”Instastoriesit ovat nykyään todella tärkeitä” (somen asiantuntija)
”Aina sä avaudut jostain aiheesta siellä somessa” (mies)
”Sulla on tosi kiva some, ihanaa kun kerrot myös elämän nurjista puolista” (seuraaja)
”Moni työnantaja katsoo Instastooreja, kannattaa miettiä mitä siellä jakaa” (yrittäjäkollega)
”Se ja se oli katsonut Katjan Instasta että se tekee näin ja noin” (kiertäviä puheita tuttujen kautta)
”Teillä ollaankin jo terveitä katoin Instasta” (äiti)
”Kyllä nämä sun sanomiset voi ihan hyvin tulkita väärin” (kaveri, kun avauduin siitä, että joku oli luullut minun sanovan stoorien puolella omien lapseni olevan lihavia ja olin ihan järkyttynyt, että joku voi edes ajatella minusta niin)
Vaihdoin eilen ajatuksia yrittäjäkollegan kanssa IGn puolella ja lainasin häneltä otsikon lausahduksen. Siinä oli niin osuvasti sanottu se fiilis, joka minulla on ollut pidempään. Keskustelimme siitä, millaisia rooleja ihmisillä on ja mikä kelpaa kenellekin. Edelleen esimerkiksi bloggaajassa on jollain tavalla negatiivinen tai nolo sävy. Ihmiset, jotka ovat freelance-toimittajia tai valokuvaajia haluavat olla ehdottomasti juuri sitä, eivätkä tituleerata itseään bloggaajaksi, vaikka sellaisia olisivatkin.
Olen itse taas vetänyt pari päivää happea IGsta ja tiukimmasta somettelusta tutkiskellen ajatusmaailmaani ja sitä, miksi tunnen itseni koko ajan niin epäonnistuneeksi. Eilen 10 kilometrin lenkillä liukastellessa tuli mieleen, että ehkä sen olon tekee se, että olen ihan sairaan tavallinen ja keskinkertainen kaikessa. Mutta yrittäjyys vaatisi sen, että olisin superhyvä siinä mitä teen, osaisin myydä itseäni, verkostoitua paremmin ja kaupata osaamistani vähän joka kulmassa. Minä olen ihan ylpeästi bloggaajakin, olen ylpeä tästä pienestä hengentuotteestani, mutta tuntuu, että tätäkin tekelettä pitäisi vähän ravistella ja keksiä jotain uutta. Mitä ihmettä keksiä tästä tavallistakin tavallisemmasta elämästä? Edelleen blogini luetuimmat jutut ovat kirjoitukseni hometalotaistostamme sekä miehen käden murtuminen Kreetalla. En nyt varsinaisesti toivo epäonnea, jotta olisin kiinnostava!
En myöskään osaa vetää mitään rooleja. Olen tasan oma hölmö minäni ja mennä touhotan ja yleensä jälkikäteen mietin, että ai saamari, siinäkin tilanteessa olisi ollut fiksua antaa käyntikortti ja sanoa näin ja näin. Tämä raatorehellinen minäni sitten paiskaa myös sinne Instaan suodattamatonta materiaalia ja saa toiset seuraajat keskustelemaan ja ne läheisimmät häpeämään juttujani. Että mitä se nyt taas höyryää. Pitäisi muistaa että juttuja voi katsoa kuka vaan ja olla sielläkin edustava ja järkevä ja… Kaikkea siltä väliltä.
Ehkä ahdistus kumpuaa myös siitä, että yritän epätoivoisesti miellyttää kaikkia tahoja, muttei sellainen vaan ole mahdollista. Se on uuvuttavaa, yrittää miettiä niin monelta kannalta mitä uskallan ja saan tehdä, mitä minun pitää tehdä ja miten asiat kuuluisi sanoa, ettei tulisi väärinymmärretyksi. Koska todennäköisesti ikuisesti ärsytän kuitenkin joitakin ja ikuisesti joku ymmärtää väärin.
Kun olen viikon paininut somen ulkopuolisissa duuneissa, olen monesti kaivannut jotain, kenen kanssa jakaa ajatuksia tai saada perspektiiviä asioihin. Siksi olikin todella kivaa keskustella eilen edes hetki IGn puolella vähän samanmoisessa tilanteessa pyörivän ihmisen kanssa. On usein vaikeaa nähdä itsessään hyvää tai antaa itselleen anteeksi. Pitäisi hyppiä roolista toiseen jatkuvasti, olla somessa kiinnostava ja antaa jotain itsestään, samalla muistaa ne asiakkaat joille juuri kaikki muu on tärkeää paitsi some, olla äiti, vaimo, tytär ja ties mitä. Lopulta kun yritän kaikkia rooleja täysillä, tuntuu että epäonnistunut kaikessa, mitä teen. Etten kelpaa kenellekään eikä työni kelpaa mihinkään. Sitten kun selaat somea, se oikein huutaa miten kaikki muut menestyvät ja saavat upeita töitä. Edelleen peräänkuulutan välillä sitä itsemyötätuntoa, se ominaisuus taitaa olla ihan hukassa minusta. Eilen katselin videon Sanna Marinista ja mietin, miksen itse voi olla noin suoraselkäinen menestyjä. Mistä hän saakin kaiken rohkeutensa ja suoraselkäisyytensä? Minulla sanat takertuvat monesti kurkkuun sellaisessa tilanteessa ja vasta tuntia myöhemmin keksin, miten tilanteessa olisi täytynyt argumentoida.
En usko, että somemaailma ja viestintäala ovat ainoita, missä tuntuu haasteelliselta hypätä roolista toiseen, mutta tässä on jotenkin vielä erityisesti tapetilla kaikkine puutteineen ja mokineen. Olen kirjoittanut asiatekstiä koko viikon, mutta kun hyppään somen puolelle, pitäisi olla nokkela, hauska, vitsikäs ja mitä vielä. Mokailu on mielenkiintoisempaa kuin onnistuminen.
Olisi hyvä päästä vähän tuulettamaan ideoitaan johonkin ideariiheen. Ehkä paras tuuletus ja jonkinasteinen herääminen synkkyydestäni tapahtuikin eilen. Oli helpompi hengittää kun oli hetken irrallaan somesta, eikä tarvinnut pelätä suututtavansa tai ärsyttävänsä jotain tahoa, kun oli hiljaa. Se oli vapauttava fiilis. Samalla vähän yksinäinen fiilis, kun naputtaa koko päivän konetta yksinään, eikä puhu kenellekään sanaakaan. Some on myös ystävä.
paita POMP DE LUX/ mekko KAPP AHL/ farkut LIDL/ kengät DR.MARTEBS (second hand)/ korvikset LINDEX
Mutta illalla 6-vuotiaani pyysi päästä äidin kanssa kaksin koulun joulumyyjäisiin. Ja me lähdettiin. Käveltiin käsi kädessä ja hämmästyin, paljonko hän kertoi eskarista ja sen rutiineista. Yritän joka päivä kysellä, mutta vastaus on silloin ”äh en mä jaksa kertoa”. Nyt puhetta tuli loputtomiin kun sisko oli omassa harrastuksessaan, kävelimme vielä eilen lumisilla kaduilla ja joulumyyjäisissä tunsin hassua juurtumisen tunnetta. Että minäkin haluan ensi vuonna leipoa myyjäisiin ja tulla myymään, eskariäideillä ei vielä ollut mahdollisuutta siihen. Koin sellaista ihmeellistä asioiden pysyvyyttä ja lapseni pyyteetöntä iloa, kun hän kiitti minua kivasta illasta. Siinä parissa tunnissa oli taas kaikki, mikä elämässä on tärkeää. Ei tarvinnut olla hauska, nokkela, somessa, erikoinen, kiinnostava – hän rakasti minua juuri sellaisena kuin olin, tarvitsi vain olla ja kuunnella.
Aamulla kun heräsin, huutelin lastani luokseni ja halasin ja kiitin, että minulla oli todella kivaa illalla ja hän on ihana tyttö ”joo joo äiti, mulla on kiire leikkimään”. Lumous oli särkynyt, mutta illan lämpö sydämessä kantaa minua pitkään eteenpäin ja auttaa jaksamisessa. Miten tärkeää oli saada vain olla oma itsensä ja kiinni hetkessä.
Tunnetko sinä jatkuvaa riittämättömyyttä? Onko itsesi helppo yrittäjänä verkostoitua ja vaihtaa roolista toiseen?
P.S. Joulukalenterin ekan luukun palkinto lähti Instan puolella Heinille, arpoja kertyi yhteensä lähes 400 kappaletta! Pysykäähän kuulolla, ensi sunnuntaille tulossa ihana paketti!
Postauksen kuvat Marina/Dioriina