Tunteikas veneretki Vesijärvellä

Eilen se vihdoin tuli, eka lämmin päivä! Voi että miltä tuntui auringon lämpö iholla. Oli vielä ihan mielettömän tyyni keli ja suuntasimme iltapäivällä järvelle naapurin veneellä. Hän on sitä ehdottanut useamman kerran lainaan, mutta ei olla jotenkaan muka koskaan ehditty. Edellisen kerran kävimme tuolla yhdessä heinäkuussa 2015. Siis lähes viisi vuotta sitten! Muistaako kukaan tätä tekstiä vähän epäonnisesta reissusta, kun moottori ei toiminut ja päädyimme soutelemaan? En tuolloin kertonut mitä itse asiassa puhuimme reissussa, sillä oli menossa raskausviikko 7 tai 8. Mutta siellä ulapalla päätimme kuopuksen nimen.

En ehkä ikinä unohda sitä, kun mies nyki moottoria ja minä googletin nimiä ja juttelimme, että tämä voisi olla kiva, jos lapsesta tulee tyttö. Ja kyllä, toukokuussa, lähes 10 kuukautta tuon tapahtuman jälkeen me annoimme hänelle sen nimen, josta päätimme aivan raskauden ensimetreillä keskellä järveä.

Ensimmäinen kesäpäivä Kangasalan Vesijärvellä

Eilen tuntui aivan kesältä. Pakkasimme hodarijämiä synttäreiltä reppuun ja suuntasimme veneeseen. Kuopus oli ihan superinnoissaan, hän ei ole juuri Suomessa veneillyt. Tuijotti hyvin kiinnostuneena vettä sanoen, että olen mä vettä nähnyt, mutta katson silti. Kangasalan Vesijärvi vaikutti aika linturikkaalta paikalta, eilen näimme muun muuassa kaksi joutsenta ja monta isoa lintua, jota emme osanneet tunnistaa. Miehen kädelle istahti sekunniksi kaksi perhosta kesken tanssinsa, hyvin ohikiitävä hetki, mutta jotenkin todella ihana. Huudahdimme ihastuksesta. Istuimme rantakivillä pitkään ja lapset möyrysivät saaressa. Ketään muita ei näkynyt, oli vain luonto ja me.

Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan

Näin totesi mies siinä rantakivellä istuessamme. Totta. Olisimme mielellämme lähteneet ensi viikolla Kyprokselle, mutta monesti sitä on lähtenyt lomalle aika väsyneenä. Tekee täysillä asioita lomaan asti, pakkaa ja sitten on ekat päivät lomalla ihan uuvuksissa, usein lennot ovat vielä inhottavaan aikaan. Tänä keväänä tahti on hiljentynyt aivan valtavasti, on ollut aikaa tehdä vaikka mitä ja vihdoin päästiin sinne veneellekin! Siis ei olla muka ehditty kesän aikana, aina on joku reissu tai meno. Nyt ei ole. Pieni ajelu ja edessä on iso tyyni järvi, upea luonto ja todella nautinnollinen retki perheen kanssa. Ja mikä parasta, vielä ei tarvinnut huitoa yhtään itikoita! Siinä kivellä istuessa tuli kyllä aikamoinen Suomi-idylli olo. Hyvin kiitollinen kaikesta, mitä ympärillä on. Perhe ja luonto. Jotka molemmat kiittävät tänä keväänä hidastuneesta tahdista.

Lapsilla oli menossa jatkuva leikki, oltiin merirosvoja, paettiin isoa mustekalaa ja saari oli täynnä keijuja. Retkeilimme siis Keijupoukamassa ja näimme ainakin Helinän! Ihanaa, kun jaksavat innostua luonnosta niin mielettömästi. He halusivat myös kokeilla soutamista ja siinä heitä katsellessa en voinut olla miettimättä, että hetki sitten, viimeksi kun istuin tässä veneessä, tuo pienempi oli nuppineulan pään kokoinen ihmisen alku ja mietimme hänelle nimeä. Ja siinä hän nyt soutaa. Voi miten aika juoksee!

Kannattaa kyllä nauttia luonnosta, nyt se on niin parhaimmillaan, oletko samaa mieltä? Mutta hei – viedään ne roskat mennessämme, ihmettelin kovasti kivillä ollutta puolikasta makkarapakettia, eikö sen olisi voinut viedä mennessään.

Onko sinulla viikonlopuksi retkisuunnitelmia?

Aivan täydellinen toukokuun aloitus!

Olin koko päivän odottanut puhelua. Lääkäri lupasi soittaa ja käydä läpi lapsen testituloksia ja kertoa löytyikö niistä mitään ja miten jatkossa toimitaan, saammeko esimerkiksi purkaa ruokarajoituksia.

Puhelu tuli sitten lähempänä iltakahdeksaa istuessani jo paljussa. Mutta tulipahan kuitenkin! Lääkäri kertoi kaikkien tulosten olevan hyviä ja lapsen terve. Katselin hymyssä suin paljussa käsillä seisovaa neitiä ja tunsin, kuinka kivi vierähti sydämeltäni. On ollut pitkiä viikkoja.

Oli siis aika täydellinen lahja vappuun ja aika täydellinen toukokuun aloitus. Se tunne, kun pelkää lapsen puolesta, katselee häntä nukkuessaan ja itkee sängyn vierellä on musertava. Kun haluaisi tehdä jotain ja samalla ei pysty.

Toukokuu oli muutenkin kivaa aloittaa hyvin onnistuneella vapulla. Emme ole ikinä ehkä panostaneet näin! Oli pari päivää palju, oli koristeita, ilmapalloja, vappuruokia ja teimme yhdessä vapunpäivänä brunssin. Äitini on tehnyt usein brunsseille ja juhliin munakasrullaa ja sanonut, että niitä on helppo tehdä. Itselleni on jäänyt kuitenkin kammo kääretorttujen rullaamisesta ja rohkeus munakasrullaan rullailuun on puuttunut. Nyt oli pakko tsempata ja yrittää ja hei, se onnistui! Iltapäivällä paljua palauttaessa haettiin vielä Kakkusaurukselta donitseja lapsille, ehtivät alkaa popsia niitä kaksin käsin ennen kuin ehdin kuvaa ottaa. Taisivat maistua!

Telkkarissa pyöri Lasten virtuaalivappu, jonka myötä tehtiin Juhlaprinsessan opeilla prinsessaliikkeitä. Pelle Pändi lauloi tuttuja biisejä. Saunassa juteltiin elämää läpi. En jäänyt lopulta kaipaamaan yhtään mitään ns.normaalivapusta, meillä oli kivaa yhdessä. Ensi viikolla onkin tiedossa jo äitienpäivä, meille tulee karkkia taivaalta (KYLLÄ, tästä lisää myöhemmin!), 10 kg marjoja tilasin myös kotiin, pääsivät loppumaan kun kaikki aamiaiset on syöty kotona. Huominen on taas miehellä lomautuspäivä, eli kahdeksas viikko nelistään alkaa eri tavalla, kun en ole päivällä ainoa viihdyttäjä. Kuulostaa siis erittäin hyvältä toukokuun ekalta viikolta! Prinsessakoulukin alkaa!

Mutta nyt! Metsäretkelle mars! Leppoisaa sunnuntaita! Miten oma vappusi sujui?

Reen kyydissä pala aidointa Kuusamoa

*Kaupallinen yhteistyö Palosaaren Poro- ja kalastustilan kanssa

Suunnatessamme ensi kertaa Kuusamoon mietin, että rinteiden, latujen, pulkkamäkien ja muiden perusjuttujen lisäksi meidän on ihan pakko nähdä poroja. Toki niitä näkee aitauksessa vaikka Rukan lastenrinteessä, mutta toivoin pääseväni poroajelulle. Jotenkin koin, että siinä olisi palanen aitoa Kuusamoa, siinä ajelussa. Kuinka oikeassa ja väärässä olinkaan!

Puolivälissä lomaamme suuntasimmekin Palosaaren Poro- ja Kalastustilalle, jonne oli matkaa 8 kilometriä majoituksestamme Kuusamon tropiikista. Pääsimme heti suuntaamaan kohti ajelua ja olo oli sama kuin huskyajeluissa: eikä, siis pitää ajaa itse? Siitä huolimatta, että olen kahdesti ollut Vuokatissa huskyajelulla odotin taas jotenkin höhlänä, että meillä olisi kuski. Ei ollut huskyissa eikä poron kanssa. Kuuntelimme siis tilan isännän Mikan ohjeita siitä, miten poroa tulisi ohjata sen katsellessa esimerkiksi liikaa toiseen suuntaan ja sitten yks kaks jo mentiinkin! Lapset olivat sen verran pieniä, että poikkeuksellisesti mahduimme koko perhe yhteen rekeen. Olemme reessä kaikki neljä, vaikkei muksuista näy kuvassa kun nenännipukat! Vetoporomme Iso-Poika nimeltään oli nimensä veroinen. Sen tajusi vasta kun näki muita poroja, kuinka valtava hän oli. Viuh vain ja lensimme lumisen metsän halki. Poro tunsi reitin ja meidän tehtäväksemme jäi oikeastaan vaan nauttia kyydistä. Sen verran höttölunta oli satanut ja satoi ajelulla maahan, että aika pian saimme kasvoillemme pienen kuorrutuksen, varsinkin ensimmäisenä istunut esikoinen.

Liian pian ajelu oli ohi, sillä olisin nauttinut vaikka kuinka upean kauniista ja lumisesta metsästä autenttisessa kyydissä. Ajattelin, että tässä oli se ”aidoin” pala Kuusamoa ja kokemuksen paras osa meni liian äkkiä, mutta väärässä olin. Seuraavaksi nimittäin pääsimme syöttämään jäkälää poroille ja samalla Mika kertoi hyvin paljon tietoa heidän tilastaan ja poroista. Tytöt olivat innoissaan ruokinnasta siinä missä äitikin, vaikka porothan ovat hurjan isoja kaksivuotiaan vinkkelistä. Sykkyyn pitikin välillä päästä. Jälkikäteen kysyttynä kivointa oli se porojen syöttäminen heistä!

Sitten siirryimme sisälle Kammille ja siellä oli mielestäni yksi loman parhaita hetkiä. Oli aivan ihanaa istua hämärässä tulen poksahdellessa ja lämmittäessä. Tytöt hotkivat poromakkaransa, saimme juoda kuksista niin teetä, kahvia kuin mehuakin ja syödä kampanisuja, jotka valmistuvat tilan mummun käsissä. Kuulemma mummun tyttärentytär jo opettelee taitoa tehdä parhaat kampanisut. Mika totesi kertoessaan meille asioita, että täytyy vähän hakea sanoja suomeksi, sillä hän kertoo poronhoidosta lähes aina englanniksi. Vain noin 10 prosenttia tilan vieraista on suomalaisia. Täh? Hämmästyin tosissani. Minulle oli ihan ykkösjuttuja päästä tutustumaan porotilaan kun noin kaukana pohjoisessa kerran olin. Kuulemma osansa tekee myös varaustilanne – sen verran täyttä on, ettei varausta sesonkiaikaan voi lomaviikon aikana tehdä, vaan minäkin olin aika viime tipassa, kun otin yhteyttä pari kuukautta etukäteen. Muistakaa siis varata ajoissa reissu!

Palosaaren porotila on perustettu vuonna 1920 Jalmari Palosaaren toimesta ja silloin hän on rakennuttanut pihassa olevan hirsimökin, jossa mekin pääsimme vierailemaan. Siellä myydään nykyään muun muassa käsitöitä, porontaljoja ja muita matkamuistoja. Vuonna 1963 Jalmarin poika Reino otti porotilan hoitaakseen ja nyt tilaa pyörittää Reinon tytär Satu yhdessä miehensä Mikan kanssa. Hekin kertoivat asuneensa tuossa iäkkäässä hirsimökissä aikoinaan. Saimme poroajelusta poronajokortit, jotka olivat Reinon allekirjoittamat, vaikkei hän muuten enää tilaa pyöritäkään. Myös seuraava sukupolvi oli jo töissä tilalla ja opettelemassa kampanisuhommaa – todellakin perinteikäs sukupolvelta toiselle siirtyvä ammatti!

Me kuulimme niin paljon asiaa poroista tuon aamupäivän aikana, että vaikka toistelin juttuja ja kerroin niitä omille vanhemmille myöhemmin, osa pääsi unohtumaan. Saimme kokeilla miltä painaa 9,5 kiloa painavat sarvet. Saimme vastauksen muun muassa kysymykseen, jäävätkö porot sarvistaan jumiin tapellessaan. Entä jääkö poroja paljon auton alle? Kuulimme, että kun vasoja aletaan merkitä, saatetaan yössä merkitä jopa 600 vasaa. Opin myös, että Kuusamossa saa olla 10 000 poroa ja porotiloista elantonsa saa noin 80 perhettä. En oikeasti tiennyt kyllä yhtään mitään poronhoidosta, sen tajusin aika pian!

Vaikka oli ihanaa lentää läpi lumisen maiseman poron vetämässä reessä, ei kampanisu ja kuksasta juotu tee aitoine kertomuksineen jäänyt yhtään kakkoseksi, päinvastoin. Sillä ei ole merkitystä mihin reissaat, oletko ulkomailla vai kotimaassa, mutta jos vietät aikaa kuuntelemalla paikallisten asukkaiden kertomuksia, olet todennäköisesti kotiinpalatessasi paljon rikkaampi. Lapset eivät olisi jaksaneet ihan joka käännettä poronhoidosta kuunnella, itse olisin voinut istua loputtomiin Mikan ja Satun vieraana. Oli ihanaa, ettei sesonkiaikaan ja kiiren keskellä meidän vierailussa ollut yhtään kiireen tuntua tai kelloa vilkuiltu. Oli mielenkiintoista kuulla niin poronhoitajan arkipäivästä kuin tilan historiasta. Olen varma, että reissu jäi koko nelikolle mieleen eri tavoin.

Onko tämä tila tai poronhoito itsellesi tuttua? Vieläkö on hiihtoloma pohjoisessa edessä?