Minusta ei pitänyt tulla äitiä

En ikinä unohda, kun gynekologi sanoi elokuussa 2006 sanat ”voi olla, ettet saa koskaan lapsia tai ainakin tarvitset apua”. Hämmentyneenä ja sekavassa mielentilassa palasin kotiin ja kerroin miehelle nuo sanat. Kerroin, että hän oli myös sanonut, että mitä nuorempi ikä, sitä parempi. Olimme olleet tasan vuoden naimisissa, juuri palanneet Englannin vaihtovuodelta ja ikää oli toisella 24, toisella vähän alle 24. Istuimme sohvallamme, juttelimme ja mietimme.

”Haluatko sä nyt lapsia?”
”En.”
”En mäkään vielä. Mitä jos niitä ei sitten saada koskaan?”
”Sitten se on niin.”
”Niin. Niin kai.”

Siihen se ajatus sitten jäi. Koimme molemmat olevamme liian nuoria, eikä ajatus siitä, että alamme yrittämään ”koska on pakko” tuntunut omalta. Sen sijaan aloin elää täysillä elämää niin, että olen aina lapseton. Käänsin ajatukseni niin. Muutimme Thaimaahan, otimme elämästä kaiken irti ja perustelimme sitä usein niin, että ”tätä ei ainakaan voisin lasten kanssa tehdä”. Niinpä. On ihan hyvä olla lapseton.

Se oli raju kelkka kääntää ajatuksensa niin, sillä minä olen aina ollut ihminen, joka on suunnitellut menevänsä nuorena naimisiin ja perustavansa perheen. Olen rakastanut hirveästi meidän lapsuudenperhettä ja sitä, mitä kaikkea on tehty perheen kanssa. On matkusteltu paljon, leivottu, kokattu, oltu pihajuhlissa, luettu iltasadut ja lilluttu kylpylöissä. Leikitty ja oltu läsnä. Olemme eläneet aika perhekeskeistä elämää ja jotenkin ajattelin, että jatkan sitä. Tiesin, että vanhempani, jotka ovat omistautuneet aina ja edelleen lapsilleen tulisi hyvä mummi ja ukki. Mutta ehkä sitten veljeni hoitaisivat homman aloin ajatella.

Kun sekavassa mielentilassa soitin äidilleni kesällä 2012 itkien ihan paniikissa, että olen raskaana, hän nauroi iloisen kuuloisena sanoen ”Katja, sehän on iloinen asia!”. MITÄ! Onko! Olen aivan paniikissa! Olin elänyt tasan kuusi vuotta hokien, ettei minusta tule äitiä, enkä olisi halunnutkaan ja yhtäkkiä luonto päätti toisin. Kelkka piti kääntää taas. Ja se ei muuten ollut ihan helppoa henkisesti. Samalla olin maailman kiitollisin ja samalla näin asiat kuin olin niitä itselleni kuusi vuotta yrittänyt selittää: lapsiperheet Bamse-hotelleissa kuolevat tylsyyteen kun me pystymme kaksin häipymään pikkusaarille, lapsiperheet ajavat farmiautolla kun meillä on präkät, lapsiperheiden kodit ovat varmaan täynnä puklua ja räkää (no meillä hukuttiin koirankarvoihin! :D).

Kelkka kääntyi hitaasti ja varmasti. Tuli kevät 2013 ja ensimmäinen äitienpäivä. Lapseni oli kastettu edellisenä päivänä. Kotona oli kakkua ja muita herkkuja jäljellä. Mies oli ostanut äitienpäivälahjaksi Kalevala-korut ja kaivertanutkin ne. Oli ihan pökertynyt olo. Olin niin vauvahuuruissa ja onnellinen juhlista, että vielä lahjakin minulle? Ja kolme vuotta myöhemmin olin samassa tilanteessa – kuopus kastettiin äitienpäivää edeltävänä lauantaina ja sunnuntaina päässäni oli kampaajan tekemä, yön yli säilynyt juhlakampaus ja juhlin ensimmäistä äitienpäivää tuplaäitinä. Jos luonto päättää, niin luonto näköjään päättää – tytöillä oli melkein sama laskettu aikakin.

Siinä missä ajattelin, etten ikinä jäisi kotiäidiksi minusta tuli kotiäiti, joka oli samalla kevytyrittäjä. En halunnut päästää irti kultakimpaleistani ja olin kotona kuusi vuotta. Uppouduin äitiyteen täysin. En sormiruokaillut tai kestovaippaillut, mutta rakastin, rakastin enemmän kuin mitään ikinä olla heidän kanssaan (ja kyllä, väsyin kyllä usein myös). Rakastin vauvajumppaa, vauvamuskaria, perhekerhoilua, iltasatuja, sitä, kun sain ojentaa omat säästämäni pehmoleluni heille. Rakastin kaikkea heissä. Ja rakastan. Joka päivä enemmän ja enemmän.

Tämä kevät on ollut oikea äitiyden vuoristorata. Samalla kun olen ihaillen katsellut ja kuunnellut heitä ja ollut koko ajan läsnä, on välillä tehnyt mieli juosta karkuun ja kirkua, niin intensiivistä meno on ollut. Mutta pääasiassa aivan ihanaa. On ollut upeaa pysähtyä ja katsoa heitä tauotta, sillä kasvavat kirjaimellisesti silmissä. Minulla on maailman ihanimmat tyttäret ja koen olevani etuoikeutettu, kun saan jo kahdeksatta kertaa juhlia tätä päivää. Koen olevani etuoikeutettu siinäkin, että oma äitini on todella rakas ja täysillä mukana lastenlastensa elämässä, samoin kuin omat mummoni ovat rakkaita ja tärkeitä. Olen saanut ihanan äidin mallin ja yritän nyt itse parhaani. Millaista onkaan herätä tällaisena sunnuntaina onnitteluihin ja pienten halauksiin. Korvaamatonta. Onneksi minusta tuli äiti.

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille, varaäideille, äitipuolille, ihan kaikille äitihahmoille! <3 Ja valtavasti voimia teille, kenelle päivä on syystä tai toisesta raskas. <3

Äitiyden vuoristoradassa

Kun on äitienpäivä, tulee pakonomainen tarve sanoa jotain äitiydestä. Ensin mieleen pulpahti sata asiaa, jotka meinasin rustata. Sitten peruutin ajatuksissani – nämä kaikki lienee jo sanottu. Tarvitseeko äitiydestä kirjoittaa äitienpäivänä? Päätin lähteä liikkeelle ajatuksesta, joka tuli ensimmäisenä mieleen – miten onnellinen olen siitä, että elämässäni on ihminen, jota saan kutsua äidiksi, edelleen kaksi, joita saan kutsua isoäidiksi ja kaksi, jotka kutsuvat minua äidiksi. Se on ehkä parasta. Mietin juuri tällä viikolla, miten valtavan tärkeä oma äiti on. Äidille on soitettu omasta ensimmäisestä kodista, miksi miehelle tekemäni täytekakkupohja lässähti, äidille on soitettu ensimmäisenä paniikinsekainen ”minä olen raskaana”-puhelu ja äidille on lyöty luuri korvaan kun on mennyt hermot.

Äitiys on käsittämättömän suuri etuoikeus, josta ei voi kylliksi kiittää. Ajattelin aina, ettei minusta olisi äidiksi. Ja kun lääkäri sanoi, ettei se ehkä onnistu, ajattelin ensimmäisenä, että sen kuuluukin mennä niin. En minä tykkää laulaa lastenlauluja (enpä, mitään muuta laulakaan enää!), ei minusta ole imettäjäksi, en tykkää askarrella enkä todellakaan leivo mitään pullaa. Siinäpä ihmeellinen äitimyytti, joka takaraivossani oli. Oma äitini ei ole juuri leiponut pullaa, mutta teki aina niin hienot synttärikakut, että muistan jokaisen vieläkin. Isoäitini Karjalasta rypytti piirakoita kuin tehtaalta kun vielä jaksoi, kutoo villasukkia puikot sauhuten ja leipoo maailman parhaat pullat. Ei minusta ole äidiksi! Äiti on joku superihminen!

Äiti minusta kuitenkin tuli. Tänä vuonna päivät menevät samalla tavalla kuin kuusi vuotta sitten, eli vietin 12.5.2013 ensimmäistä äitienpäivää ihan supervauvahuuruissa, sillä esikoinen oli kastettu edellisenä päivänä. Molemmat lapset ovat itse asiassa kastettu äitienpäivän aattona. Kuusi vuotta sitten söin kakunjämiä ja mietin, ettei tämä ole kyllä hullumpi rasti. Vaati se aikamoista kasvamista niin odotusaikana kuin sen jälkeenkin ajatukseen, että olisin äiti. Olin vähän kauhuissani kaikesta. Imetys oli todella hämmentävää hommaa ja koin ristiäisimettämisen kauheaksi. Että vieraiden keskellä kaivaisin tissin esiin! Joten pumppasin maidot jääkaappiin ja sitten kun niitä lämmitettiin vesihauteessa vauvan kirkuessa (äidinmaitoa ei tietenkään voi mikroon laittaa), tuntui, että puolet vieraista kauhisteli huutavaa vauvaa ja ihmetteli, miksen imetä. Tunsin kauheaa epäonnistumista ja syyllisyyttä. Kuopuksen kohdalla pystyin jo siihen, ristiäisimetykseen. Tuolla hetkellä ei ole mitään merkitystä kokonaiskuvan kannalta, mutta siinä hetkessä tunsin musertavaa epäonnistumista – tiesin, etten kykene tähän äitiasiaan, tissijututkin hävettivät! Se suuri takaraivossa ollut äitimyytti huusi, että hölmö olet. Ristiäisistä selvittiin ja se maitokin lämpeni lopulta aika äkkiä. Mutta tuo hetki on painunut mieleeni, ensimmäinen mokani äitimyytissä.

Siinä missä äitiys on mahtavinta maailmassa ja on ainakin muuttanut omaa maailmaani sekä ajattelutapaani monella tavalla, se on myös raastavaa. Se huoli, ikävä, pelot ja surut ovat välillä musertavia. Ja se vastuu! Välillä tuntuu, että tukehdun omiin ajatuksiini. Ja pienten kohdalla huolet ovat aika pieniä. Silti olen valvonut öitä miettien, miksi esikoinen taas oksentaa ja muut emme (olemme jopa iloinneet kerran, kun kuopuskin alkoi oksentaa!) ja todennut nyt kuuden vuoden jälkeen, että hän on vain todella herkkävatsainen. Olen välillä autoa ajaessani saanut kylmän hien pintaan, kun kyydissä on kaksi pientä ja mietin, että mitä jos (älä mieti niin, se ajattelutapa ei kyllä johda mihinkään!). Olen suuttunut, kun kuusivuotiaalla alkaa jo kaveritouhut jyllätä ja tyttöjen välinen ystävyys on välillä haastavaa. Miksi on niin vaikeaa leikkiä kolmisin! Olen hämmästynyt miten rajuja leijonanemotunteita omat lapset herättävät, miten heidän puolestaan itkee, suuttuu, iloitsee, on ylpeä ja on valmis tekemään ihan mitä tahansa. Ja aamulla arpoessa viidensiä ei kelpaa-sukkia tai hirveän tappelun ollessa käynnissä aamuseiskalta on valmis lähettämään molemmat Timbuktuun. Olen kokenut sellaista väsymystä niin valvomisen kuin loputtoman tappelun myötä, etten tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Aina sitä voimaa jostain kuitenkin piisaa.

Äitiydessä on ehkä parasta muistaa, että kukaan, kukaan ei ole superihminen. Kaikki tuntevat syyllisyyttä, hermostuvat tai väsyvät. Ei ole mitään oikeanlaista äitiyttä, vaan jokainen tekee äitiydestä oman näköistä. Itse huomasin hyvin pian, ettei se touhotus minusta hävinnyt lasten myötä, vaan olen ihminen, joka nautti ihan hirveästi vauvamuskareista, jumpista ja kaikesta puuhasta lasten kanssa. Kun minulle on ehdotettu, että pysykää välillä kotona ja vaikka leipokaa, ymmärrän, että sillä tarkoitetaan hyvää. Mutta se ei ole minun tyylini olla äiti. Ei minusta tullut synnärillä pullanleipojaa, ei ompelijaa, enkä edes vaatteiden reikiä parsi itse, vaan mummi niitä ahertaa käydessään. Koin siitä hirveän huonoa omatuntoa, taas mokasin sen äitimyytin. Mutta ei, minä olen tällainen äiti ja olen varmastikin omille lapsilleni se paras, ainakin suurimman osan ajasta. Lasteni myötä olen elvyttänyt hiihtoharrastuksen, lautailun ja kiivennyt puuhun, päässyt ihaniin tapahtumiin, tutustunut ihmisiin ja maailmaan uudella tavalla. Pysähtynyt ihastelemaan Keskustorilla kun ”pulut halii” tai tutkinut tiukasti maailman hienointa kiveä. He ovat opettaneet minulle elämästä varmasti yhtä paljon, kuin minä heille.

Äitiys on täynnä odotuksia, tunteita, pettymyksiä, onnea ja iloa. Äitiys on hurjin vuoristorata, jonka kyytiin koskaan olen noussut ja tiedän, etteivät kaikki pääse kyytiin vaikka kuinka tahtoisivat. Siksi yritän muistaa kiittää joka mutkassa ja kurvissa, pää alaspäin mennessä, kauhusta kiljuessa ja onnen kutitellessa mahanpohjasta. Äitienpäivä on joka päivä ja joka viikko tuntuu, että talossani asuu eri lapset kuin edellisellä. Kikat, jotka toimivat viime viikolla eivät toimi seuraavalla. Vaihe joka oli maaliskuussa on muuttunut eri vaiheeksi toukokuussa. Minä siellä jossain junan kyydissä hämmästelen menoa, haikailen jo nyt menneitä aikoja, katson ylpeänä kasvua ja ristin sormeni välillä toivoen, että osaan olla äiti. Tunnen läikähdyksen joka kerta, kun kuulen olevani ihana.

Toivotan hyvää äitienpäivää kaikille ja armoa itsellenne äitiydessä. Minä vietän sunnuntain tyttöni kanssa Peräkonttikirppiksellä tavaroita myyden ja ihmetellen, milloin hänestä tuli niin iso, että neuvottelee jo etukäteen paljonko hän saa myynneissä. On kuulemma varma, että meille jotain tulee ja täytyy saada kasvatettua pupurahastoa. <3 Saa tulla moikkamaan!

*ensimmäinen kuva Saara/Studio Mimi&Nöde

Kaksi vuotta sitten

Tämä postaus on mietityttänyt pitkään. Miten ihmeessä kaksi vuotta on mennyt niin siivillä? Mihin hävisi se pieni, kapalopussissa nukkuva toukka niin äkkiä? Muistinko haistella vauvatuoksua tarpeeksi ja nauttia siitä, kun hän oli ihan pieni? Toisaalta hän on 2-vuotiaanakin hyvin pieni ja nyt ei oma superväsymys ja valvominen enää vie niin terää siltä, etten jaksaisi nauttia lapsieni seurasta.

Kaksi vuotta sitten oli aurinkoinen perjantaipäivä, kun sain luvan kävellä suoraan synnytyssaliin 7 viikon tuskailun jälkeen. Olin iloinen, että pääsimme täysiaikaisuuteen, vaikka loppuodotus rankkaa olikin. 1,5 tuntia käynnistyksen jälkeen minulla oli sylissäni kuopus, joka oli aivan identtinen isosiskonsa kanssa mittoja myöten. Katselin häntä hämmästyneenä ja tunsin heti sen tarmon, mikä pienessä oli, kun hän puolen tunnin ikäisenä tarttui sormeeni. Tunsin, että tästä tytöstä ei tule puuttumaan tahtoa.

Eikä ole puuttunut. Yksivuotiaasta asti häntä ei ole saanut auttaa ruokailussa. Nyt kaksivuotiaana hän haluaa pukea itse. Kävelemään hän lähti yhdeksänkuisena. Ekan kerran laski laskettelurinteen alas 1v ja 10kk ollessa mittarissa. Potkupyöräili siskon perässä sisähallissa 1,5-vuotiaana. Oppi 1,5-vuotiaana r-kirjaimen ja puhua pölöttää jo kunnon tarinoita. Hänellä on ollut hirveän kova sisäinen tahto tehdä kaikki heti, eikä paikallaan voi olla hetkeäkään. Edelleenkään en ymmärrä, miten saisin tuon höyryheikin vaikka istumaan hetken ruokapöydässä. Hän on hirveän vahvasti läsnä kaikessa tekemisessä, eikä todellakaan tyydy katselemaan mitä muut tekevät, vaan tekee myös. Perjantai-iltana pimeällä hän kurotti käsiään kohti taivasta ja sanoi, ettei yletä tähtiin. Minua yhtä aikaa nauratti ja itketti ja sanoin, että sinä olet sellainen luonne, että jos haluat ylettää tähtiin, varmaan rakennat raketin ja lennät sinne.

Pelkäsin odotusaikana hirveästi, miten jaksan taas vuosien valvomisrumban, mutta onneksi nukkumaan hän on rauhoittunut paremmin kuin isosiskonsa. Kaikki on mennyt kakkosen kanssa muutenkin pienemmällä stressillä ja enemmän omalla painollaan. Hän on ollut mukana kaikessa mitä on tehty ja paljon onkin ehditty!

Lasten syntymäpäivä on aina iso juttu. Sitä miettii mennyttä aikaa, miettii hetkeä, kun hän syntyi. Katselee miten valtavasti pieni nyytti on kehittynyt ja nieleskelee palasia kurkussa. Niin klassisesti se aika lentää ja lasten kasvusta sen näkee. Heitä on yhtä aikaa haikeaa ja aivan mahtavaa seurata.

Hyvää syntymäpäivää perheemme kuopukselle, en voisi kuvitella elämäämme ilman sinua. Olen äärettömän onnellinen saadessani olla kahden tytön äiti. <3

Löytyykö sieltä maaliskuisia? Meillä on ollut aikamoinen synttärirumba, eikä vielä loppua näy! Ihanaa!