Kun on äitienpäivä, tulee pakonomainen tarve sanoa jotain äitiydestä. Ensin mieleen pulpahti sata asiaa, jotka meinasin rustata. Sitten peruutin ajatuksissani – nämä kaikki lienee jo sanottu. Tarvitseeko äitiydestä kirjoittaa äitienpäivänä? Päätin lähteä liikkeelle ajatuksesta, joka tuli ensimmäisenä mieleen – miten onnellinen olen siitä, että elämässäni on ihminen, jota saan kutsua äidiksi, edelleen kaksi, joita saan kutsua isoäidiksi ja kaksi, jotka kutsuvat minua äidiksi. Se on ehkä parasta. Mietin juuri tällä viikolla, miten valtavan tärkeä oma äiti on. Äidille on soitettu omasta ensimmäisestä kodista, miksi miehelle tekemäni täytekakkupohja lässähti, äidille on soitettu ensimmäisenä paniikinsekainen ”minä olen raskaana”-puhelu ja äidille on lyöty luuri korvaan kun on mennyt hermot.

Äitiys on käsittämättömän suuri etuoikeus, josta ei voi kylliksi kiittää. Ajattelin aina, ettei minusta olisi äidiksi. Ja kun lääkäri sanoi, ettei se ehkä onnistu, ajattelin ensimmäisenä, että sen kuuluukin mennä niin. En minä tykkää laulaa lastenlauluja (enpä, mitään muuta laulakaan enää!), ei minusta ole imettäjäksi, en tykkää askarrella enkä todellakaan leivo mitään pullaa. Siinäpä ihmeellinen äitimyytti, joka takaraivossani oli. Oma äitini ei ole juuri leiponut pullaa, mutta teki aina niin hienot synttärikakut, että muistan jokaisen vieläkin. Isoäitini Karjalasta rypytti piirakoita kuin tehtaalta kun vielä jaksoi, kutoo villasukkia puikot sauhuten ja leipoo maailman parhaat pullat. Ei minusta ole äidiksi! Äiti on joku superihminen!

Äiti minusta kuitenkin tuli. Tänä vuonna päivät menevät samalla tavalla kuin kuusi vuotta sitten, eli vietin 12.5.2013 ensimmäistä äitienpäivää ihan supervauvahuuruissa, sillä esikoinen oli kastettu edellisenä päivänä. Molemmat lapset ovat itse asiassa kastettu äitienpäivän aattona. Kuusi vuotta sitten söin kakunjämiä ja mietin, ettei tämä ole kyllä hullumpi rasti. Vaati se aikamoista kasvamista niin odotusaikana kuin sen jälkeenkin ajatukseen, että olisin äiti. Olin vähän kauhuissani kaikesta. Imetys oli todella hämmentävää hommaa ja koin ristiäisimettämisen kauheaksi. Että vieraiden keskellä kaivaisin tissin esiin! Joten pumppasin maidot jääkaappiin ja sitten kun niitä lämmitettiin vesihauteessa vauvan kirkuessa (äidinmaitoa ei tietenkään voi mikroon laittaa), tuntui, että puolet vieraista kauhisteli huutavaa vauvaa ja ihmetteli, miksen imetä. Tunsin kauheaa epäonnistumista ja syyllisyyttä. Kuopuksen kohdalla pystyin jo siihen, ristiäisimetykseen. Tuolla hetkellä ei ole mitään merkitystä kokonaiskuvan kannalta, mutta siinä hetkessä tunsin musertavaa epäonnistumista – tiesin, etten kykene tähän äitiasiaan, tissijututkin hävettivät! Se suuri takaraivossa ollut äitimyytti huusi, että hölmö olet. Ristiäisistä selvittiin ja se maitokin lämpeni lopulta aika äkkiä. Mutta tuo hetki on painunut mieleeni, ensimmäinen mokani äitimyytissä.

Siinä missä äitiys on mahtavinta maailmassa ja on ainakin muuttanut omaa maailmaani sekä ajattelutapaani monella tavalla, se on myös raastavaa. Se huoli, ikävä, pelot ja surut ovat välillä musertavia. Ja se vastuu! Välillä tuntuu, että tukehdun omiin ajatuksiini. Ja pienten kohdalla huolet ovat aika pieniä. Silti olen valvonut öitä miettien, miksi esikoinen taas oksentaa ja muut emme (olemme jopa iloinneet kerran, kun kuopuskin alkoi oksentaa!) ja todennut nyt kuuden vuoden jälkeen, että hän on vain todella herkkävatsainen. Olen välillä autoa ajaessani saanut kylmän hien pintaan, kun kyydissä on kaksi pientä ja mietin, että mitä jos (älä mieti niin, se ajattelutapa ei kyllä johda mihinkään!). Olen suuttunut, kun kuusivuotiaalla alkaa jo kaveritouhut jyllätä ja tyttöjen välinen ystävyys on välillä haastavaa. Miksi on niin vaikeaa leikkiä kolmisin! Olen hämmästynyt miten rajuja leijonanemotunteita omat lapset herättävät, miten heidän puolestaan itkee, suuttuu, iloitsee, on ylpeä ja on valmis tekemään ihan mitä tahansa. Ja aamulla arpoessa viidensiä ei kelpaa-sukkia tai hirveän tappelun ollessa käynnissä aamuseiskalta on valmis lähettämään molemmat Timbuktuun. Olen kokenut sellaista väsymystä niin valvomisen kuin loputtoman tappelun myötä, etten tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Aina sitä voimaa jostain kuitenkin piisaa.

Äitiydessä on ehkä parasta muistaa, että kukaan, kukaan ei ole superihminen. Kaikki tuntevat syyllisyyttä, hermostuvat tai väsyvät. Ei ole mitään oikeanlaista äitiyttä, vaan jokainen tekee äitiydestä oman näköistä. Itse huomasin hyvin pian, ettei se touhotus minusta hävinnyt lasten myötä, vaan olen ihminen, joka nautti ihan hirveästi vauvamuskareista, jumpista ja kaikesta puuhasta lasten kanssa. Kun minulle on ehdotettu, että pysykää välillä kotona ja vaikka leipokaa, ymmärrän, että sillä tarkoitetaan hyvää. Mutta se ei ole minun tyylini olla äiti. Ei minusta tullut synnärillä pullanleipojaa, ei ompelijaa, enkä edes vaatteiden reikiä parsi itse, vaan mummi niitä ahertaa käydessään. Koin siitä hirveän huonoa omatuntoa, taas mokasin sen äitimyytin. Mutta ei, minä olen tällainen äiti ja olen varmastikin omille lapsilleni se paras, ainakin suurimman osan ajasta. Lasteni myötä olen elvyttänyt hiihtoharrastuksen, lautailun ja kiivennyt puuhun, päässyt ihaniin tapahtumiin, tutustunut ihmisiin ja maailmaan uudella tavalla. Pysähtynyt ihastelemaan Keskustorilla kun ”pulut halii” tai tutkinut tiukasti maailman hienointa kiveä. He ovat opettaneet minulle elämästä varmasti yhtä paljon, kuin minä heille.

Äitiys on täynnä odotuksia, tunteita, pettymyksiä, onnea ja iloa. Äitiys on hurjin vuoristorata, jonka kyytiin koskaan olen noussut ja tiedän, etteivät kaikki pääse kyytiin vaikka kuinka tahtoisivat. Siksi yritän muistaa kiittää joka mutkassa ja kurvissa, pää alaspäin mennessä, kauhusta kiljuessa ja onnen kutitellessa mahanpohjasta. Äitienpäivä on joka päivä ja joka viikko tuntuu, että talossani asuu eri lapset kuin edellisellä. Kikat, jotka toimivat viime viikolla eivät toimi seuraavalla. Vaihe joka oli maaliskuussa on muuttunut eri vaiheeksi toukokuussa. Minä siellä jossain junan kyydissä hämmästelen menoa, haikailen jo nyt menneitä aikoja, katson ylpeänä kasvua ja ristin sormeni välillä toivoen, että osaan olla äiti. Tunnen läikähdyksen joka kerta, kun kuulen olevani ihana.

Toivotan hyvää äitienpäivää kaikille ja armoa itsellenne äitiydessä. Minä vietän sunnuntain tyttöni kanssa Peräkonttikirppiksellä tavaroita myyden ja ihmetellen, milloin hänestä tuli niin iso, että neuvottelee jo etukäteen paljonko hän saa myynneissä. On kuulemma varma, että meille jotain tulee ja täytyy saada kasvatettua pupurahastoa. <3 Saa tulla moikkamaan!

*ensimmäinen kuva Saara/Studio Mimi&Nöde