Tiistaita ystävät! Se flow, missä leijuin juoksun jälkeen tuli eilen alas rytinällä. En ole koskaan ollut mikään Karvinen, joka vihaa maanantaipäiviä, mutta eilen tuli niin monta ”ikävää” sähköpostia, että ylitti oman sietokynnyksen. Olen siis yrittäjyyden rinnalla koko ajan kirjoitellut työhakemuksia, sillä tuntuu ettei yrittäjänä ole tarpeeksi töitä ja samalla rinnalla tietenkin tehnyt myyntiä yrittäjänä. Eilen sain kolmesta hakemastani paikasta tiedon, etten pääse edes haastatteluun. Taaskaan. Vuonna 2015 lähetin kymmeniä hakemuksia ilman yhtään haastattelukutsua. Seuraavaksi edessä lienee työhakemus-kurssi, onkohan sellaisia? Ainakin niitä hio CV löytyy useita. Hakemuksiin menee aikaa yllättävän paljon ja niinhin laittaa paukkuja ja haastattelukin tuntuisi jo lottovoitolta! Samalla tietenkin yrittäjänä joudut ottamaan tauotta vastaan ei kiitos-viestejä, sillä noin 90% myynneistä varmasti päätyy kieltävään vastaukseen.

Tavoitteletko täydellisyyttä? Siedätkö epäonnistumista?

Minulle usein sanotaan, että olen jonkin sortin perfektionisti. Niin kai osaltaan olenkin, mutta enemmin sanoisin olevani sellainen täysillä tai ei ollenkaan-tyyppi. Ei meillä ole täydellistä kotia, päinvastoin, luova kaaos on koko ajan sisällä ja ulkona. En ole täydellinen urheilija, vielä mitä, rämmin lauantaina ihan onnettoman ajan. Mutten kyllä säti niistä itseäni, huonomminkin voisi mennä.

Sen sijaan työpuoli on jotenkin sellainen, missä on kaikkein vaikein sietää epäonnistumista. Tuntuu siltä, että työminä määrittää monesti aika pitkälti ihmisiä ja jos et kelpaa mihinkään edes haastatteluun, tulee järkyttävän epäonnistunut olo. Samalla toki sitä tiedostaa, että ajat ovat vaikeat ja paljon mahtavan taitavaa porukkaa vapaana töihin. Lisäksi rehellisesti pelkään olevani vanha. Vaikka koko ajan opettelen uutta ja yritän pitää osaamistani yllä, ovat työmarkkinat täynnä 15 vuotta nuorempia täynnä intoa ja osaamista. Miten heille pärjää, kun oma työtausta ja kokemus ovat niin sekalaisia?

Mitä on täydellisyys?

Mutta kuten hoin itselleni: elämä ei muutu, jos juoksen 10 minuuttia nopeamman puolimaratonajan. Elämä ei muutu, vaikka järjestäisin kotini täydellisen siistiksi, se pysyisi sellaisena viisi minuuttia. Uuden työpaikan myötä elämä varmasti muuttuisi, eikä auta kuin jatkaa kaiken suhteen yrittämistä, nyt kun kävin pohjamudissa eilen fiiliksieni myötä.

Mutta aloin miettiä tätä täydellisyys-asiaa enemmänkin luettuani Tiian postauksen aiheesta. Mitä ihmettä edes on täydellisyys? Se ei todellakaan ole siloiteltuja somekuvia, täydellistä siisteyttä tai muuta. Täydellisyys on minusta pieniä täydellisiä hetkiä. En muista mitään täydellistä päivää, täydellistä ateriaa, täydellistä kotia tai pihaa. En täydellistä juoksua, mutta muistan täydellisiä hetkiä. Niitä pitäisi pyörittää päässään enemmänkin.

Kun istuin alas nostamaan mielialani ja miettimään niitä täydellisiä hetkiä, nousi mieleeni heti viimeinen iltamme Kyproksella reilut kaksi vuotta sitten, jossa on tässä postauksessa muun muassa toinen kuva ylhäältä. Aurinko laski, meri pauhasi, rannalla ei ollut ketään. Hameenhelmat kastuivat lapsilla tyrskyissä, varpaat olivat täynnä hiekkaa ja kikatus ja kiljunta kuului. Olimme jotenkin täysin nelistään koko maailmassa tuolla hetkellä. Se hetki on piirtynyt syvälle sisimpääni ja tulee mieleen, jos kysytään täydellisyydestä. Koko tuo reissu oli muuten ihan sairaan onnistunut, kukaan ei ollut kipeä, saimme urheilla ja olla yhdessä. Alkoi itkettä kun kuvia katseli! En saa enää takaisin noita hetkiä kun olivat niin pieniä, onneksi kuvia on paljon.

Äitiys ja täydellisyys

Toki voisi sanoa, että elämän täydellisiä hetkiä ovat olleet lasten syntymät ja niin ne osaltaan ovat olleetkin, mutta ne ovat samalla aika jotenkin uuvahtaneita ja sekavia hetkiä, varsinkin ensimmäisellä kerralla. Nyt toki kaikille totean, että minulla on kaksi täydellistä tytärtä, vaikkei kukaan ihminen tietenkään ole täydellinen. Omiaan sitä katselee kyllä usein vaaleanpunaiset lasit silmillä.

Mutta äitiys on ehkä raain laji siinä, miten se kasvattaa kestämään epäonnistumista. Niitä väsyneitä hetkiä, kun kimpaantuu turhasta, sitä tunteiden kirjoa kun joudut selvittelemään jotain kaverusten tappeluita tai sitä soimaamista, kun lämmität taas kaupan pinaattilettuja tai kalapuikkoja. Itselläni oli varsinkin esikoisen kohdalla suuria vaikeuksia käsitellä sitä epäonnistumista. Etten saakaan vauvaani rauhoittumaan, etten tiedä miksi hän vieläkin itkee. Että väsyn loputtomaan valvomiseen ja en pystykään nauttimaan täysillä jokaisesta ohikiitävästä hetkestä, kun päässä hakkaa vain ajatus ”saisinpa nukkua”. Äitiys on joka ikinen päivä täynnä epäonnistumista ja onnistumista ja niitä täydellisiä hetkiä. Ei ole montaa viikkoa siitä, kun kiireessä laitoin lapsille ruoaksi kalapuikkoja, pastaa ja kurkkutikkuja. Ja he söivät innolla sanoivat ruoan jälkeen kiitos äiti, oli tosi hyvää ruokaa. Hymyilin heille ja naureskelin sisäänpäin, että näin kai se menee. He tekivät tuosta ”epäonnistumisesta” (en oikeasti pidä kalapuikkoja epäonnistumisena vaan ovat yksi omista lempiruoistani, heh) täydellisen kiitoksillaan ja tyhjillä lautasilla.

paita UHANA DESIGN/ hame LINDEX/ takki VERO MODA/ korvikset SAMASKORU/ kengät CONVERSE

Täydellisyyttä on se tyhjä lautanen, iloiset lapset ja hei, nukuttu yö! En tiedä mitään niin täydellistä, kun nukkua posottelin ennen puolimaratonia yön ILMAN HERÄTYKSIÄ! Milloin viimeksi? Niin täydellistä!

Sellaisia fiiliksiä tiistaipäivään, eiköhän se tästä taas lähde ja epäonnistuminen jää taakse. Tulin jo ihan todella paljon iloisemmalle tuulelle, kun kirjoitin lapsistani ja ajattelin heitä.

Mikä sinulle on täydellistä? Muistatko jonkin täydellisen hetken? Entä siedätkö hyvin epäonnistumista?

P.S. Näidenkin kuvien taustalla on osa SirkusrakkausPumPumin projektista, kun he maalasivat alikulkutunneleita ja lapset saivat osana olla mukana värittämässä. Kalat löytyvät Kaukajärven alikulusta, läheltä saunaa ja uimarantaa!