Avainsana-arkisto: Adidas

Yöllisiä kauhuja part 2.

13.8.2019
4

Reilu pari viikkoa on vierähtänyt siitä kun kerroin teille, että meillä edelleen, 6,5 vuoden jälkeen valvotaan. Sain tuolloin ihan tosi paljon viestejä erityisesti Instan kautta (hassua, että nykyään luetaan blogiteksti mutta kommentoidaan yksityisesti Instagrammissa) ja sisältö vaihteli laidasta laitaan. Oli tsemppiviestejä (KIITOS!), oli useampia missä haettiin ratkaisua tilanteeseen (korvatulpat ovat olleet korvissani joka yö 17 vuotta, ei auta) ja oli vinkkejä, mitä ajattelin kokeilla. Sitten oli teitä, jotka olette myös valvoneet iät ja ajat ja mikään ei vain auta. Suuret sympatiani!

Se jatkuvassa väsymyksessä meneminen on raskasta. Se saa maailman näyttämään mustalta, se on vaikuttanut ihan hirveästi siihen, millainen ystävä, naapuri, vaimo, äiti tai tytär olen. Olen laukonut ihan kamalia asioita suustani ollessani kuolemanväsynyt, saattanut pillastua vaikka bussissa. En jaksa monesti höpötellä vieraille tai osallistua keskusteluihin väsyneenä. Olen hyvin tehokkaasti eristänyt itseni ystävistä ja naapureista, sillä minusta tuntuu (tämä on varmaan pääni sisällä), että kaikki muut nukkuvat, ovat iloisia ja pirteitä äitejä ja juttelevat onnellisena puistossa. Olen useasti sanonut miehelle, etten mene, sillä en kestä raahustaa siellä seassa pää sumussa, kaikilla muilla menee paremmin. Ei varmasti mene ja mieheni on suuttunut tästä useasti, että kuvittelen. Varmasti kuvittelenkin osan. Silti koen olevani niin epäonnistunut, kun olen seitsemättä vuotta väsynyt, että olen eristäytynyt. Väsymys on tuonut minulle mukanaan valtavan määrän yksinäisyyttä, yksinäisyys on tuonut ahdistusta. Väsymys on tehnyt sen, etten usko itseeni, en usko, että minusta on mihinkään ja hautaudun omiin oloihini.

Nyt kun olen viime yönä nukkunut taas todella hyvin, pystyn kirjoittamaan tästä. Huonoina päivinä ja kahden tunnin unien jälkeen en pysty. Vanhempani ojensivat viikonloppuna kättään ja esikoinen nukkui vanhempieni makuuhuoneessa ukin kanssa mummin ollessa poissa. Niin toisella puolen taloa, että jos huusi, en kuullut mitään. Valitettavasti kelloni soi jo 5.45, mutta olinpahan siihen asti nukkunut heräämättä. Olo oli hyvä. Viime yönä havahduin siihen, että joku kerran hiippaili makkarissa, mutta mies hoiti hänet takaisin nukkumaan, en edes kunnolla herännyt. Eli kahdeksan tuntia unta pamahti ja olo oli aamulla helpottunut. Helpottunut! Kuvitelkaa, herään kiitollisuuden sijaan helpottuneeseen oloon, että taas yksi yö on ohi ja seuraavaan on aikaa. Sain nukkua! Ensi yönä nukun yksin Helsingissä, eli ehkä sekin vaikuttaa olooni, en jännitä ensi yötä. Uniasiat ja öiden kauhut ovat menneet jo ihan henkimaailman asioiksi itselläni.

Mutta ne vinkit! Minulle vinkattiin, että lapsen voisi herättää ennen kauhukohtauksia, noin 30 minuuttia ennemmin. Yritin. Voin sanoa, että vieressä saattaisi räjähtää vaikka pommi, häntä ei saa hereille. Eikä hän yleensä muista yhdestäkään kävelystä tai heräilystä mitään.


paita LINDEX/ hame H&M/ takki ONLY/ tennarit ADIDAS/ korvikset Kroatiasta

Sitten vinkattiin, että anemia saattaa valvottaa (no, tästähän on omakohtaista kokemusta), joten päätin marssia lastenlääkärille. Pelkäsin, että nauraa minulle, mutta otti hyvin tosissaan ja lapsesta testattiin ihan hirveä liuta erilaisia verikokeita ja pissakin tutkittiin. Luojan kiitos hän on terve kuin pukki, eikä edes lähellä aneemisen rajaa. Se siitä teoriasta. Samalla lääkäri sanoi, että unissakävely on hurjan vahvasti periytyvää ja mietiskelin siinä vastaanotolla miestä, joka vielä yli 20-vuotiaanakin alkoi siivoamaan unissaan kello 03 yöllä. Eikä muistanut aamulla mitään.

Kun olen jutellut muiden 6-vuotiaiden vanhempien kanssa, hyvin monella tuntuvat lapset tässä iässä puhuvan unissaan tai olevan jollain tapaa levottomia. Eli selkeästi se liittyy vahvasti ikäkauteen ja kehitykseen ja sille nyt ei vain voi mitään. Huuto on yleensä niin kova ja raastava, että siihen herää kahdenkin kerroksen päässä.

Mutta. Nyt viimeiset pari yötä on nukuttu suhteellisen sikeästi. Ihan hirveä helpotus on ollut, kun kuopus sen sijaan että hyppelee puolille öin on nukahtanut kahtena edellisenä iltana ysin aikoihin. WAU! Se on ihan mieletön helpotus omaan iltastressiin. Ilmeisesti uusi päikkyryhmä ja yksin päiväkodissa käyminen ovat alkaneet painaa pikkuneidissä, sillä hän on 10 tunnin unien jälkeenkin aika unessa. Mutta juuri nyt näyttäisi siltä, että syksyn päikky ja eskari tuovat sikeämmät unet. Viime viikolla ekan eskaripäivän jälkeen olin ihan eri mieltä, se yö oli hurja.

Tätähän se on, monesti on pakko valvoa jostain syystä. Mikä se milloinkin on, sitä ei välttämättä osaa selittää. Olen hyvin huojentunut, että lapset ovat terveitä ja nyt ensisijainen juttu olisikin löytää rauha oman pään kanssa noita öitä koskien. Kun on niin monta vuotta pelännyt niitä, vaikka kuinka lukee kirjaa ja miettii muita, huomaan monesti, että sykkeeni kiihtyy ja pelko kasvaa takaraivossa, kun ilta lähestyy.

Minun on muuten pakko sanoa näistä kuvista, että Suomi on mieletön maa. Ne on otettu huoltoasemalla matkalla mummilaan. Tällainen järvimaisema huoltsikalla, eikö ole mieletöntä! Ja minä olin valvonut edellisen yön ja itkenyt tunti ennen kuvia, etten kykene pakkaamaan ja lähtemään kälyn polttareihin. Sitten näytän kuvissa siltä, että olen ihan fiiliksissä enkä pyörtymässä väsymykseen. No, olinkin aika helpottunut kun pääsimme lopulta starttaamaan.

Kiitos kun olette olleet niin aktiviisia tässä unikeskustelussa ja kiitos vinkeistä! Yritetään jaksaa, hirveästi jaksamista jokaiselle valvojalle, jonka yöt ovat rikkonaisia syystä tai toisesta!

Ja hei! Heinäkuun asuarvontakin on suoritettu ja palkinto postitettu Hennalle. Kiitos osallistuneille! <3 Heinäkuun suosikkiasuksi valitsitte asun numero 7, joka näkyi postauksessa Vaiva josta ei tee mieli puhua. Kiitos kun kerroitte kesäkuulumisia, oli iloisia kuulumisia, oli työntäyteisiä kesiä ja sairasteluakin teillä ollut. Kaikki luin ajatuksella! Rakastan arvontapostauksia, sillä niihin tulleet kommentit aina muistuttavat, että onhan teitä siellä, vaikka kommentointi onkin nykyään hiljaisempaa. 

Toivotko toiselle hyvää?

29.4.2019
6

Voi pojat mikä viikonloppu! Oli lämpöä ja aurinkoa, oli terassikelejä ja juoksukelejä. Oli perinteistä perhesähläystä, täysin vegaaninen Laikun brunssi ja vähän siivousta. Yksi särkynyt muumilautanenkin mahtui viikonloppuun, voi räkä. Tietysti se lähes ainoa muumilautasemme ja tietysti myös se uusin lautasemme. No, se on elämää.

Viikonloppuna ehdin taas jälleen kerran mietiskellä ja pyöritellä montaa asiaa päässäni. Juostessani 15 kilometriä yksin eilen mietin erinäisiä asioita, mutta eniten juostessa mietin miestäni. Mietin sitä, etten ole itsekään juossut tammikuun jälkeen 15 kilometriä putkeen. On ollut liian tylsää juosta pitkään yksin. Miehen kanssa en ole juossut yhdessä tammikuun jälkeen hänen rasitusvammansa takia. Olen tästä aiemminkin maininnut ohimennen, mutta kun ihmiseltä otetaan intohimo pois, se vaikuttaa häneen monella tapaa. Ymmärrän sen hyvin ja tunnen oloni niin avuttomaksi, kun en voi auttaa. Samalla oma motivaatio juoksuun meinaa hiipua. Ei tee mieli hehkuttaa lenkkiä, jottei pahentaisi toisen oloa. Vaikka mies ei kyllä ole sen tyylinen, että käskisi olla hiljaa, mutta jotenkin tuntuu itsestä, että kääntäisin veistä haavassa. Hän kysyi eilen palatessani kotiin, miten juoksu kulki. Kelailin hetken, että vastaan jotain laimeaa, sain sanottua ihan hyvin lopulta. Harmitti ja harmittaa hänen puolestaan.

Kun hän perjantaina lähti lenkille pitkästä aikaa ja palasi sieltä suhteellisen iloisena todeten, ettei jalka kipeytynyt teki mieli huutaa ääneen. Huusin sisäisesti ja joku pieni aurinko syttyi sisälläni. En uskalla asiaa vielä enempää hehkuttaa, nämä rasitusasiat ovat niin monisyisiä, mutta olin valtavan iloinen hänen puolestaan. Samalla mietin, etten edes tiennyt, että toisen puolesta voi iloita niin paljon. Miten kovasti olen toivonut, että hän tokenisi, miten kurjalta tuntuu. Koko eilisen lenkin mietin, että minähän pingon maailman ääriin ihan sillä, kuinka paljon miehen pieni onnistuminen minuakin motivoi. Mietin samalla Jennyä, joka on puhunut miehensä nivelsidevammasta ja nyt ekoista juoksuista aikoihin. Minä niin yhdyn näihin hehkutuksiin! Olen onnellinen myös Jennyn miehen puolesta, mahtavaa!

Tästä pääsin ajatukseen, miten valtavasti hyvää mieltä tuottaa, kun voi iloita toisten puolesta. Toki sitä ilahtuu perheenjäsenten onnistumisesta, mutta monesti sitä ilahtuu ihan hirveästi, kun näkee somessa puolituttujen tai jopa vieraiden onnistumisia. Kuinka he ovat onnistuneet vaikka juoksukisoissa, joku on kirjoittanut kirjan, joku on jaksanut siivota, toinen on tehnyt superhyvää ruokaa. Instagrammia selatessa en pysähdy upeimpien kuvien äärelle, vaan niiden kuvien, joissa on tunnetta eniten. Monesti painan vauhdilla sitä tykkää nappia, yritän kommentoida heti jos joku tunne nousee, sillä tiedän miten paljon se kommentointi antaa itsellenikin verrattuna pelkkään sydämeen. Tuli viime viikolla jo somehäirikkö-olo, kun ihastelin ihmisten kuvien alla meininkejä. Mutta kun oli niin hyvä fiilis monen puolesta! Aurinko selkeästi vaikutti asiaan, sitä halusi vain jakaa hyvää mieltä.

Somessa on monesti se kääntöpuolikin. Siellä reagoidaan nopeasti suuntaan ja toiseen, tunteita ei ehditä välttämättä miettiä tai suodattaa. Tuntuu, että kaikkeen pitää vastata ja reagoida nopeasti. En itsekään aina muista vastata fiksuimmalla mahdollisella tavalla tai ehdi miettiä tarpeeksi, mikä olisi fiksu vastaus. Välillä olisi järkevämpää istua illalla lukemaan ja miettimään asioita ja vastauksia, kuin reagoida asap.

Tämän ajattelun myötä aloin miettiä myös sitä, toivovatko ihmiset lähtökohtaisesti toisille hyvää ja onnistumista? Vai ollaanko toisista asioista kateellisia ja ajatellaan, että miten tuokin nyt aina noin? Ajattelin asiaa myös perjantaina hierojallani, joka vaikuttaa niin vilpittömän hyväsydämiseltä tyypiltä, etten voi kuvitella hänen haluavan pahaa kenellekään. Hän kysyi minulta siinä voivottaessani näitä miehen jalkahommia, että voinko ihan hyvin. Keskeytin lauseeni vähän hämmästyen, ai minä? Enhän itsestäni puhunut! Hän siihen totesi, että vaikutat vähän väsyneeltä. Tajusin, että se, miten puhuin kuukausia jatkuneesta ja molempia harmittaneesta ongelmasta taisi tulla vähän purkauksena ulos. Pahoittelin, että sillä lailla avauduin ja nieleskelin kyyneliä, samalla hän lupasi yrittää keksiä jotain apua. Siis miehen jalkaan. Mikä tyyppi!


paita PIECES/ housut & rannekoru BY PIA’S/ kengät ADIDAS/ korvikset MAANANTAIMALLI

Välillä taas tuntuu, että toiset ihmiset oikein odottavat milloin mokaat ja tuntuvat löytävän kaikesta tekemisestäsi jotain negatiivista tai väärää. Se on hurjan uuvuttavaa. Minä olen edelleen niitä ihmisiä, jotka yrittävät miellyttää kaikkia. Sehän ei sitten onnistu ei millään ja ihmisten kanssa tulee konfliktitilanteita. Toisia että miellytä ikinä vaikka päälläsi seisoisit ja toisia ärsytät aina. Olen vähän kauhuissani aina konfliktitilanteista, sillä se sotii tätä miellyttämisenhaluani vastaan ja alan vältellä herkästi ihmisiä, joiden kanssa tuntuu menevän ajatukset ristiin. Näin vältän sitten konfliktejakin. Tämä on todella hölmö käyttäytymismalli, pitäisi enemmin oppia ratkomaan reilusti asiat ja ajatella, että jos jonkun kanssa ei tule toimeen, ei se tarkoita, että kaikkia ärsyttäisi. Tai että ärsyttäisi sitä jotain tyyppiä aina, jos joskus ollaan napit vastakkain. Kaikkia ei voi miellyttää millään aina, eikä kuulukaan.

Juostessani mietin kaikkia ihmisiä, ketä olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina. Niin tuttuja kuin tuntemattomia. Toivonut heille hyvää mielessäni. Samalla mietin, että jos jonkun persoona ärsyttää, sitä alkaa herkästi nähdä kaiken hänen tekemisensäkin ärsyttävänä. Mutta miksi minä tai joku muu persoona alkaa alun perin ärsyttää? Tässä julkisessa harrastuksessa on hyväksyttävä se tosiasia, että ärsytän toisia ja negatiivisia viestejä tulee tasaisesti. Tuntuu, että kun kerran ylittää toisen ärsytyskynnyksen, siitä ei ole paluuta. On vaikeaa välillä itse muistaa, että bloggaaminen on pienen pieni osa elämää, se tärkein osa on muualla ja niiden läheisten mielipiteet ovat niitä, jotka oikeasti määrittävät elämääni. Olen ihan liian usein antanut negatiivisten kommenttien heijastua arkeemme, kun jään sitten murehtimaan, että miksen osaa miellyttää kaikkia ja mitä nyt taas tein väärin. Ja samalla, se on elämää ja konfliktit kuuluvat elämään. En itsekään tykkää seurata sen enempää Instatilejä kuin blogeja, joissa kaikki on vaaleanpunaista, iloista ja ihanaa. Koska ei elämä ole vain sellaista. Mutta jos sanoo mielipiteensä vähän kärkkäämmin jostain, on aivan varma, että edessä saattaa olla tiukkojakin keskusteluja. Mutta sitä minä hainkin, eikö? Miksi en vain hehkuta elämän ihanuutta, sillä pääsisi kyllä helpommalla kuin työntämällä nenänsä eri aiheisiin. Blogikirjoituksia tulee vähän paremmin mietittyä, Instan stooreihin pääsee helpommin läpi niitä hetken ärsytyksiä ja ajatuksia.

Joskus nopeasti reagointi, kirjoitettu kieli ja nopeatempoisuus tekevät sen, että ihmiset tulevat väkisin väärin ymmärretyksi. Asiat suodatetaan omien filttereiden kautta ja sanoma muuttuu matkalla. Siksi olisi ihanaa pystyä puhumaan asiat naamatusten, mutta usein se ei näin vain ole.

Olen huomannut, että jos voin huonosti, some vain pahentaa sitä oloa. Miten kaikilla tuntuu menevän silloin hyvin? Mutta näinhän se on, kun itse onnistuu, sitä hehkuttaa somessa. Kun on huono päivä, voi luuri mennä kiinni. Yritän kyllä tuoda elämän monet puolet somessa esiin ja olla rehellinen, mutta hyvin paljon riidoista, konflikteista ja muusta on niin henkilökohtaista elämää, ettei sitä voi tuoda esiin. Pitää miettiä niitä muitakin osapuolia.

Näitä onnistumisten, somen ja toisen onnellisuudesta iloitsemisen tunteita pyöritin taas viikonloppuna päässäni loputtomiin. Tahtovatko ihmiset pääsääntöisesti toiselle hyvää? Ollaanko joistain asioista kateellisia? Mikä toisissa ärsyttää? Miksi itselläni on miellyttämisen syndrooma, joka ei vain toimi. Ahdistaako sinua konfliktit?

Saitteko kiinni tästä tajunnanvirrastani? Toivon sinulle aurinkoista maanantaita ja uutta viikkoa! Ja mielelläni luen mielipiteitänne aiheesta! 

Parhaassa iässä

10.4.2019
4

Ei ei, en minä, älkää vain niin käsittäkö. Tai toisaalta, olemmeko parhaassa iässä? Jokaisessa iässä on puolensa, mutta kyllä minua hymyilytti, kun aloitettiin miehen synttäreitä lauantaina puhumalla kaiken maailman vaivoista. Enää ei voi urheilla enää kunnon lihashuoltoa, venyttelyä ja ehkä fysioterapeuttia ja sen olivat huomanneet kaikki. Hui, miten meidän näin kävi!

Ei siinä, hyvä ikä tämä on. Itse ainakin nautin nykyään arjesta paljon enemmän kuin nuorempana, ehkä kiittäisin siitä lapsia. Toisaalta taas olen useampaan otteeseen ihan helisemässä – eilen 3 vee meinasi jäädä pyörän alle rynnätessään alle ilman että kuunteli huutoani. Hän oli hyvin lähellä pudottaa suuren, Thaimaasta tuomamme taulun kaakelilattialle. Tai Thaikuista on tuotu vain kuva, taulu kehystetty Suomessa. Vetäisin nopeasti omat vaatteet pois nurkan takana kun olimme menossa suihkuun ja tadam – alaston 3vee oli kivunnut sohvan selkänojan päälle sekunteissa ja heilutti suurta taulua alas. Kun kauhuissani kielsin, hän juoksi karkuun ja pamautti suihkun lasioven niin kovaa kiinni, että olin varma sen helisevän lattialle pieninä paloina. Huh!

Mutta tämä kuulunee asiaan. Silti uskaltaisin sanoa, että lapseni alkavat olla yhdessä ihan parhaasta iästä. Mietin pitkään uskallanko sanoa tätä ääneen, mutta sanon. Se talven kestänyt huutoprosessi alkaa olla ohi. Toki raivareita tulee ja menee, mutta ihan kaikesta ei tarvitse vääntää niin hirveästi kuin koko talven. Alkaako suurin uhma vähän laantua? Samalla lapseni ovat niin isoja, että hoitavat vessareissunsa pitkälti yksin, osaavat aamulla pukea ja syödä itse (jos sille päälle pienempi sattuu). Ei enää vaippatyyppejä. Samalla kuitenkin niin pieniä, että kaipaavat syliä, kävelevät julkisesti äidin kanssa käsi kädessä ja halaavat ja pussaavat. 6-vuotias tosin alkaa vähän jo kaipailla ”liikaa” kaveria, eli ihan aina ei äiti kelpaa. Silti koen, että nyt he alkavat olla aika mielettömässä iässä.

Eilen puuhastin heidän kanssaan ihan pieniä arkisia juttuja. Teimme lumiukon, leivoimme sämpylöitä. Ylpeänä katsoin, kun tytöt tekivät sämpylät itse, minulle jäi taikinan teko ja paistaminen. Siinä pienempi selitti suu vaahdossa, että tekee taikinasta surffaavia kissoja, joita sitten katseli uunissa. Ei heillä kuulemma hätä ollut, olivat kissat vaan tyytyväisiä lämmöstä. Ihana mielikuvitus!

Mietin myös lauantaina tyttöjä yökylään viedessä, että hurjaa miten reippaita heistä tuli ja jo sen ikäisiä, että pienempikin paineli yökylään taakseen katsomatta muualle kuin mummilaan. Ei tihrustanut itkua, vaan oli onnellinen, että sai mennä niin kuin isotkin tytöt yökylään. Tosin seuraavien päivien sylitankkaus on ollut tiukkaa, mutta sekin kuulunee asiaan.


paita LINDEX/ hame ja arskat H&M/ takki NOISY MAY/ kengät ADIDAS/ rannekoru OXXO/ korvikset MAANANTAIMALLI

Oli ihana fiilis jättää innoissaan olevat lapset kaverille hoitoon ja napata nämä kuvat ennen juhlia. Minä siis juoksin lenkkiä lauantaina t-paidassa välillä, kun tuli niin kuuma ja sama kuvien kanssa, ei palellut yhtään. Ja sitten muutama päivä myöhemmin hytisin kerroksista huolimatta viimassa ja juoksin silmät sekä suu täynnä räntää. On se kiva että Suomessa on neljä vuodenaikaa, mutta välillä on kyllä epäselvää mitä eletään, hih! Ilma on ainakin puhdistunut sateiden myötä, kyllä se hiekkakuorrutus ja pöly nenässäkin on aika ällöä. Nautitaan siis raikkaammasta ilmasta!

Milloin sinusta on paras ikä? Ollut itselläsi tai lapsilla? Vai osaatko nauttia kaikista vaiheista täysillä?