Sykkeeni nousi, kädet tärisivät ja hiki alkoi valua, kun mieheni kyyditsi minua lauantaina kohti Lutakkoa. Rauhoitu yritin käskeä kehoani, mutta jännitys pyrki väkisin pintaan. Sanoin miehellekin, että minkä ihmeen takia jännitän, voin tuosta vain juosta kympin lenkin, miksi jännitän edessä olevaa varttimaratonia? Jokin näissä kisoissa aina on, että kun lappu on teipattu rintaan, sitä haluaa yrittää parhaansa ja toki ennätyksetkin on usein mielessä. Edessä olisi ensimmäinen kisani ilman anemiaa, josta olen kärsinyt yli 20 vuotta, vaikuttaisiko se asiaan?
Elämäni ensimmäinen varttimaratoni Finlandia Marathonilla
Edessä oli lauantaina siis elämäni ensimmäinen varttimaraton, eli 10,5 km Jyväskylän Finlandia Marathonissa. Naureskelin, että virallinen ennätyshän siitä tulee jos maaliin pääsen, sillä en ole ikinä juossut tällaista matkaa kisassa. Olin ilmoittautunut kympille, jonka piti olla Valon kymppi perjantai-iltana, jo pimeän koittaessa. Kiehtoi ajatus myöhäisestä juoksuajasta näin iltaihmisenä ja valaistu Jyväsjärvi siltoineen on todella kaunis. Mutta perjantailta peruttiin kaikki juoksumatkat ja tiivistettiin tapahtuma lauantaille koska… Tiedätte. Näin päädyin juoksemaan lauantaina kympin sijaan 10,5 kilometriä, sillä virallista kympin kisaa ei järjestetty ollenkaan.
Kesän treenit menivät reisille
Juoksin kesällä todella vähän. Minulla oli motivaatio ihmeen hukassa. Oli kipuja ekasta rokotteesta viikkotolkulla, oli kiire työrintamalla ja sitten oli liian kuuma (oikeasti olin vain ehkä laiska, kunhan selittelen). En ole koskaan noudattanut mitään juoksuohjelmaa ja tiesin, että kympin matkalle kannattaa tehdä vähän vetoja ja palautuksia, jos haluaa kiristää maksimit vauhtikestävyydestä. Näitä lisäsin elo-syyskuussa lenkeille, mutta aika viime tipassa. Olikohan niistä mitään hyötyä, siitä en osaa sanoa.
Finlandia marathonin kaikki matkat alkavat Finlandia-hymnillä ja oli todella vaikeaa pidätellä kyyneliä. Jokin siinä tilanteessa, jännityksessä, kotikaupungissa (kutsun Jyväskylää varmasti aina kotikaupungiksi) ja sävelessä on ihan liikaa. Startti pamahti ja lähdin juoksuun itku kurkussa, ekalla kilometrillä oli vaikeaa saada hyvin hengitettyä liikutukseltani.
Olin ajatellut, että realistinen kympin vauhtini olisi noin 55 minuuttia, eli pingottava olisi 5 min 30 sekuntia kilometrivauhtia. Tähän tähtäsin heti alusta alkaen, ettei loppuun jäisi kirittävää liikaa. Kilsat menivät kuta kuinkin alussa siihen, tuli 5,36 min kilometri, meni 5,20 kilometri. Kolmen-neljän kilometrin kohdalla kelloni sekosi ja kuulin muidenkin puhuvan tästä jälkikäteen. Mitkä voimat siellä Kuokkalan nurkilla saavat kellon heittämään noin? Satelliitit puuttuvat? Oma kelloni näytti vauhtia 4,40 min/kilometri ja heti perään 6,20min/kilometri. Edessä juossut mies tuntui pitävän todella hyvin 5,30 vauhtia, joten tässä vaiheessa päätin vain pitää etäisyyden häneen kohtuu samana ja kellokin alkoi taas näyttää järkevämpiä matkan edistyessä.
Oma ennätys ja täydellinen keli
En muista koskaan juosseeni näin täydellisessä kelissä Jyväsjärveä ympäri. Vaajakosken moottoritien nurkka on aina ollut suht tuulinen, nyt siellä ei yksikään korsi heilunut. Aivan tyyni keli. Täydellinen lämpö (takki meinasi olla kyllä liikaa), hyvin tilaa juosta. Olosuhteet olivat aivan täydelliset. Siellä Vaajakosken motarin nurkilla aloin innostua – enää pari kilometriä maaliin! JEE! Tämähän menee valtavan nopeasti verrattuna siihen, että yleensä juokse puolikasta. Tahti oli tuntunut hyvältä ja pystyin ohittamaan useamman selän parilla vikalla kilometrillä.
Adrenaliini tai endorfiini tai joku, joka aina iskee juostessa päälle sai minut villiintymään ja lauloin sitten ihan täysiä ääneen luureista tullutta Shakiran Try Everything-biisiä. Laitoin vielä uudestaankin tulemaan, sopi niin fiiliksiin.
I won’t give up
No, I won’t give in till I reach the end
And then I’ll start again
No, I won’t leave
I want to try everything
I want to try even though I could fail
Ylipäätään ääneen laulaminen saa minut juoksemaan kovemmin. 9 kilometrin kohdalla kuuntelin ehkä yhtä maailmankaikkeuden nolointa biisiä, E-roticia ja lauloin ääneen kovaa ”Fred come to bed” ohittaessani miespuolista juoksijaa. Vasta maalissa mietin pahimman sekopäisyyden (kokevatko muut tätä?) helpotettua, että hän kyllä varmasti kuuli, näytti juoksevan ilman musaa. Hetkellisesti melkein nolotti.
Kurvasin kympin väliaikapisteelle ajassa 54,10, mikä on selkeästi kovin kympin aika ja lähes minuutin tavoitetta parempi. Vitsi oli hyvä fiilis, vaikka viimeinen 500 metriä oli loputon. Olin vetänyt omalle tasolle aika maksimeissa. Maaliin kurvasin ajalla 57,06 ja loppumetreillä mies, joka tietää hyvin tasoni ja sen miten tiukassa minuutit ovat, huusi ”älyttömän kovaa”. Onnellisena tulin maaliin. Mielettömän ihana juoksu.
Sijoitus oli 46/149 maaliin tulleista naisista, joten kyllä siihen täytyy olla tyytyväinen näillä treeneillä. Happi riitti aivan eri tavalla nyt ei-aneemisena. Hetkellisesti mietin, että olin aika loppu yhden kiekan jälkeen ja tuttuni Pia painoi neljä samalla vauhdilla, että kehtaako tästä tuloksesta iloita. Mutta päätin iloita, Pian treenimäärät ja tavat ovat niin ammattimaiset, ettei voi vertailla. Hän veti muuten hurjan upeasti, lue täältä lisää!
Vaikka siellä omilla rajoilla mentäessä tuntuu monesti pahalta ja vaikka ehkä mutisin, etten juokse enää ikinä, taidan lähteä tästä lenkille. Muita lauantaina kisanneita? Miten itselläsi sujui? Mitali laitettu talteen samoin kuin hyvät muistot! Kiitos Finlandia Marathon jälleen kerran!