elää. Vahvasti tuntevan, haasteellisen elämän sekä naissuhteen kuin epäaidon, mutta sosiaalisesti hyväksyttävän valkoisen kodin ja heterosuhteen. Nämä myös kuvataan elokuvallisesti eri tavalla ja ero on hätkähdyttävä. Se saa pohtimaan omiakin arvoja ja sitä, mikä on sosiaalisesti hyväksyttävää ja haluttavaa elämää.
Elokuva meni itselläni omien kokemusten kautta ihon alle ja vavahdutti. Pressitilaisuudessa sanoin Marialle sekä Jonnan roolissa olleelle, tänä keväänä Teatterikorkeakoulusta valmistuvalle Roosa Söderholmille kiitokset upeista ja vahvoista naisrooleista. He tekivät elokuvasta ja sen tarinasta todella uskottavan ja vahvan. Oli hienoa katsoa pressitilaisuudessa, miten luonteva suhde naisilla oli ja he sanoivat, että näytteleminen oli helppoa sekä luontevaa ohjaaja Gauriloffin kanssa.
Kysyttäessä Sofilta, jäikö hän kaipaamaan jotain elokuvasta hän sanoi, ettei muista enää kirjan jokaista käännettä, eikä ole mustasukkainen kirjojensa elokuvaversioista. Hänestä on hauskaa, että ne saavat uuden elämän ja tavoittavat näin uutta yleisöä. Samalla hän nosti esiin sen, että on hienoa katsoa elokuvaa, jossa on paljon keskenään dialogia käyviä naisia, jotka puhuvat muustakin kuin miehistä. Koen, että elokuvalla on vahva ja tärkeä sanoma ja itseeni se vaikutti kovasti. On täysin oikeutettua, kun valkokankaalla nähdään näin kovia näyttelijäsuorituksia naisilta, että elokuvan ensi-ilta on kansainvälisenä naistenpäivänä.
Innostaako aihe, ajattelitko mennä katsomaan? Onko tarina tuttu entuudestaan?