Muistatteko tätä postaustani lähes kolmen vuoden takaa? Se makasi luonnoksissa pitkään ja koin suorastaan kauhun tunteita ajatellessani, että julkaisisin sen. Koska kaikki tapahtunut oli omaa vikaani, minä olin antanut asioiden mennä niin eikä tarkoitukseni ollut mustamaalata ketään, vaan herättää ihmisiä ajattelemaan omaa tilannetta.

Pari viikkoa sitten heräsin painajaiseen. Olin itkenyt aivan epätoivoisesti unessani, että minulla oli lapsi entisen kihlattuni kanssa, enkä pääsisi hänestä ikinä eroon. Hätkähdin hereille ja tuijotin pimeydessä hetken aikaa kattoa. Olen kotona, minulla on lapset vieressä nukkuvan miehen kanssa. Kukaan ei yritä tukehduttaa minua tyynyyn. Sydän laukkasi kierroksilla pidemmän aikaa, ennen kuin pystyin jatkamaan unta. En silloin enkä koskaan aiemminkaan puhunut kenellekään, että näen 19 vuoden jälkeen vielä näitä unia. Taidan olla ihan kajahtanut. Joskus, jos olen raottanut verhoa, minulle on tokaistu, että päästä irti menneestä ja keskity elämääsi nyt. Niinpä, olen tyhmä, kun ajattelinkin menneitä.

Sitten tulee yö ja huudan apua unissani, pelkään ja ahdistun. Vaikken olisi mielestäni miettinyt menneitä illalla. Alitajuntani alkaa selkeästi työstää asioita välillä öisin, edellleen, näin pitkän ajan jälkeen. Patoaminen ei ehkä ole sittenkään se paras tapa päästä asioista yli ja eteenpäin.

Luin viime vuonna lehdestä Jenny Rostainin haastattelun hänen elämästään sekä Liian rikki kuolemaan-kirjasta, joka ilmestyisi pian. Ajattelin, että haluan heti lukea tuon samana vuonna itseni kanssa syntyneen kirjailijan tarinan ja ennen kaikkea, miten hän on selvinnyt. Varasin kirjan ja sain sen ensimmäisten joukossa – ja unohdin hakea varaukseni! Jouduin siis uudelleen jonoon ja sain kirjan viime viikolla ja luin sen kahdessa päivässä. Pelotti avata, mutta lukukokemuksen ajan olin ihmeen tyhjä. Kuin olisin jäädyttänyt ne tunteet itsessäni.

Kirjassa Jenny kertoo oman tarinansa ja mihin kaikkeen se johti. Kamalan rankka tarina ja mietin itse, että onneksi ihan noin pahasti ei käynyt itselleni ja onneksi Jenny pääsi ulos suhteesta. Lisäksi kirjassa käsitellään muutamassa osiossa traumaperäistä stressihäiriötä faktojen kautta, joka auttaa ymmärtämään, miksi ihminen käyttäytyy niin järjenvastaisesti välillä. Tarina alkaa New Yorkista, jonne Jenny muutti rakkauden perässä ja pysähtyy, kun ollaan takaisin Helsingissä monien vaiheiden jälkeen.

Kirjassa on monta asiaa, jotka taitavat yhdistää monia, jotka ovat kokeneet ei niin terveen parisuhteen. Tuntuuko joku näistä tutulta, mitä itselleni nousi kirjasta mieleen?

1. Hakeudut ns. väärien ihmisten seuraan. Tuntuu välillä, ettet kelpaisi muuhun seuraaan.
2. Ihminen jonka kanssa elät, on seurassa hurmaava ja sanavalmis ja muuttuu kun olette kaksin.
3. Kukaan ympärilläsi ei tiedä mitä oikeasti tapahtuu, kulissit on yllättävän helppo pitää pystyssä.
4. Häpeä. Miksi antaa niin tapahtua, onhan se jollain tapaa omakin vika? Eihän siitä kehtaa kenellekään kertoa.
5. Jos ei tule verta, ei voi sattua, niin kai joku joskus sanoi. Henkinen piina ja väkivalta on kuitenkin jotain, joka jättää arvet hyvin syvälle.
6. Kaverisi eivät ymmärrä, miksi reagoit tietyissä tilanteissa oudosti, olet hankala, perut treffejä kummallisilla selityksillä, saat itkukohtauksia tai ”hermoromahduksia” ihan tyhjästä.

Oletko itse kokenut näitä asioita tai oletko huolissasi jonkun läheisen puolesta? On mielestäni hyvin tärkeää, että tällaisia tarinoita kerrotaan, josko se pelastaisi jonkun muun. Luettuani huokaisin – en olekaan ihan pimeä, jos arvet ovat jääneet alitajuntaani. Opin nyt, 19 vuotta myöhemmin, ettei sekään ole normaalia, ettet saa lähettää tai vastaanottaa yhtään tekstiviestiä ilman, että ne tarkistetaan. Se on digitaalista väkivaltaa. Kuinka hullulta tuntuisi nyt, jos en saisi puuhata puhelimellani rauhassa? Silloin se oli normaalia elämääni.

Parisuhdeväkivalta on tavallisempaa kuin uskommekaan. Sen pystyy peittämään ja henkinen väkivalta ei jätä edes näkyviä mustelmia. Se saattaa kuitenkin jättää elinikäiset traumat, vaikka elämäänsä pystyisi jatkamaan. Koin Jennyn tarinan jotenkin toiveikkaana ja kuin merkkinä siitä, että tunnelin päässä on valoa, alkoi aurinko paistamaan täysillä ikkunoista, kun ajattelin ottaa kirjasta kuvia.

Toivon, kuten toivoin tuossa kolme vuotta vanhassa postauksessakin, että pidätte itsestänne huolta. Naisten Linja tekee tärkeää työtä parisuhdeväkivallasta puhumisen ja toipumisen eteen ja vapaaehtoiset, tehtävään koulutetut naiset vastaavat puhelimeen, kun toisella naisella on hätä. Olisinpa tiennyt tällaisesta linjasta aikanaan tai pystynyt puhumaan jollekin. Edes yhdelle ihmiselle. Jäin kuitenkin kantamaan traumaani yksin yli vuosikymmeneksi, ennen kuin avasin oikeasti suuni. Soita numeroon 0800 02400 (ma-pe 16-20, la-su 12-16) jos yhtään siltä tuntuu. Se yksikin puhelu voi ratkaista elämäsi suunnan.

Jokaisesta Liian rikki kuolemaan-kirjasta lahjoitetaan euro tähän tärkeään Naisten Linjan toimintaan, kirja on nyt hyvässä alennuksessakin. Suosittelen, vaikket olisi väkivaltaa suhteessasi kokenutkaan.

Oletko tutustunut teokseen? Rauhaa ja halaus keskiviikkoonne.