Avainsana-arkisto: ahdistus

Lottovoitto, arvontavoitto ja juhlaviikonloppu ihanassa Uhanassa!

30.5.2020
4

Aurinkoista lauantaita ja suuret onnittelut valmistuneille sekä koulunsa päättäville! Meillä saapui eskarilainen eilen todistus kourassa kotiin ja kaivoi repusta kolme synttärikutsua – nyt on pihajuhlia eskarilaisten kanssa tiedossa! Koko viikon on paistanut sen verran, että treenit on saanut tehdä t-paidassa, vitsi on ollut ihanaa. On hienoa, jos keli ei vaikuta mieleen, mutta minä olen niitä, joilla on todella paljon kevyempi askel auringon paistaessa.

Viikon lottovoitto ja arvontavoitto

Sanoin miehelle maanantaina, että kevään myötä arjen hallintani katosi jotenkin kokonaan. Kun aikataulut ja rutiinit katoavat, kaikki päivät muuttuivat samanlaisiksi ja unohtelin hoitaa asioita. En esimerkiksi enää muistanut, että maanantaina täytyy ilmoittaa seuraavan viikon päikkypäivät, jos ei ole kokopäiväisellä sopparilla. Asiaa miettiessäni tuli mieleen, mitenköhän on tilanne kuopuksen syksyn päikkypaikan kanssa. Olemme olleet 1,5 vuotta jonossa lähimpään päikkyyn ja mietin onko tilanne muuttunut. Juttelin johtajan kanssa ja hän sanoi, että ei ole, katsotaan tilannetta ensi vuonna. Selvä, ei mahda mitään.

Seuraavana päivänä puhelin soi ja johtaja sanoi ”tämä on ihan lottovoitto että näitä paikkoja tähän ryhmään tulee, mutta nyt aukesi yksi”. Ai? Istuin Keskustorilla autossa puhelin korvalla ihan hämilläni. Sinnehän me ollaan oltu jonossa ja haluttiin, mutta apua! Nykyisessäkin ovat ihmiset niin ihania ja eihän me voida vaihtaa ja… APUA! Sanoin silti kyllä, sillä helpottaa kulkemistakin jo niin paljon. Kävelin ostamaan eskariopeille muistamisia yhtä aikaa niin pala kurkussa kuin kevein askelin. Lottovoitto! Päikkypaikka! Wau, no ne ovat todellakin siis kiven alla kyseiseen paikkaan!

Perjantaina kun ajelimme kohti Jyväskylää, lueskelin Instagrammista viestin, että olin voittanut Karita Tykän feedissä suomalaista käsityötä olevat hopeiset korvakorut. Siis arvontavoittokin samalla viikolla, wau!

Koronakevään raastava ikävä

Mutta hypätään voitoista siihen tärkeämpään, eli perheeseen. Miksi olimme matkalla Jyväskylään? Saavuimme eilen vuoden ensimmäistä kertaa koko perheellä mummilaan. Lapset olivat niin täynnä iloa ja onnea, etten muista nähneeni. Ei pienintäkään nurinaa koko matkalla. Perillä vain tauotonta pulputusta ja kikatusta. Näin veljeni ja kälyni ensi kertaa sitten joulun ja piti nieleskellä, kun ei voinut kipittää halaamaan. Nähtiinpähän edes! Kaikki puhuivat toistensa yli, lapset tietysti eniten ja yksi julisti olevansa virallisesti jo ekaluokkalainen! Piti esitellä uusi pyjama, mummi käveli tyttöjen perässä sanoen ”voi kun mun tekisi mieli hoitaa teitä” ja tytöt lauloivat kaikilla osaamillaan kielillä onnittelulaulua ukille, sillä tänä viikonloppuna meillä ei ole valmistujaisjuhlia, mutta ukin synttärit on.

Koronakevään alakulo

Ehkä olette huomanneetkin, mutta kyllä minua on painanut kevään ajan aikamoinen alakulo. Olen parhaani tehnyt, etten siitä valittaisi, että osaisin nauttia kaikesta hyvästä mitä kevät on tuonut tullessaan, mutta ei se helppoa ole ollut. On tuntunut väärältä sanoa, että on alakuloinen, kun on ollut terve. Se totta kai tärkeintä. Mikä on sitten painanut?

Vastoinkäyminen helmikuussa

Alakuloni alkoi oikeastaan isommasta vastoinkäymisestä helmikuussa, josta jonkin verran Instagrammissa puhuin. Toivoin, että se olisi voitu selvittää, minusta oli kyse väärinkäsityksestä, mutta ei sitä voinut selvittää. Syytin itseäni tapahtuneesta ihan hirveästi, päätin ottaa opiksi ja niin edespäin, mutta se painoi. Yllättäen viime sunnuntaina sain asiaan liittyen anteeksipyynnön. Että ei se ollutkaan vain minun vika. Vaikka en asiaa kolmen kuukauden jälkeen enää niin aktiivisesti miettinyt, huomasin silti, että on helpompi heti hengittää. Kiitos. <3 Oli iso juttu minulle.

Aikataulujen puute

Jotenkin ajattelin, ettei aikataulujen puute niin haittaa, eihän niitä tiukasti ole yrittäjällä muutenkaan. Mutta onhan, jos ajattelen tarkemmin. Aamulla ylös, lapset hoitoon, hommiin tai reissun päälle, lounas, urheilut, lapsia hakemaan, yhteinen päivällinen, kenties harrastuksia. Joskus kampaaja, hieroja tai jumpassa käynti. Kenties lounas ystävän kanssa tai muu kuin videopuhelintapaaminen. Yks kaks sitä vain heräsi ja teki pakollisimmat työt, yritti viihdyttää lapsia, teki ruokaa ja… Pyöri kotona. Mies hoiti kauppareissut ja todella moni ei aivan pakollinen asia jäi, kun ei halunnut mennä ihmisten ilmoille. Välillä lipsui ruoka-aika tunnin suuntaansa, jos ei päästykään aamupäivällä niin reippaasti ulos. Lähipuistot oli koluttu sataan kertaan. Kehitin nallereissuja, metsäreissuja tai keksin uusia puistoja, otin mukaan eväitä ja söimme niitä täristen lumisateessa. Ja kyllä, siinä oli paljon hyvääkin, mutta väkisin meinasi painaa mieltä alas. Omat työt vähenivät hurjasti ja tuntui jotenkin kaikki sellaiselta… Lillumiselta. Ettei mistään saa kunnolla otetta. Huomasin, että mitä vähemmän minulla on aikatauluja, sitä vähemmän saan aikaiseksi. En esimerkiksi ole kokenut millään tapaa mielekkääksi laittaa hiuksia, pukea muuta kuin juoksutrikoot tai meikata. Pitäisi kyllä joskus.

Sosiaalisuuden puute koronakeväänä

Tämä on iskenyt ehkä eniten. On ollut mies ja lapset, lapset ja mies ja siinä se. Välillä on juteltu jotain naapureiden kanssa. Lapsilla on ollut leikkikavereita toki, mutta itse olen ollut hyvin pitkälti yksin omien ajatusteni kanssa. Se on kaltaiselleni ihmiselle, joka rakastaa puhumista aika kidutusta. Ja enemmän kuin puhumista, rakastaa niitä tärkeitä ihmisiä. Ei tarvitse edes puhua, jos vanhemmat tai veli tai joku tärkeistä on lähellä. Tuntui eilen, että riittää kun tuijotan heitä. Puhumista oli turha yrittääkään, kun lapset olivat niin pistoksissa juttujensa kanssa.

Itseään ruokkiva kehä

Kun joku alue alkaa lipsua, alkaa muutkin. Ensiksi tein into piukeana kotijumppia, kunnes se alkoi maistua todella puulta. Juokseminen sentään säilyi samanlaisena ja on parantunut kevättä kohti. Sitten ajattelin, että mitä sitä meikkaamaan. Jaksaisiko lakata joskus kyntensä? Njääh. Pitäisikö syödä vitamiininsa. Njääh. Mikään itseensä liittyvä ei ole innostanut. Mitä vähemmän sitä teki, sitä vähemmän se innosti. Olen sitten tukka pystyssä kaivanut pihaa, istuttanut kukkia, maalannut ovea, siivonnut ja pyykännyt ja laittanut ruokaa, mutta itse olen kyllä aika metsittynyt.

Kun eilen tsemppasin ja pitkästä aikaa meikkasin ja pukeuduin, olo piristyi heti. Koko viikon treenit ovat kulkeneet, on ollut kaikkea pientä ekstrakivaa, töitä on riittänyt, on tullut uusia töitä, aurinko on paistanut ja nyt kun vihdoin päälläni oli jotain muuta kuin juoksutrikoot tuntui, että olin saanut palasen itsestäni takaisin. Sen Katjan, joka rakastaa puuhailla tauotta, rakastaa aikatauluja, rakastaa syödä hyvin, nukkua kunnolla ja lukea kirjoja. Mikä siinäkin, että lukeminenkin on ollut ihan njääh koko kevään! Se on joku yleisvire. En edellenkään halua valittaa, tiedän, että meillä on ollut asiat hyvin, olemme tehneet paljon yhdessä ja pysyneet terveinä. Silti tämä kevät on todistanut vahvemmin kuin koskaan, että näköjään olen rutiini-ihminen ja en ole kotoilija.

En tiedä mihin se painoi rinnan päältä katosi, syytin raudanpuutetta pitkään, mutta mummilaan astuessani en kyllä kitannut pullollista rautaa. Ehkä se oli ikävää? Sitä patoutunutta epävarmuutta? Ahdistusta, kun tuntuu pahalta vaikka ”ei saisi”? Huolta läheisistä? Vaikka mummilaan tulo tuntui osaltaan väärältä, hymyilin kuin Hangon keksi pestessäni hampaita mummilassa perjantai-iltana mieheni t-paita päällä, lasten tuhistessa viereisessä huoneessa. Toivottavasti pysymme ja te pysytte terveinä ja pystytään jollain tapaa pyörittämään tällaista uutta normaalia arkea. Joskus vielä halataankin sitä mummia. Miten voivat pienet asiat tuntua hyviltä, kuten hampaiden pesu mummilassa!


paita PUREWASTE/ hame ja korvikset UHANA DESIGN/ kengät PLAKTON (VAMSKO)/ rannekoru OXXO

Arvatkaa mihin lähden nyt? Juoksemaan Jyväsjärven ympäri. Sekin on tämän vuoden eka kerta. <3 Varmaan tulee itku matkalla.

Aurinkoista lauantaita ja hirmuiset onnittelut valmistuneille ja koulusta lomansa aloittaneille!

Ketään ei voi miellyttää ja kenellekään ei ole tarpeeksi hyvä

5.12.2019
6

”Instastoriesit ovat nykyään todella tärkeitä” (somen asiantuntija)
”Aina sä avaudut jostain aiheesta siellä somessa” (mies)
”Sulla on tosi kiva some, ihanaa kun kerrot myös elämän nurjista puolista” (seuraaja)
”Moni työnantaja katsoo Instastooreja, kannattaa miettiä mitä siellä jakaa” (yrittäjäkollega)
”Se ja se oli katsonut Katjan Instasta että se tekee näin ja noin” (kiertäviä puheita tuttujen kautta)
”Teillä ollaankin jo terveitä katoin Instasta” (äiti)
”Kyllä nämä sun sanomiset voi ihan hyvin tulkita väärin” (kaveri, kun avauduin siitä, että joku oli luullut minun sanovan stoorien puolella omien lapseni olevan lihavia ja olin ihan järkyttynyt, että joku voi edes ajatella minusta niin)

Vaihdoin eilen ajatuksia yrittäjäkollegan kanssa IGn puolella ja lainasin häneltä otsikon lausahduksen. Siinä oli niin osuvasti sanottu se fiilis, joka minulla on ollut pidempään. Keskustelimme siitä, millaisia rooleja ihmisillä on ja mikä kelpaa kenellekin. Edelleen esimerkiksi bloggaajassa on jollain tavalla negatiivinen tai nolo sävy. Ihmiset, jotka ovat freelance-toimittajia tai valokuvaajia haluavat olla ehdottomasti juuri sitä, eivätkä tituleerata itseään bloggaajaksi, vaikka sellaisia olisivatkin.

Olen itse taas vetänyt pari päivää happea IGsta ja tiukimmasta somettelusta tutkiskellen ajatusmaailmaani ja sitä, miksi tunnen itseni koko ajan niin epäonnistuneeksi. Eilen 10 kilometrin lenkillä liukastellessa tuli mieleen, että ehkä sen olon tekee se, että olen ihan sairaan tavallinen ja keskinkertainen kaikessa. Mutta yrittäjyys vaatisi sen, että olisin superhyvä siinä mitä teen, osaisin myydä itseäni, verkostoitua paremmin ja kaupata osaamistani vähän joka kulmassa. Minä olen ihan ylpeästi bloggaajakin, olen ylpeä tästä pienestä hengentuotteestani, mutta tuntuu, että tätäkin tekelettä pitäisi vähän ravistella ja keksiä jotain uutta. Mitä ihmettä keksiä tästä tavallistakin tavallisemmasta elämästä? Edelleen blogini luetuimmat jutut ovat kirjoitukseni hometalotaistostamme sekä miehen käden murtuminen Kreetalla. En nyt varsinaisesti toivo epäonnea, jotta olisin kiinnostava!

En myöskään osaa vetää mitään rooleja. Olen tasan oma hölmö minäni ja mennä touhotan ja yleensä jälkikäteen mietin, että ai saamari, siinäkin tilanteessa olisi ollut fiksua antaa käyntikortti ja sanoa näin ja näin. Tämä raatorehellinen minäni sitten paiskaa myös sinne Instaan suodattamatonta materiaalia ja saa toiset seuraajat keskustelemaan ja ne läheisimmät häpeämään juttujani. Että mitä se nyt taas höyryää. Pitäisi muistaa että juttuja voi katsoa kuka vaan ja olla sielläkin edustava ja järkevä ja… Kaikkea siltä väliltä.

Ehkä ahdistus kumpuaa myös siitä, että yritän epätoivoisesti miellyttää kaikkia tahoja, muttei sellainen vaan ole mahdollista. Se on uuvuttavaa, yrittää miettiä niin monelta kannalta mitä uskallan ja saan tehdä, mitä minun pitää tehdä ja miten asiat kuuluisi sanoa, ettei tulisi väärinymmärretyksi. Koska todennäköisesti ikuisesti ärsytän kuitenkin joitakin ja ikuisesti joku ymmärtää väärin.

Kun olen viikon paininut somen ulkopuolisissa duuneissa, olen monesti kaivannut jotain, kenen kanssa jakaa ajatuksia tai saada perspektiiviä asioihin. Siksi olikin todella kivaa keskustella eilen edes hetki IGn puolella vähän samanmoisessa tilanteessa pyörivän ihmisen kanssa. On usein vaikeaa nähdä itsessään hyvää tai antaa itselleen anteeksi. Pitäisi hyppiä roolista toiseen jatkuvasti, olla somessa kiinnostava ja antaa jotain itsestään, samalla muistaa ne asiakkaat joille juuri kaikki muu on tärkeää paitsi some, olla äiti, vaimo, tytär ja ties mitä. Lopulta kun yritän kaikkia rooleja täysillä, tuntuu että epäonnistunut kaikessa, mitä teen. Etten kelpaa kenellekään eikä työni kelpaa mihinkään. Sitten kun selaat somea, se oikein huutaa miten kaikki muut menestyvät ja saavat upeita töitä. Edelleen peräänkuulutan välillä sitä itsemyötätuntoa, se ominaisuus taitaa olla ihan hukassa minusta. Eilen katselin videon Sanna Marinista ja mietin, miksen itse voi olla noin suoraselkäinen menestyjä. Mistä hän saakin kaiken rohkeutensa ja suoraselkäisyytensä? Minulla sanat takertuvat monesti kurkkuun sellaisessa tilanteessa ja vasta tuntia myöhemmin keksin, miten tilanteessa olisi täytynyt argumentoida.

En usko, että somemaailma ja viestintäala ovat ainoita, missä tuntuu haasteelliselta hypätä roolista toiseen, mutta tässä on jotenkin vielä erityisesti tapetilla kaikkine puutteineen ja mokineen. Olen kirjoittanut asiatekstiä koko viikon, mutta kun hyppään somen puolelle, pitäisi olla nokkela, hauska, vitsikäs ja mitä vielä. Mokailu on mielenkiintoisempaa kuin onnistuminen.

Olisi hyvä päästä vähän tuulettamaan ideoitaan johonkin ideariiheen. Ehkä paras tuuletus ja jonkinasteinen herääminen synkkyydestäni tapahtuikin eilen. Oli helpompi hengittää kun oli hetken irrallaan somesta, eikä tarvinnut pelätä suututtavansa tai ärsyttävänsä jotain tahoa, kun oli hiljaa. Se oli vapauttava fiilis. Samalla vähän yksinäinen fiilis, kun naputtaa koko päivän konetta yksinään, eikä puhu kenellekään sanaakaan. Some on myös ystävä.


paita POMP DE LUX/ mekko KAPP AHL/ farkut LIDL/ kengät DR.MARTEBS (second hand)/ korvikset LINDEX

Mutta illalla 6-vuotiaani pyysi päästä äidin kanssa kaksin koulun joulumyyjäisiin. Ja me lähdettiin. Käveltiin käsi kädessä ja hämmästyin, paljonko hän kertoi eskarista ja sen rutiineista. Yritän joka päivä kysellä, mutta vastaus on silloin ”äh en mä jaksa kertoa”. Nyt puhetta tuli loputtomiin kun sisko oli omassa harrastuksessaan, kävelimme vielä eilen lumisilla kaduilla ja joulumyyjäisissä tunsin hassua juurtumisen tunnetta. Että minäkin haluan ensi vuonna leipoa myyjäisiin ja tulla myymään, eskariäideillä ei vielä ollut mahdollisuutta siihen. Koin sellaista ihmeellistä asioiden pysyvyyttä ja lapseni pyyteetöntä iloa, kun hän kiitti minua kivasta illasta. Siinä parissa tunnissa oli taas kaikki, mikä elämässä on tärkeää. Ei tarvinnut olla hauska, nokkela, somessa, erikoinen, kiinnostava – hän rakasti minua juuri sellaisena kuin olin, tarvitsi vain olla ja kuunnella.

Aamulla kun heräsin, huutelin lastani luokseni ja halasin ja kiitin, että minulla oli todella kivaa illalla ja hän on ihana tyttö ”joo joo äiti, mulla on kiire leikkimään”. Lumous oli särkynyt, mutta illan lämpö sydämessä kantaa minua pitkään eteenpäin ja auttaa jaksamisessa. Miten tärkeää oli saada vain olla oma itsensä ja kiinni hetkessä.

Tunnetko sinä jatkuvaa riittämättömyyttä? Onko itsesi helppo yrittäjänä verkostoitua ja vaihtaa roolista toiseen?

P.S. Joulukalenterin ekan luukun palkinto lähti Instan puolella Heinille, arpoja kertyi yhteensä lähes 400 kappaletta! Pysykäähän kuulolla, ensi sunnuntaille tulossa ihana paketti!

Postauksen kuvat Marina/Dioriina

Taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus

19.12.2018
Vastaa

Otsikossa on lainaus lempijoulubiisistäni, jonka lauloimme Lasten kauneimmissa joululauluissa viime viikonloppuna. Itkemättä ei mennyt tälläkään kertaa, se biisi putoilee jonnekin todella syvälle. Muistojen virta lapsuuden sadut, sanoma joulun on uusi mahdollisuus…! Kirkossa oli paljon tuttuja, mikä oli ihanaa. Siellä tunsi yks kaks kuuluvansa johonkin kaupunginosaan ja kaikki tutut ovat muuten tulleet lapsien, perhekerhojen, päiväkodin ja naapuruston myötä. Kurkkua kuristi niin hyvässä kuin huonossa mielessä, kun mietin mikä tulevaisuutemme on.

Mutta tällä hetkellä syksyn lohduttomuus on jäänyt taakse. Vaikkei perusongelmat ole muuttuneet mihinkään ja muun muassa työttömyys vie aikaa ratkoa, ne on helpompi kestää nyt kuin marraskuussa. Joulukuussa on ollut aikaa pysähtyä. Marraskuussa viipotin liian tukka putkella, pimeyttä vastaan, kelloa vastaan ja yritin olla jotain parempaa koko ajan. Yritin tsempata uudessa blogikodissa, blogin päivittäminen ahdisti, kyttäsin kävijälukuja ja stressasin ihan kaikesta maan ja taivaan väliltä. Taapero ei nukkunut ja jos nukkui, minä en nukkunut. Unenpuutteen myötä alkoi mieliala ja jaksaminen laskea. Mikään ei sujunut ja ahdisti niin, ettei saanut kunnolla henkeä.

Joulukuun menoja katsellessani katselin aika tyhjää kalenteria ilolla. Ja ilolla se on mennytkin. On ollut pitkiä yhteisiä lenkkejä, on ollut aikaa ulkoilla nelistään ja nähdä ystäviä. Olen tehnyt blogia taas enemmän ilolla hermostumatta niin hirveästi lukijatilastoista. Olen viuhtonut hakemuksia sinne tänne ja toivon taas, että jostain kuuluisi. Olen nukkunut paremmin. Olen varmasti ollut parempi vaimo. Kun minä nukun, meillä on kyllä selkeästi eri ilmapiiri.

Ja entä sitten se lumi! Se on kirkastanut mieleni entisestään! Aivan ihanaa kun ei tarvitse ulkoilla ravassa ja saa nauttia pakkasesta, ekat liukurimäetkin on jo testattu. Juoksu on sujunut lumella ja mieli on nauttinut lumisesta maisemasta. Lasten onnesta puhumattakaan! Olimme maanantaina metsäretkellä kolmisin ja pienten into ihan vaan metsästä ja lumesta oli käsinkosketeltava.

Joulumieli on siis tarttunut lauluista, lumesta ja lasten odotuksesta sekä innosta ihan väkisin. Eilen saatiin ihana lisä joulumieleen, kun lapset avasivat kummitädin tekemän kalenterin pussukat. Molemmille tuli niistä kaksi suklaata. Ensin ojensi esikoinen toisen mummille, että hänelle riittää yksi. Sitten perään kuopus luopui toisestaan sanoen, että sen voi viedä ukille. Neuvoivat vielä minua matkalla päiväkotiin, että pitää ajatella aina toisia (en siis antanut mummille toista lakua minun ja miehen yhteisestä kalenterista, paha äiti!). Tämä ihana pieni ja täysin spontaani lasten ele lämmitti mieltä ja sydäntä koko päivän. Ja ehkä vielä tämänkin.


paita & takki VILA/ housut PART TWO/ kengät SO WHAT/ panta H&M/ korvikset WOODMIND

Ihana fiilis siis, enemmän kuin joulusta on siitä hirveimmästä stressistä ja ahdistuksesta ja unettomuudesta taas hetkeksi pääsy. Josko asiat järjestyvät. Kun muistaa rauhoittua ja nukkua ja hengittää, sillä pääsee jo pitkälle. Kaikki on ihan hyvin, ehkä paremmin kuin hyvin. Elämän pienistä hetkistä täytyy iloita ja niistä iloitsee enemmän kun on nukkunut. Tänään fiilistellään talvea ja tyhjempää kalenteria lyhtyluistelussa ja huomenna Onnelin ja Annelin ennakkonäytöksessä.

Ehkä musta marraskuu sai minut otteeseensa, vaikka luulin että ei. Tunsitko sinä sen puristuksen? Alkaako helpottaa kun on valkoista maassa ja valoa näkyvissä? Minä tajusin, ettei ole sen arvoista suorittaa ihan henki hieverissä.

Ja tunsin, että se helpotus, ilo ja vaalenneet silmänaluset näkyivät näissä kuvissakin. En hymyillyt koko marraskuussa niin vapautuneesti, kuin näissä kuvissa. Nauratti, sillä avantouimarit katselivat kiinnostuneena puuhiamme ja minä tuijottelin heitä yhtä kiinnostuneena. Sinne vain humpsahtivat uimaan, apua! Minäkin haluan!

Lempeää keskiviikkoa kaikille!