Miksi tämä ottaa niin koville?

Säpsähdän kesken uneni – olen nähnyt unta, että joku tulee oven läpi kirveen kanssa. Sydän hakkaa, kello näyttää olevan 00.53. Rauhoitu, ajattele järjellä käsken itseäni. Mutta kun järki ei aina auta, kun tunteet puskevat päälle. Rinnan päällä on paino, joka painaa kuin synti. Lopulta nukahdan uudelleen.

Olen yötä mummolassa. Yksin. Mummo muutti syksyllä palvelutaloon, mutta asunto jäi odottamaan jotain fiksua ratkaisua. Joka ikinen kerta, kun olen ollut siellä yötä yksin, olen nukkunut huonosti ja ollut ahdistunut. Kerran yövyimme miehen kanssa kaksin siellä ja en säikkynyt. Vaikka kuinka selitän järjelllä itselleni, että mummo on asunut vuosikausia yksin ongelmitta, tunteeni syövät järkeni.

Mikä sitten ahdistaa niin paljon? Kun viime viikolla astuin mummolaan sisälle, huomasin, että siellä on jo väärä ominaishaju. Hän on ollut jo niin monta kuukautta poissa. Kyynel nousi silmään ja rinnan päällä painoi. Yritin selittää itselleni ääneen, mikä ihme tässä touhussa voi ahdistaa näin paljon. Tunneihmiset ehkä saavat fiiliksistäni kiinni, järki-ihmiset pitävät kajahtaneena.

Mummoni asui samassa asunnossa, jämerässä kivitalossa 65 vuotta. Ukkini poistui keskuudestamme viime vuosikymmenellä, mutta silti mummolla säilyi. Olen syntynyt ja asunut kuusi ensimmäistä vuotta Helsingissä, jolloin kävimme usein mummolla, tietenkin, kun samassa kaupungissa asuttiin. Muistan kun äidin kanssa juostiin kiireellä ratikkaan sieltä kaksin, oli kiire leffaan katsomaan Tuhkimoa. Muistan kun olimme jouluna mummolassa ja sinne saapui laulava pukki. Muistan jokaisen esineen, taulun ja muun paikan. Jokainen koriste-esine on sillä paikalla, kun on aina ollut, sen 37 vuotta, jotka minä olen ehtinyt siellä käydä. Esillä on ukille vuonna 2001 askartelemani synttärikortti, vuonna 1985 isäni kirjoittama post it-lappu, jossa lukee terkut kun mummo ei ollut kotona. Eteisen peilissä minun kirjoittama lappu vuodelta 2006, jossa kirjoitin minun ja miehen käyneen siellä ja toivoin, etteivät mummo ja ukki tukehdu helteeseen.

Sohvakalusto on jossain vaiheessa uusittu, mutta ostettu tilalle aivan samanlainen. Mikään ei ole muuttunut siitä, kun olin vastasyntynyt vauva. Paitsi ne ihmiset. Mummo on elossa ja voi hyvin ikäisekseen palvelutalossa, mutta asunto on tyhjä. Kun kiersin siellä itsekseni, selailin valokuva-albumeita ja otin nämä muutamat kuvat, yritin hokea sitä itselleni. Minä en ole ikinä kiintynyt mihinkään paikkaan tai asuntoon näin. Olemme muuttaneet lapsuudenkodeista pois, eikä minulla ole tunnesidettä vanhempieni kotiin. Mummolla on ollut aina ja ikuisesti olemassa, sinne on saanut aina mennä. Jokainen pieni lappu on säilytetty ja aarteet laitettu talteen.

Olen tehnyt ihan ihmeellistä luopumistyötä, itkenyt yksinäni loputtomiin siellä tyhjässä asunnossa ja säikkynyt yksin nukkuessani. Se ei vain kuulu siihen taloon ja asuntoon, nukkua siellä yksin. Tuntuu, että olen vähän yksin tämän hulluuteni kanssa, kaikki muut perheenjäsenet tuntuvat suhtautuvan asiaan enemmän järjellä. Toisaalta, veljeni eivät varttuneet Helsingissä tai samanlailla ehkä viettäneet aikaa siellä kuin minä pienenä. Tai sitten he vain ovat järki-ihmisiä ja minä herkkis. En olisi ikinä uskonut, miten koville yksi asunto voi ottaa ja suorastaan hävettää. Se on materiaa! Mutta sen saman kirjoituspöydän ääressä on istunut isäni tekemässä läksyjä. Siinä on kuvattu minut 3-vuotiaana piirtämässä ja lopulta olen kuvannut omat lapseni 3-vuotiaana saman pöydän ääressä piirtelemässä. Muistot ovat valtavan vahvoja ja syvällä.

Muistot eivät onneksi kuole, mutta ikävä jää. Valtava. Onneksi meillä on vielä mummo, joka sanoi, ettei ikinä tule kotiutumaan palvelutaloon. No, todellakin ymmärrän, jos minullakin ottaa näin koville. Selasin kuva-albumeja yksinäni pala kurkussa mummolan hiljaisuudessa. Mietin, miten onnellinen olen, että minulla on ollut isovanhemmat elämässäni pitkään ja vieläkin mummot. Lapsillanikin jo muisto isomummoista. <3 Ukkini muuten kuvasi ahkerasti, järjesti kuvia albumeihin ja merkkasi kaiken maailman päivämäärät ja tapahtumat niistä ylös. Aika hauskaa huomata nyt aikuisena, miten samanlainen päivämäärä ja kuvaintoilija itse on! Ja tiedättekö mitä? Ukkini ei myöskään juonut kahvia vaan aina mustaa teetä. Ymmärrän. <3

Ekassa kuvassa minä ja mummoni vuonna 1982. Postauksen viimeisessä kuvassa tammikuussa 2020. Voi kun ehtisin useammin käydä hänen luonaan! Ikävä on vielä viime vuonna vietettyjä iltoja ja öitä, kun olin hänen luonaan ja iltaisin ehti aina käydä vaikka mitä tapahtumia läpi.

Saatko fiiliksisestä kiinni? Onko ihan maailman älyttömintä kokea näin suurta surua jostain asunnosta?

Retroa torttua!

Miettiessäni viikonlopun vieraille tarjottavia, pääsin ajatuksissani lapsuuteen ja siihen, mitä äitini tarjosi, jos meillä oli yövieraita. Jostain syystä mieleeni on painunut todella hyvin hedelmätorttu, joka oli mielestäni niin kaunis kuin järkyttävän hyvääkin. Se vain parani seistessään yön yli ja lisää torttua syötiin aamulla. Koska se jäi niin lähtemättömästi lapsuudesta mieleen, päätin tehdä tuota samaa torttua. Jos vaikka jäisi muisto vieraista ja siitä nyt omille lapsilleni! Kyselin äidiltä, onko resepti tallessa ja sieltähän se löytyi, äidin reseptivihkosta, jonne hän on leikannut ja liimannut reseptejä vuosien varrelta. Kuvaviestillä sain reseptin, joka on leikattu lehdestä noin 30 vuotta sitten. Aika retroa! Vaikka ihan yhtä hyvä lopputuloksesta ei tullut kuin äidin versioista, ajattelin jakaa lapsuuden muiston kanssanne, jos joku vaikka innostuisi leipomishommiin!

HEDELMÄTORTTU

Pohja
4 munaa
3 dl sokeria
1 dl sulatettua margariinia
2 dl kermaa
3 tl leivinjauhetta
4 dl vehnäjauhoja

Pinnalle
2 tlk ananasrenkaita
1 tlk persikkaa
1-2 banaania
3-4 kiiviä
vadelmia tai mansikoita

Vanukas
1 pss vaniljavanukasjauhetta
1 dl kermaa

Kiille
5 liivatelehteä
2 dl ananastölkin lientä
0,5 dl persikkatölkin lientä
1 sitruunan mehu

Vaahdota munat ja sokeri. Lisää vaahtoon jäähtynyt rasva, kerma ja jauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe. Levitä taikina leivinpaperilla vuoratulle pellille ja paista 175 asteessa 15-20 minuuttia. Anna pohjan jäähtyä ja siirrä tarjottimelle.

Liota liivatelehtiä 5-10 minuuttia kylmässä vedessä. Purista vesi pois liivatelehdistä ja sulata ne puoleen desilitraan ananasmehua. Yhdistä sitruuna-, ananas- ja persikkamehu ja lisää liivate mehuun. Hyydytä jääkaapissa niin kauan, että seos pysyy hedelmien pinnalla.

Valmista vanukas pussin ohjeen mukaan ja levitä pohjan päälle. Kuori ja viipaloi hedelmät ja asettele ne raidoiksi vanukkaan päälle. Sivele hyytynyt liivateseos esimerkiksi pullasudilla hedelmien päälle.

Ja sitten vain nauttimaan! Minä mokasin muutamia kohtia – pohja jäi mielestäni vähän turhan paksuksi. Kiille pääsi vähän jämähtämään liikaa jääkaapissa ja oli haastavaa sutia hedelmien päälle. Vaniljavanukaspusseja en löytänyt ollenkaan kaupasta, onkohan niitä vielä! Korvasin siis passionmoussella. Hedelmät olisi voinut laittaa vähän tiuhempaan. Mutta maistaessani persikkakohtaa, muistin kyllä hyvin lapsuuden. Leikkasimme kuin palapeliä tätä torttua ja jokainen sai valita lempparihedelmänsä. Aika hauskan näköinen tortusta muodostuikin!

Kyllä niin vieraat kuin tytöt kiittelivät, ehkä kokeilen joskus vielä uudelleen! Onko sinulla makumuistoja lapsuudesta? Mikä oli ykkösjuttu?