Joskus vuosia sitten luin lehdestä, että olen varttikarjalainen. En ole tuota asiaa sen kummemmin ajatellut, mutta sen lukiessani tunsin ylpeyttä juuristani. Toiselta puolelta juuret tulevat Lapista. Ja sitten taas omilta vanhemmiltani Helsingistä. Ehkä siinä on juuri sekoitettuna se omakin olo, rakastan suurkaupungin sykettä, mutta yhtä lailla rakastan olla hiljaa metsässä.

Joka tapauksessa evakkoon Karjalasta lähtenyt mummoni on ollut aina hirveän kova leipomaan. Tekemään hilloja, säilömään marjoja, leipomaan pullaa, sämpylöitä ja tietenkin niitä karjalanpiirakoita. En tiedä mitään parempaa kuin mummon tekemä tuore bostonkakku. Kun hän asui ihan kivenheiton päässä meiltä Jyväskylässä, tulin usein kotiin koulusta ja hän oli siellä. Oven avatessa oli vastassa tuore pullan tuoksu tai monesti paistoimme myös yhdessä lettuja. Luin Akkaria, söin tuoretta pullaa kylmän maidon kanssa ja mietin, että olen kyllä onnellisin tyttö päällä maan.

Nyt kun korona-aikana on ollut aikaa heilua keittiössä, olen toteuttanut monen monta unholassa ollutta ruokaa. Ollut keittiössä rauhassa ja ajatuksella, en vaan mäiskinyt vauhdilla pastaa kiehumaan kun jotain pitää olla. Kertonut lapsille omista makumuistoista. Se on hassua, miten moni tunne ja ajatus lapsuudesta liittyy ruokaan. Olen kiittänyt mielessäni monen monta kertaa äitiäni, joka jaksoi aina seisoa keittiössä ja tehdä ruokaa monipuolisesti. En monia asioita lapsena arvostanut, kotitekoinen maksalaatikko, maksapihvit tai silakkapihvit eivät varsinaisesti kuuluneet lemppareihin, mutta kaikki syötiin ja uusia makuja oli paljon. Opin siihen, että aina pitää maistaa vaikkei tykkäisi. Aina oli kasviksia ja aina oli salaatti rinnalla. Aina oli myös äidin tekemää sinappista salaatinkastiketta ja lähes aina oli pakkasessa mummon pullia tai sämpylöitä. Sienet ja marjat kerättiin talteen ja eineksiä ei syöty.

Se mikä oli lapsena normaalia, on nyt nostanut päätään arvostusasteikossani ihan eri tavalla. Että rohkenen laittaa erilaisia ruokia usein ilman reseptiä ja vaikken ole vuosikausiin leiponut juuri mitään, uskallan yrittää. Olen yhtäkkiä paljon kiitollisempi lapsuuden opeista ja makumuistoista ja ensi kertaa siirrän niitä jotenkin täydessä rauhassa arkipäivisin myös lapsilleni.

Eilen leivoimme Aamulehden ohjeella rieskoja perunamuussista. En kauhean usein tee muussia, sillä oma mahani ei ole perunan paras ystävä, mutta tällä viikolla tein pitkästä aikaa ison satsin muussia. Voita ja kevytmaitoa sekaan ja ah. Kun vastaan tuli rieskaohje, päätin kokeilla. En muista, olenko koskaan lapsuuden jälkeen tehnyt tällaistakaan, muussirieskoja. Lasten kanssa teimme ja olikin superhelppo ohje ja ihan sairaan hyviä! Ohjetta kyseltiin IGssa, joten se on tässä, olkaa hyvät. En usko, että voi epäonnistua, varsinkin jos muussi pohjalla on hyvää!

PERUNARIESKAT (itse suurensin määriä kun kerran lähdettiin tekemään)

3 dl perunamuussia
1 tl suolaa
1 muna
3 dl vehnäjauhoja

Notkista perunamuussi tarvittaessa vedellä tai maidolla. Lisää muut ainekset ja sekoita. Nostele taikina kokkareiksi leivinpaperin päälle lusikalla. Ripottele jokaisen pinnalle jauhoja ja taputtele litteiksi ja pyöreiksi. Pistele haarukalla. Paista 250-asteisessa uunissa noin 15 minuuttia.

Eilen soitin mummolleni ihan tohkeissani ja luettelin mitä kaikkea olenkaan nyt poikkeusaikoina leiponut. Kuulin hänen äänessään ylpeyttä ja hymyilin toisessa päässä. Muistelimme aikoja, kun lapsi ja paistettiin yhdessä lettuja. Juteltiin mummon jaksamisesta. Pääsimme jopa niihin sota-aikoihin, kun heidän piti jättää kotinsa ja lähteä. Vaikka mummoni on kokenut tuon järkyttävän ajan ja uhkan, hän sanoi tämän uhkan tuntuvan hyvin erilaiselta. Ehkä juuri siksi, että tällä hetkellä meitä vaaniva uhka on niin ”näkymätön”. Se tuntuu hyvin erilaiselta, kun ympärillä viuhtovat pommit. Mummo sanoi, että Suomessa on ollut kaikki niin pitkään hyvin, että siihen on jo tuudittautunut.

Kun päätimme puhelua, mummoni sanoi, ettei ole saanut tänään oikein mitään aikaiseksi. Että on laiskotellut ja innostui lukemaan. ”Minä olen sellainen lukija, että kun aloitan en malta lopettaa, on niin mukavaa. Mutta voi en ole saanut mitään aikaiseksi”. Hymähdin. Geeneissä se on, aikaan saaminen. Minä luin tämän vuoden ekana päivänä kirjan kannesta kanteen ja samalla kun mietin miten parasta lukeminen on, soimasin itseäni siitä etten saa mitään aikaiseksi.

Onneksi mummoni ovat elossa ja itse asiassa nyt tulee juteltua paljon pidempiä puheluita heidän kanssaan kuin arjessa. Tänään soitan Helsinkiin päin kuulumisia. Vaikka elämme kamalan ahdistavaa aikaa, on jännä, miten päätään ovat nostaneet ihan uudet muistot ja ajatukset. Miten tärkeänä pidän näitä viikkoja, kun on leivottu ja touhuttu keittiössä yhdessä. Miten kiitollinen olen mummoistani, vaikken voi heitä nyt nähdä.

Perheemme whatsapp-ketjussa on viuhunut paljon reseptejä ja kuvia ruoista. Kun me teimme kesäkurpitsavuokaa ja laitoin siitä kuvan, tuli toiselta veljeltä viesti nachopellistä linsseillä ja heti perään toiselta kuva kasvissosekeitosta yrttiöljyllä (olikohan näin?. Kaikki teimme vegeruokaa yhtä aikaa. Äitini katseli kuvia ja kommentoi ketjuun, että on ylpeä kun lapset kokkaavat menemään. Mutta kukaan meistä ei tainnut muistaa kiittää, mistä tämä innostus ja rohkeus on lähtöisin. <3

Oletko itse alkanut leipoa enemmän korona-aikojen myötä tai kokeillut uusia reseptejä?