Miten minusta tuntuu, että olen vähän väliä kirjoittamassa jotain hääpäiväämme liittyen? Aina vain yksi vuosi lisää otsikossa. Lasten myötä ajankulu on vain kiihtynyt ja uusi elokuu tulee nopeammin vastaan kuin koskaan aiemmin.
Tämä aamu on mennyt aikamoisissa muisteloissa. Itse asiassa etsin yhtä tiedostoa ulkoiselta kovalevyltä ja jäin samalla jumittamaan vanhoihin valokuviin. Selailin läpi hääalbumiamme, sellaista perinteistä, mihin valokuvat ovat liimattu. Sellaisia vielä tehtiin 16 vuotta sitten.
Millainen oli päivämme 16 vuotta sitten?
Häähommiin hurahtaminen
Minä hurahdin häätouhuun aivan täysillä. Niiden suunnittelu oli maailman parasta. Toki stressaavaankin, kun kaikki maksaa ja esimerkiksi bändit olivat kalliimpia kuin olin osannut kuvitella. Mutta kylläpä oli hyvä bändi lopulta se valitsemamme!
Halusin ehdottomasti, että tulee hyvät bileet. Kenenkään ei tarvitse miettiä kyytejä ja meininki on mahdollisimman rentoa. Tämän takia järjestimme bussikyydin sekä kirkolta juhlapaikalle että juhlista takaisin keskustaan. Toimi todella hyvin. Taisimme olla kaveriporukan ekat, jotka menivät naimisiin ja kaikki olivat tappiin asti juhlissa, kenelläkään ei vielä ollut lapsia. Bileistä tuli todella kivat ja viihdyin ainakin itse valtavan hyvin!
Olin ihmeellisen varma siitä, että tämä on oikea ja hyvä juttu astellessani alttarille, vaikka olimme niin kovin nuoria. Perheeni on aika helposti liikuttuvaa sorttia, joten itkeä tihrustimme kirkossa kaikki ihan tosissamme. Isäni jäi keskelle kirkon käytävää seisomaan ja itkemään ja äitini noukki hänet penkkiriviin istumaan. Tuo tunteiden määrä, mikä hääpäivässä on on hurja! Mieheni oli varannut taskuun yhden nenäliinan JOS alan itkeä ja ojensi sen minulle heti kun pääsimme alttarille. Niitä olisi ehkä pitänyt olla taskussa paketillinen! Päivä on ihmeen hyvin mielessäni edelleen pala palalta ja ne tunteet, ne nousevat vieläkin pintaan ajatellessani tuota päivää.
Joskus kirjoitin vähän enemmänkin häistämme tähän postaukseen.
16 vuotta myöhemmin
Tekisinkö jotain toisin nyt? No toki, panostaisin vielä enemmän kuviin nykyään (ajat ovat muuttuneet), mutta ennen kaikkea en lähtisi sunnuntaina heti häämatkalle. Olimme hääyön hotelli Yöpuussa (aivan ihana paikka, pääsisinpä uudelleen vielä!) ja sunnuntaina oli jo kiire suunnata Tampereelle. Siellä kodissamme odottivat pakatut matkalaukut. Nappasimme ne ja matkasimme suoraan kohti lentokenttää. Olimme yötä kentällä äidin yllärinä ostamissa paidoissamme, joista toisessa luki Just ja toisessa married. Säästimme sillä yöpymishinnan missään, sillä lento lähti jo kuudelta aamulla. Kyllä nauratti, ensimmäinen päivä avioparina ja nukuimme huppareissa lentokentän kovilla penkeillä! Olisi ollut kivaa fiilistellä sunnuntai perheen kanssa, en tiedä miksi matkalle ei olisi voinut lähteä vaikka viikon päästä.
Mutta se nyt on pikkujuttu. Muuten en kyllä tekisi mitään eri tavalla. Oli ihana päivä. Kaikkein ihaninta on, että saamme olla yhdessä edelleen, vaikka on tämä aikamoista vuoristorataakin välillä ollut. Olemme edelleen samanlaisia tyyppejä kuin tuolloin 16 vuotta sitten – vähän hölmöjä, kaikesta innostuvia ex tempore-ihmisiä. Sisupusseja ja tulisieluja. Edelleen saamme hyviä ideoita lennosta ja toteutamme ne heti (tämä tuli todettua juuri Kyproksella, kun hetken mielijohteesta esikoinen ja mieheni lensivät yhtäkkiä taivaalla) ja lapsenmielisyys ei ole kadonnut meistä mihinkään, vaikka yritämme esittää välillä aikuisia.
Me ollaan edelleen me. Erittäin kiitollinen tästäkin hääpäivästä, kiitos kaunis mieheni. On mietitty menneitä, tehty töitä ja woltattu aamiainen Bär Barista, joka oli niin iso, että osa siitä päätyi lounaaksi.
Sitten kohti 17. aviovuotta, voi hurja! Isovanhempani ehtivät olla naimisissa 53 vuotta ennen ukkini poismenoa (katselin häntä juuri hääkuvista) ja vanhemmillani on kasassa 44 aviovuotta, että siinä meillekin tavoitteita!