Olin peiton alla pahimmissa infuusiokivuissani, kun sain sähkopostia, jossa toimittaja etsi haastateltavaa vakuutuksista kertovaan juttuunsa. Soittelimme ja juttelimme 40 minuuttia siitä, olisinko sopiva haastateltava ja millainen haastattelusta tulisi. Olin ajatellut jotain pientä pätkää missä olen itse, mutta lopulta sovittiinkin koko perheen tulevan kuviin mukaan ja haastattelun lisäksi hommaan tulisi mukaan jotain arkipuuhailuamme ja töiden tekoa. Päiväksi sovittiin seuraavan viikon maanantai. Oli keskiviikko ja minä en päässyt sängystä ylös ja toivoin, että maanantaina olen taas vauhdissa. Kohtalaisen normaali olo oli jo onneksi maanantaina!
Aiheena olivat terveysvakuutukset ja täytyy sanoa, että pyysin viilaamaan toimittajan kirjoituksia ja sanoja aika paljon, että meistä välittyisi oikea kuva. Ehkä sitä on itse tarkempi sanakäänteistä kuin ohjelmaa katsova.
Televisiokuvaukset ilman toimittajaa
Maanantaiaamupäivänä meille saapui kuvaaja, vain kuvaaja, ei toimittajaa, jotta kontakteja olisi mahdollisimman vähän koronan vuoksi. Kuvaajakin oli varustautunut hanskoin ja maskilla koko ajan kun meillä oli. Hoidimme kaksin haastattelun sekä kuvauspätkät, joissa tein töitä. Arvatkaa miten haastattelu tehtiin? Toimittaja Satu Miettinen soitti minulle, laitoin hänet kaiuttimeen ja puhelimen pöydälle. Jokaiseen kysymykseen vastatessa piti katsoa kameran takana maski päässä istuvaa kuvaajaa ja puhua häntä tuijottaen. Olin tavannut miehen varttia aiemmin ensimmäistä kertaa ja nyt istuin kotonani ja puhuin täysin hiljaa olevalle vieraalle ihmisille. Se oli… Vaivaannuttavaa!
Väkisin sitä välillä mietti, mitäköhän kameramies ajattelee ja kuunteleeko edes vastauksia vai hoitaa vain kuvaamisen. Tuli hiki, tilanne oli niin epänormaali. Tuijottaa nyt reilu puoli tuntia silmiin vierasta ihmistä yhtäkkiä. Mutta jollain tapaa homma saatiin purkkiin ja onneksi lopulliseen versioon tuli aika pienet pätkät tuosta haastattelusta. Kuvaaja Antti Haanpää oli hirveän mukava ihminen, mikä helpotti tilannetta ja itse hoin päässäni, että täytyy haastaa itseään välillä, ei saa päästä liian helpolla!
Haastattelun jälkeen tytöt tulivat kotiin koulusta ja päikystä, söivät välipalaa ja olimme pulkkamäessä. Lasten kanssa sitä unohtaa aina ajatella itseään ja kaikki näytti omaan silmään luonnollisemmalta, kun toimimme perheenä. Lapset olivat hommasta ihan superinnoissaan ja totesivat, että tämä oli maailman paras päivä!
Miksi lähdin mukaan kuvauksiin, miten valitsin vaatteeni?
Kun toimittaja soitti ja kysyi, lähdettäisiinkö perheenä mukaan, olin aika pian mukana. Jännitin aihetta ja sitä, miten sitä lähestytään, mutta kun toimittaja sanoi, ettei tämä ole mikään yksityisen ja julkisen terveydenhuollon vastakkainasettelu, uskalsin sanoa kyllä. Olen hirveän utelias tyyppi joka innostuu herkästi ja halusin kokea, miltä tuntuu kun perheen kanssa on kameran edessä. Toki sitä aina toivoo, että esilläolo toisi yksityisyrittäjälle ehkäpä työtarjouksia tai näkyvyyttä, mutta kun edes blogiani ei jutussa ole mainittu, veikkaan, että välttämättä sellaista ei tapahdu. Mutta jo haastattelu ilman toimittajaa oli minusta älyttömän hyvä tilanne haastaa itseään ja oppia!
Oli hetkessä selvää, että telkkariin pääsee kotimaisia merkkejä, joten puin Papu Storiesin mekon, Uhanan korvikset ja jalkaan laitoin vielä mummon tekemät villasukat. Ne näkyivät parissa otossa aika hyvin, voi miten toivon että mummo huomasi! Ulkona päässä oli tämä @pajuknits tekemä pipo, lapsella oli kotimaisen Silverjunglen tunika ja niin edespäin. Todella pieniä juttuja, mutta koin tärkeäksi että kun tilaisuus on, minä pukeudun kotimaisiin.
Lopullinen juttu tuli nettiin eilen ja A-studiossa oli tämä viiden minuutin video ennen studiokeskustelua. Minusta videosta tuli kiva ja ihana muisto meille. Siihen jäi hassu lause, joka särähti omaan korvaan ja eilisten viestien perusteella teidän monen muunkin korvaan. Toimittaja sanoi ”Katjan blogi tavoittaa 20 000 NAISTA kuukaudessa. Iältään he ovat 25-45-vuotiaita”. Häh! Miksi ihmeessä blogini tavoittaisi vain naisia ja tuo ikäryhmä on ehkä suurin, mutta tiedän monta teistä, jotka lukevat ja ovat yli 45-vuotiaita. Harmitti, mistä tuo lause tuli? En todellakaan puhunut itse näin, eikä tulisi mieleen sanoa, että blogini tavoittaa naisia. Asun erään miespuolisen kanssa, joka ainakin lukee joka jutun! :D
No, pieni juttu sinänsä ja lopputuloksesta tuli minusta kiva ja aihe käsiteltiin asiallisesti ja fiksusti. Särähtihän se korvaan, että tutkijan sanoi vakuutuksen olevan osa hyvää vanhemmuutta. Emme me ainakaan sellaista ajatelleet, mutta toki asiaa täytyy käsitellä monesta näkökulmasta. Ei pahaa sanottavaa. Esikoinen oli kertonut, ettei tule iltapäiväkerhoon koulun jälkeen, koska hänen täytyy mennä telkkariin syömään pullaa. Uskoivatkohan ohjaajat?
Mitä sanotte? Kuka katsoi, Areenasta voi kurkata jos kiinnostaa!