Avainsana-arkisto: avioliitto

Sä oot siellä mä täällä – 18 vuotta tänään

25.2.2020
2

Siltä se on viime aikoina monesti tuntunut. Sä olet uimassa, mä keittelen puuroa. Mä olen Helsingissä, sä kuskaat lapsia hoitoon. Mä juoksen lenkkiä, sä rakennat hirmuiselle pieteetillä lautakioskia lasten kanssa pihalla. Sä osaat paremmin faktat, mä vedän levottomammat tanssimuuvit kesken iltapalan. Me ollaan erillään. Ei kun ei olla. Me ollaan edelleen yhdessä. Tänään tulee 18 vuotta kuluneeksi siitä, kun käytiin syömässä sen kunniaksi, että oltiin menty kihloihin. Ihan vain hiljaa käytiin syömässä (Cumuluksessa, sitäkään enää ole) ja otin tilanteesta valokuvan. Teetin ja panin valokuva-albumiin sen Cumuluksen kuitin kanssa, joka oikeastaan on niin ajan patinoima, ettei kukaan tietäisi missä olemme syöneet. Jos ei tietäisi.

Minä muistan hyvin. Sen helmikuisen päivän vuonna 2002. Söimme Cumuluksessa ja joimme lasilliset viiniä. Nurkan takana oli silloin Lindex ja minä siitä lasillisesta (tai kahdesta) olin niin villinä, että ostin paketillisen sukkia silloin. Viinilasillisen jälkeen viidet nilkkasukat. Kipitimme hihitellen uudet sukat muovipussissa roikkuen (totta kai, aika oli vielä se, kun ei muoveista tai pusseista puhuttu) Hervannan bussiin. Asuimme todella karussa kaksiossa, mutta mitäpä sen oli väliä – asuimme yhdessä ja meillä oli edessä viikon kovin juttu, saunavuoro!

Kun törmäsin juuri facebookissa vanhoihin kuviin, joissa asuimme Thaimaassa ja hehkutin 7v kihlapäiväämme vedin melkein teet väärään kurkkuun. Oikeasti. Muistan tuon illan niin elävästi, olimme viettämässä pomomme häitä ja jotenkin niin hirveän huolettomia. Miten siitä voi olla 11 vuotta? Vaikken missään nimessä vaihtaisi nykyistä tilannetta mihinkään (koska lapset), niin olisin avosylin valmis antamaan tämän huolen tai edes osan siitä pois. On iso talovelka, on jatkuva huoli lapsista (toissapäivänä lääkäri sanoi, että tämä varmaan ihan normaalia, mutta käykää uudelleen), on yrittäjyyden epävarmuus, on valvominen. Siis ihan ”normaalia” nelikymppisen elämää vai mitä? Paljon, paljon huonomminkin voisivat asiat olla.

Silti sen kaiken keskellä sinä menet sinne ja minä tänne. Kun yhteiset lenkkimme jäivät 14 kk sitten, pala myös meistä kuoli. Olimme saavuttaneet yhdessä juoksukisoja ja kun toinen ei pystynyt, osa juoksun ilosta kuoli. Kun purimme turhautumisen toisillemme ties monettako iltaa putkeen sen takia, että lapset eivät nuku, ajattelin ettei tästä tule mitään. Kun lopulta menimme nukkumaan saman tien lapsen nukahdettua kello 23.30, väsyneinä ja molemmat kiukkuisina eri kerroksiin, mietin missä piilottelee se perheemme ydin, me.

Kuinka monta kertaa luin nuorena, että skorpionin pahin puoliso merkiltään olisi oinas? Kun olin naimissa oinaan kanssa, synnyttänyt yhden oinaan ja odotin toista, hyvin todennäköisesti oinasta alkoi jo naurattaa – katsotaan pitääkö tämä paikkansa! Me olemme merkkeinä molemmat (nyt mennään vain vanhempiin) hyvin itsepäisiä. Hyvin omistautuvia, täysillä rakastavia, täysillä riiteleviä, hetkessä hermonsa menettäviä tyyppejä. Samalla toisia niin tukevia ja ei ikinä periksi tyyppejä.

Olen todellakin ymmärtänyt, miksi oinaan ja skorpionin liitto ei ole helpoin. Siinä hakataan päätä seinään ja paljon, kun kumpikaan ei anna periksi. Siinä samalla halataan joka ikinen päivä, mennään pää savuten nukkumaan ja rakastetaan täysillä aamulla. Pidetään kädestä kiinni niin pinnan alla kuin päällä.

Tänään on kulunut 18 vuotta kihlauksestamme ja tuosta Cumuluksen ateriasta. Ollaan siltä osin täysi-ikäisiä. Vietämme päivän eri paikoissa, itse asiassa jopa eri maissa. Sä olet siellä, mä täällä. Tai minä tyttäriesi kanssa. Mutta me ollaan yhdessä edelleen (ja aina, eikö?). Kyllä se ydin, me, on siellä vahvana ja olen siitä ylpeä. Täysi-ikäisestä kihlauksestamme.

Me ollaan todellakin me. Kaksi hetkessä eläjää, impulsiivista menijää, jotka innostuvat hetkessä mistä vain. Hyppäävät käsi kädessä mereen, menevät jokaisella aikuisten lomalla vesipuistoon kiljumaan ja katsovat ylpeinä toisiaan silmiin lasten oppiessa uutta. Me ollaan tiiviisti me, jotka vaihtaa tauotta päivien ajan whatspp-viestejä ja kertoo toisillensa kaiken. Kyllä me siellä ollaan kiireen alla, vahvana.

Kiitos. <3

* kuvat vikaa kuvaa lukuun ottamatta MR photo

Norsunluupäivänä

20.8.2019
12

There’s a calm surrender to the rush of day
When the heat of a rolling wind can be turned away
An enchanted moment, and it sees me through
It’s enough for this restless warrior just to be with you

Lapsuudenystäväni, ensimmäinen kaveri johon tutustuin Jyväskylään muuttaessamme lauloi kirkossa kauniisti yllä olevaa kappaletta. Siskonsa säesti pianolla. Pappi oli sanonut, että voimme kääntyä vieraisiin päin ja näin ihmisten olevan kyynelsilmin. Eniten katse hakeutui nuorimpaan veljeeni, 14-vuotiaaseen nuoreen mieheen, joka ei yleensä itkenyt. Hän oli hyvin liikuttuneessa tilassa ja tein kaikkeni, etten itse olisi huutoitkenyt. Olin ihan punainen lopulta naamaltani, sillä pidättelin itkua niin täysillä. Jälkikäteen ei oikein jäänyt tilanteesta mitään mieleen, olin niin suuressa tunnekuohussa, mutta onneksi olen voinut katsoa sen useasti videolta myöhemmin.

And can you feel the love tonight?
How it’s laid to rest
It’s enough to make kings and vagabonds
Believe the very best


Häämatkalla 2005. Meistä on supervähän yhteiskuvia sieltä! Ja mies on muuten leikannut silmänsä, jos ihmettelette kun silmälasit häviävät myöhemmin kuvista.

Vaihto-opiskelussa Englannissa oli kahden viikon loma keväällä 2006. Suunnattiin Eurooppaan. Tämän kuvan otti kameran itselaukaiseva. Keskellä Pariisia! Ihme että kamera on vielä tallessa.


Tansaniassa 2007. Tästä matkasta kerroinkin kesällä teille, olin ensiksi siellä yksin töissä ja sitten lomareissulla miehen kanssa.


Yksi elämäni reissuja, Bunaken 2008. Menossa kohti yösukellusta, oli paras yösukellus ikinä!

Hetkeä aiemmin olin seissyt kirkon ovien takana hyvin varmana siitä, mitä olen tekemässä. Olen ihmetellyt sitä monta kertaa myöhemmin, miten saatoinkin olla niin pohjattoman varma asiasta, siitä, että nyt 22-vuotiaana aion kohta sanoa tahdon alttarilla odottavalle ruskeasilmäiselle prinssilleni. Kirkon ovet aukesivat, Prinsessa Ruusunen kajahti soimaan ja isäni seisoi paikallaan paljon enemmän jännittäen kuin minä. ”Kummalla jalalla aloitetaan?” hän supisi, kun ovet olivat jo auki. ”Nyt mennään”, tokaisin ja nykäisin isäni liikkeelle. Hän ei tainnut liikutukseltaan ja kyyneleiden määrältään löytää penkkiin käytävältä, äitini kävi auttamassa. Minä en taakseni katsonut, vaan hymyillen kävelin kohti alttarilla odottavaa miestä, joten tämänkin näin vasta jälkikäteen kuvista ja videoista. Perheeni miehet olivat tunteiden viemiä. Onneksi en nähnyt, olisin varmaan itkenyt jo siinä vaiheessa silmät päästäni.

It’s enough for this wide-eyed wanderer
That we got this far

Päivä oli ihan mahtava. En varmaan tekisi mitään toisin. Se oli niin täynnä tunnetta, onnea, rakkaita ihmisiä ja hauskanpitoa. Järjestin häät paljon pienemmällä stressillä tuolloin aikaa ennen somea ja järjestelmäkameraa, kuin mitä tekisin nyt. Emme muuten ottaneet hääkuvia varsinaisena hääpäivänä, sillä halusin vain nauttia ilman stressiä niistä. Kuvat on otettu koekampauspäivänä kaksi päivää ennen häitä. Emme siis virallisesti ole naimisissa hääkuvissamme!

Koska olimme kohtuu nuoria, meillä oli iso kaveriporukka bailaamassa loppuun asti, silloin ei muistaakseni kenenkään tarvinnut vielä miettiä lapsenvahtihommia. Jännitetystä valssista selvittiin, bändi oli hyvä, ruoka oli hyvää, kaason ja bestmanin järjestämät ohjelmanumerot todella kivoja ja ylipäätään päivästä jäi ihan huippufiilis.

There’s a rhyme and reason to the wild outdoors
When the heart of this star-crossed voyager beats in time with yours


Thaimaalalainen uusi vuosi eli Songkran jota vietetään aina 13.4., jolloin sai koko päivän olla pitkin Phuketia vesisotaa. Huimaa!

Vikaa kertaa Rayan saarella toukokuussa 2010 ennen paluuta Suomeen. Olin vielä aika voimaton denguekuumeen jälkeen ja se oli yksi suurimpia syitä jäädä Suomeen.

Ostin ihan tosissani Lontoon torilta tollaisen lätsän 2011 kun paleli niin! APUA! :D

Otettiin hyppykuvaa vuonna 2012 Brooklynissa kameran itselaukaisevalla. Ei ollut kovin helppoa. Ja kamerakin kiikkui tuossa aidalla, apua taas…

Aamulla heräsin rouvana ja sain sviitissä ihanat korut huomenlahjaksi ja äitini oli yllättänyt ostamalla meille paidat, joissa toisessa luki Just ja toisessa married. Ne päällä sitten suuntasimme maanantaiaamuna kello 6 lentokoneeseen, joka lähti Amsterdamin vaihdon kautta kohti unelmiemme häämatkaa, kohti Afrikkaa, kohti Leijonakuninkaan maisemia. Ajattelin, että pakahdun, kaikki oli jotenkin niin ihanaa ja unelmat raksahtelivat toteen. Sinne me kaksi nuorta lensimme saman sukunimen alla. Seuraavan viikon ajan herätys oli joka aamu kello 5.30 ja auto lähti kohti safaria, mutta se oli hyvin meidän oloinen häämatka.

Tänään tuosta päivästä on kulunut 14 vuotta. Muistelen sitä suurella lämmöllä ja kiittäen, että olemme pysyneet yhdessä. Elämä ei todellakaan ole mitään ruusuilla tanssimista, viimeinen vuosi on ollut tiukka väsymisen, urheiluvammojen ja muiden myötä, mutta yhdessä on pysytty. Vaikeudet ehkä osaltaan sitten vahvistavat tätä tunnetta, jota mietin eilen illalla sängyssä. Tänään liittomme viettää norsuluupäiväänsä. Se kuulostaa jo aika vahvalta se. Tahdottu on eikä luovuttaa ole haluttu.


Vuonna 2013 elämässämme alkoi ihan uusi vaihe.


Vuosi 2014, olimme porukalla Kroatiassa, veljeni taisi ottaa kuvan. En löytänyt tämän vuoden kuvia kuin Instasta, joten siksi outo sävy.


Kevät 2015 Arboretumissa. Kuvan otti Reija Vilmi.

Vietimme kuopuksen ristiäisiä vuonna 2016 samana viikonloppuna kuin esikoisen. Elämässä alkoi uusi vaihe nelihenkisenä perheenä.

Niin mitäkö mietin siellä sängyssä eilen illalla. Esitin lukevani kirjaa, mutta oikeasti tuijotin sivusilmällä miestä. Mietin miten monta vuotta olen saanut hänen piirteitään katsella ja miten saan kiittää jotain ylempää siitä, että olemme yhdessä. Ettei toiselle ole esimerkiksi sattunut mitään. Mietin, että jännittää hirveästi ensi viikon häät. Se 14-vuotias nuorimies, joka nyyhki häissämme, astelee itse alttarille samassa kirkossa ja sisko nyykii varmaan vähintään yhtä kovaa siellä penkissä.


Molempien elämän eka puolimaraton takana 2017.

Saimaalla lomalla 2018. Kuvan otti Mikko Nikkinen lehtijuttua varten.


Yksi parhaista lomista taas hetkeen oli tänä kesänä kaksin Kroatiassa. Kaivattu pysähdys muistaa se, että miksi olemme alkaneet olla yhdessä. <3

Taisin näyttää mietteliäältä, sillä mieheni kysyi, mitä mietin. ”No sitä, että nyt kun ajattelee, 14 vuotta on mennyt todella nopeasti. Mieti, toiset 14 vuotta, niin saatat olla saattamassa omaa tytärtäsi alttarille” ”Äläpäs nyt”, totesi mies ja hänen silmissään välähti kaiho. Olin hiljaa ja me molemmat ajattelimme viereisessä huoneessa unihattu päässä tuhisevaa eskarilaista. Me vielä kaipaamme öitä, kun hän huusi ja käveli unissaan. Päätin silmäni sulkiessani taas muistaa kiittää jokaisesta päivästä perheeni parissa.

Hyvää norsunluuhääpäivää rakas.

P.S. Kaivoin tähän postaukseen yhden kuvan jokaiselta aviovuodelta. Ei ollut muuten helppo tehtävä! Ne kuitenkin konkretisoivat mahtavasti sen, että vaikka 14 aviovuotta on mennyt vauhdilla, on me paljon niiden aikana koettukin. <3

Me oltiin taas me

1.4.2019
4

Siinä se seisoi. Nenänmitan päässä itsestäni. Sydämessäni läikähti, se oli lyhyt hetki, mutta yhtäkkiä olimme kaksin ja olimme taas me. Se peruskaksikko, josta perheemme on saanut alkunsa ja se kaksikko, joka jakanut niin monet ilot ja surut. Se kaksikko, joka meinaa välillä unohtua pikkulapsiarjessa. Se, joka on ajanut peräkkäin moottoripyörillä, tuulettanut 20 metriä pinnan alla mahtavaa mantarauskuhavaintoa, juossut Indonesiassa aamuyöllä mereen ääneen nauraen ja… pussannut ankkurihississä.

Niin. Olimme siis eilen ohikiitävän hetken, kahden nousun verran kaksin ankkurihississä. Tiedättekö milloin oli edellinen kerta? Jos en ihan höpöjä puhu, niin vuonna 2004. Vai oliko 2005? Sen jälkeen tuli vaihto-opiskelutalvi Englannissa, muutama talvi meni Thaimaassa, sitten oli koira ja… Yks kaks oli mennyt 14 vuotta ilman, että kävin rinteessä. Sitten minä olen saanut mennä yksin hissillä miehen mennessä esikoisen kanssa. Eilen saimme mummin ja ukin mukaamme Himokselle muutamaksi tunniksi ja tyttöjen jo uuvahtaessa laskimme pari mäkeä kaksin. Ja menimme yhdessä ankkurihississä. Koska laskemme eri jalat edellä, olemme hississä naamatusten, ihan nenä vasten nenää. En edes muistanut millaista se on. Tuli ihan mieletön flash back, kun katsoin niihin ruskeisiin tuikkiviin silmiin ja mietin, että onpa kiva tyyppi siinä pussausetäisyydellä.

Siinä sitten mietin, miten pienissä hetkissä voi olla hirmuisen paljon onnea. Eilen oli ihana puolikas päivä Himoksella ja rinteet suhteellisen tyhjät. Aurinko paistoi ja rinteet olivat kivan pehmeät. Pitkästä aikaa tuntui, että laskuni sujuivat enkä jännittänyt ja piiitkästä aikaa pääsimme laskemaan ”kunnolla” isovanhempien ollessa pienimmän kanssa pulkkamäessä. Oli ihan huippua.

Päähäni pulpahti toinenkin hassu ajatus. Mietin, että mehän olemme oikeastaan yhdessä lumilautailun ansiosta. Minä nimittäin monesti halusin lähteä lautailemaan teini-ikäisenä, mutta olin arka lähtemään yksin eikä ollut rinnetouhusta innostuneita tyttökavereita. Kun mieheni istui viereeni ruotsin abikurssilla (se oli ainoa vapaa paikka ja hän oli myöhässä, eli pakkorako istua siihen) aloimme jutella. Se kurssihan meni enemmän jutteluksi kuin opiskeluksi ja sen huomasi myös opettaja, mutta siinä sitten puhuimme myös lautailusta ja vaihdoimme numeroita. Miehellä oli kausari rinteisiin ja sanoi käyvänsä kaverinsa kanssa usein, jos joskus lähtisin mukaan.

Talvi tuli ja talvi meni, en ikinä lähtenyt elämäntilanteeni vuoksi mukaan. Mutta hänen numeronsa jäi luuriini. Mietin eilen, olisinko ikinä löytänyt koko tyyppiä enää ilman tuota numeroa. Tai ehkä kyselemällä olisin aikana ennen fbta ja muita, mutta koska numero löytyi puhelimestani, laitoin eräänä toukokuisena aamuna siihen viestin ihan pokalla. Sen kivan oloisen lumilautailjatyypin numeroon, lähes 18 vuotta sitten.

Ihmeellisiä ajatuksia sitä ihmisellä rullaa päässä välillä. Kun tuo ajatus tuli mieleeni, olin yhtäkkiä hyvin kiitollinen kaikesta. Elämä on kyllä aikamoinen kohtalo. Siinä istuin tyypin vieressä, joka pyysi minua lautailemaan vuonna 2000. Kuvaa meistä otti tyttäremme. Kuka olisi uskonut? Mieletön hetki ajatuksissa ja muistossa yhtä lailla kuin nykypäivässä. Mieletön varmastikin kauden vika reissu Himokseen.

Miten sinä olet tavannut puolisosi? Uskotko muuten kohtaloon? Hyvää alkanutta viikkoa, huhtikuuta ja aprillipäivää!

P.S. Rinteet olivat ihan huiput, mene ihmeessä jos ehdit vaikka ensi viikonloppuna!