En ikinä unohda, kun gynekologi sanoi elokuussa 2006 sanat ”voi olla, ettet saa koskaan lapsia tai ainakin tarvitset apua”. Hämmentyneenä ja sekavassa mielentilassa palasin kotiin ja kerroin miehelle nuo sanat. Kerroin, että hän oli myös sanonut, että mitä nuorempi ikä, sitä parempi. Olimme olleet tasan vuoden naimisissa, juuri palanneet Englannin vaihtovuodelta ja ikää oli toisella 24, toisella vähän alle 24. Istuimme sohvallamme, juttelimme ja mietimme.
”Haluatko sä nyt lapsia?”
”En.”
”En mäkään vielä. Mitä jos niitä ei sitten saada koskaan?”
”Sitten se on niin.”
”Niin. Niin kai.”
Siihen se ajatus sitten jäi. Koimme molemmat olevamme liian nuoria, eikä ajatus siitä, että alamme yrittämään ”koska on pakko” tuntunut omalta. Sen sijaan aloin elää täysillä elämää niin, että olen aina lapseton. Käänsin ajatukseni niin. Muutimme Thaimaahan, otimme elämästä kaiken irti ja perustelimme sitä usein niin, että ”tätä ei ainakaan voisin lasten kanssa tehdä”. Niinpä. On ihan hyvä olla lapseton.
Se oli raju kelkka kääntää ajatuksensa niin, sillä minä olen aina ollut ihminen, joka on suunnitellut menevänsä nuorena naimisiin ja perustavansa perheen. Olen rakastanut hirveästi meidän lapsuudenperhettä ja sitä, mitä kaikkea on tehty perheen kanssa. On matkusteltu paljon, leivottu, kokattu, oltu pihajuhlissa, luettu iltasadut ja lilluttu kylpylöissä. Leikitty ja oltu läsnä. Olemme eläneet aika perhekeskeistä elämää ja jotenkin ajattelin, että jatkan sitä. Tiesin, että vanhempani, jotka ovat omistautuneet aina ja edelleen lapsilleen tulisi hyvä mummi ja ukki. Mutta ehkä sitten veljeni hoitaisivat homman aloin ajatella.
Kun sekavassa mielentilassa soitin äidilleni kesällä 2012 itkien ihan paniikissa, että olen raskaana, hän nauroi iloisen kuuloisena sanoen ”Katja, sehän on iloinen asia!”. MITÄ! Onko! Olen aivan paniikissa! Olin elänyt tasan kuusi vuotta hokien, ettei minusta tule äitiä, enkä olisi halunnutkaan ja yhtäkkiä luonto päätti toisin. Kelkka piti kääntää taas. Ja se ei muuten ollut ihan helppoa henkisesti. Samalla olin maailman kiitollisin ja samalla näin asiat kuin olin niitä itselleni kuusi vuotta yrittänyt selittää: lapsiperheet Bamse-hotelleissa kuolevat tylsyyteen kun me pystymme kaksin häipymään pikkusaarille, lapsiperheet ajavat farmiautolla kun meillä on präkät, lapsiperheiden kodit ovat varmaan täynnä puklua ja räkää (no meillä hukuttiin koirankarvoihin! :D).
Kelkka kääntyi hitaasti ja varmasti. Tuli kevät 2013 ja ensimmäinen äitienpäivä. Lapseni oli kastettu edellisenä päivänä. Kotona oli kakkua ja muita herkkuja jäljellä. Mies oli ostanut äitienpäivälahjaksi Kalevala-korut ja kaivertanutkin ne. Oli ihan pökertynyt olo. Olin niin vauvahuuruissa ja onnellinen juhlista, että vielä lahjakin minulle? Ja kolme vuotta myöhemmin olin samassa tilanteessa – kuopus kastettiin äitienpäivää edeltävänä lauantaina ja sunnuntaina päässäni oli kampaajan tekemä, yön yli säilynyt juhlakampaus ja juhlin ensimmäistä äitienpäivää tuplaäitinä. Jos luonto päättää, niin luonto näköjään päättää – tytöillä oli melkein sama laskettu aikakin.
Siinä missä ajattelin, etten ikinä jäisi kotiäidiksi minusta tuli kotiäiti, joka oli samalla kevytyrittäjä. En halunnut päästää irti kultakimpaleistani ja olin kotona kuusi vuotta. Uppouduin äitiyteen täysin. En sormiruokaillut tai kestovaippaillut, mutta rakastin, rakastin enemmän kuin mitään ikinä olla heidän kanssaan (ja kyllä, väsyin kyllä usein myös). Rakastin vauvajumppaa, vauvamuskaria, perhekerhoilua, iltasatuja, sitä, kun sain ojentaa omat säästämäni pehmoleluni heille. Rakastin kaikkea heissä. Ja rakastan. Joka päivä enemmän ja enemmän.
Tämä kevät on ollut oikea äitiyden vuoristorata. Samalla kun olen ihaillen katsellut ja kuunnellut heitä ja ollut koko ajan läsnä, on välillä tehnyt mieli juosta karkuun ja kirkua, niin intensiivistä meno on ollut. Mutta pääasiassa aivan ihanaa. On ollut upeaa pysähtyä ja katsoa heitä tauotta, sillä kasvavat kirjaimellisesti silmissä. Minulla on maailman ihanimmat tyttäret ja koen olevani etuoikeutettu, kun saan jo kahdeksatta kertaa juhlia tätä päivää. Koen olevani etuoikeutettu siinäkin, että oma äitini on todella rakas ja täysillä mukana lastenlastensa elämässä, samoin kuin omat mummoni ovat rakkaita ja tärkeitä. Olen saanut ihanan äidin mallin ja yritän nyt itse parhaani. Millaista onkaan herätä tällaisena sunnuntaina onnitteluihin ja pienten halauksiin. Korvaamatonta. Onneksi minusta tuli äiti.
Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille, varaäideille, äitipuolille, ihan kaikille äitihahmoille! <3 Ja valtavasti voimia teille, kenelle päivä on syystä tai toisesta raskas. <3
