Koko viikon stressaa. Pysynkö terveenä. Saanko unta. Miksi väsyttää näin hirveästi? Lepään lähes koko viikon, yritän muistaa syödä ja juoda, syön sinkkiä, nukun pitkiä unia. Perjantaina olen edelleen ihan hirveän väsynyt. Mietin, että vedän aina niin kierroksilla, että kroppani taitaa palautua ihan hirveästi ja kiittää levosta. Stressasin niin kovasti starttirahaa, yritysasioita, oli häät, lapsi valvoi kipeänä yöt ja… Univelka ja väsymys on niin kova, että kun annan kropalle luvan levätä, se todellakin ilmoittaa sitä kaivanneensa. Käyn hakemassa juoksunumeroni. Olen ihan päivämäärähullu ja numerossani on juoksupäivä ja sen perässä syntymäpäiväni. Nyt on paras numero ikinä!

Perjantai-iltana Jyväskylässä yritän lukea kirjaa ennen nukahtamista. Saan luettua kaksi sivua, sitten putoan. Herään kello 8.30 siihen, että lapseni herättelee minua. Ovat kuulemma jo aikaa sitten syöneet puuron. Olen ihan hämilläni, nukuin yli 9 tuntia! Lähden koitokseen ensimmäistä kertaa täysillä, vielä kohtuu pitkilläkin yöunilla. Siistiä!

3. kerta Finlandia-maratonilla

Koko päivän hermostuttaa. Ei pysty keskittymään mihinkään. Mikä oikeastaan hermostuttaa? Se taas, kun ei tiedä miltä tuntuu matkalla. Miehen heittäessä minua kohti kisapaikkaa tulee fiilis, että ei huvita. Mennään pois! En ole ikinä mennyt kisaan yksin. Puuttuu se fiilistely ennen ja jälkeen. Jään kisapaikalle yksin. Mietin mitä oikeastaan teen täällä. Sitten näen tuttuja. Juttelen heille ja unohdan jännityksen. Nestettä on tankattu, joudun käymään kolme kertaa bajamajassa viimeisen puolen tunnin aikana ennen lähtöä. Argh! Näen kauempaa kaverin, työkaverin Thaimaasta, joka harrastaa mm. iron man-kisoja. Hän lentää pelkässä alkuverryttelyssä. Mitä ihmettä hän tekee Jyväskylässä, häh! Näen kaverin, jonka kanssa mies maastopyöräili aamupäivän. Hän ehdottaa, että lähde peesaamaan sitä Thaimaan työkaveria, sen naisen perässä tulisi hyvä tulos. Hah! No ehkä en.

Kävelen lähtöön. Kolmas Finlandia-puolimarathon on alkamassa. Tiedän jokaisen nyppylän, mäen ja mutkan reitiltä, sillä Jyväsjärveä on tullut kierrettyä. Moneen kohtaan liittyy muistoja teiniajoilta. Mutta ensimmäistä kertaa olen lähdössä yksin. Sinänsä hölmöä miettiä näin, olenhan aina startannut eri lähdöstä HCR:lle ja juossut Finlandiassakin yksin miehen mennessä menojaan. Silti on jotenkin orpo olo. Mitä hittoa, mies alkoi harrastamaan juoksua ja uhosin lähteväni hänen kanssaan yhden kerran lenkille. YHDEN KERRAN. Mies ei ole voinut juosta koko vuonna, miten ihmeessä tässä kävi näin, että olen juoksukisassa ilman häntä? Ja ravannut yksin koko vuoden. Yksi lenkki venyi vähän useammaksi näköjään.

Startti ja ensimmäinen kierros Jyväsjärven ympäri

Kello 15.15 puolimaratonin osanottajat pinkaisevat reitille. Inhoan alkuja, tulee kyynärpäästä, omaa juoksureittiä on vaikeaa löytää, eka kilometri menee reilusti yli tavoitevauhdin, mutta kevyempi startti on hyvä. En ole juossut kahtakaan kilometriä, kun mies on jo passissa. Hymyilen ja vilkutan ja jatkan jolkotusta. Katselen hymyillen maisemia, aurinko paistaa ja fiilis on hyvä.

5 km taittuu ajassa 28 minuuttia. Edelleen hyvä fiilis. Juoksen ohi kohdan, jossa kaveri asui teiniaikoina ja vietimme siellä paljon aikaa. Noita aikoja miettiessä lähestyn reitin isointa (eikä sekään kovin kummoinen) mäkeä ja spottaan miehen kamera kädessä heilumassa noin 7 kilometrin kohdalla. Ai se on täälläkin, siistiä! Juoksen ylämäkeen sivuttain, tanssiliikkeitä tehden ja meinaan kompastua edellä juoksevan jalkoihin kiitos poseerausteni. Mies jolkottaa vieressä ja yrittää saada kuvia touhustani, huutaa että älä kompastu kyltteihin. Kuvista tulee epätarkkoja, kun mies yrittää juosta vieressäni. Ahhahhah, keskityin olennaiseen.

8 km. Inhokkikohtani alkaa. Vaajakosken moottoritien vieressä mennään kolmisen kilometriä ja siellä tuulee aina. Jostain syystä nyt ei. Mietin onnistuinko tunkemaan 2h tavoiteajan juoksuryhmään niin, että halkovat tuulta edeltäni, kun ei tunnu miltään. Katselen hymyillen isää ja tytärtä edessäni ja mietin, kuinka vanha mahtaa tuo tytär olla. Tarkistan myöhemmin numeron perusteella, että ikää on 11 vuotta ja tuli isän rinnalla maaliin ajassa 1h 57 minuuttia. HUH!

10,5 km. Puoliväli Lutakossa ylittyy tasan tunnissa. En tiennyt, että vanhempani ja tytöt ovat siellä kannustamassa ja musiikki korvillani missaan täysin heidän huutonsa. Voi ei. Luulin, että ovat samassa kohdassa kannustamassa kuin aiempinakin vuosina.

12 km. Ja taas on mies ja kamera passissa. Pienlentokone pörrää yläpuolella ja pitää niin meteliä, etten kuule mitä mies huutaa. Yritän poseerata kameralle, aurinko paistaa silmiin niin etten näe mitään. Onnistun näyttämään ihan sairaan hölmöltä kuvissa. Mitäköhän mies kysyi jään pohtimaan. Alban siltaa ylittäessä luureista pärähtää sama biisi, kun mikä soi HRC-matkalla ylittäessäni pisintä siltaa Lauttasaaresta pois. Mitä, mikä mäihä, siltabiisi!

Toinen kierros ja viimeinen kolmannes, alkaa painaa jo!

14 km. Alkaa jo tuntua joltain, mutta edelleen hyvässä vauhdissa. Kiskon energiageelin jaksaakseni samaa vauhtia loppuun asti.

17 km. Tässä vaiheessa meinaa tulla liikutusitku. Yhtäkkiä Äijälänrannassa huutaa hyvä Katja ”uudet sukulaiseni”, morsiamen kaasonakin ollut hänen serkkunsa tyttärineen. Asuvat ihan muualla, mutta olivat omien kisojen takia Jyväskylässä. Mietin, että reilu kuukausi sitten en ollut vielä ikinä tavannut heitä ja nyt tulivat varta vasten sinne tsemppaamaan. Taisin huutaa jotain että ”nyt alkaa paskimmat kilometrit”, mutta olin ihan superotettu että tulivat. Sanoinko, että olin ihan hurjan iloinen morsiamen suvusta ja ns. uusista sukulaisistani jo muutenkin? He pitävät selkeästi yhtä! Kiitos!

18 km. Uudestaan inhokkikohdassa, Vaajakosken motarin vieressä. Ei enää mitään ryhmää jota peesata ja joka halkoisi tuulta. Vastatuuli repii ja painaa. Minä painan vastaan, mutta vauhti hidastuu. Kello tikittää 5.46 kilometrivauhtia ja ärsyttää. Saamarin tuuli! Näen edessäni ison miehen, tungen hänen taakseen juoksemaan ja yritän käyttää häntä tuulen halkojana, mutta huomaan hyvin pian, että hän juoksee ”liian hitaasti” ja joudun painamaan ohi. Tuuli repii ja lisäksi heittää naamalle kasveista jotain inhaa nöyhtää. ARGH! Useampi juoksutoveri alkaa kävellä. Samaa vauhtia kanssani koko matkan siihen asti painanut pariskunta tiputtaa kävelyyn. Viimeiset kilometrit tuulta vastaan ovat selkeästi kovat monelle.

20 km. Ja taas se mies kameroineen heiluu siellä. Huudan, että ”EN PUHU SULLE ENÄÄ!”, hän iloisesti huutaa jotain jaksaa jaksaa, minä vaan juoksen. Vika mäki 20 kmn kyltin jälkeen painaa. Ei enää tanssiliikkeitä. Haluan maaliin. Kiihdytän vähän vauhtia loppua kohti, mutta paljon ei ole varaa kiihdytellä.

Maali häämöttää!

21 km. Nimeäni kuulutetaan, se on ihanaa pienemmissä tapahtumissa, että kuulee nimensä saapuessaan maaliin. Ennätykseni on 1.59.58 edelliseltä vuodelta. Olen varma, että menen edes sekuntin kovempaa. En stressaa, kunhan juoksen maaliin.

21.1 km. Olen maalissa. Mihinkään ei satu, fiilis on hyvä, ei uuvuta, ei mitään. Juoksinkohan sittenkään tarpeeksi kovaa. Tarkistan virallisen aikani. Juoksin sekuntilleen kahteen tuntiin. 2.00. EI! Jäin ennätyksestäni kolme sekuntin sadasosaa! Jos en olisi tanssinut tai jos olisin vain vähän kiihdyttänyt lopussa tai jos… ÄH!

Noin minuuttia myöhemmin unohdan ne ajatukset. Mitä ihmeen väliä joillain sekunteilla on. Olen päässyt hyvissä fiiliksissä maaliin. Juoksu tuntui lähes koko ajan hyvältä ja jälkifiilis on loistava. Mummilassa odottaa tyttöjen kattama pöytä koristeluineen, sauna, perhe, iloista fiilistä ja tuntuu, että kaikki ovat paljon enemmän fiiliksessä mukana nyt, kun juoksin yksin. Pidetään äidille juoksubileet tytöt huutavat! Mennään nelistään saunaan, minä, äiti ja tyttäret. Käly tulee käymään ennen yövuoroaan ja hämmästyy, kun kerron ketkä olivat kannustamassa. Tuntuu, että suoritustani fiilistellään ihan eri tavalla, kun olin siellä vain yksin. Mistäköhän se johtuu?

Seuraavana päivänä käyn messuilla Teeleidin pisteellä, joka ojentaa minulle pokaalin (eli Teeleidin oman mukin) ja teetä matkaan onnitteluna suorituksestani. Teeleidin Anne sanoo minun olevan hänen idoli. Nolottaa, minähän vain juoksin enkä edes niin hirmuisen kovaa. Mutta olen iloinen, että ihmiset ovat niin ihania.

En tiedä haluanko enää koskaan juoksukisaan. Mutta sunnuntaiaamuna lähtiessäni perheeni, isäni ja pikkuveljen kanssa Jyväskylässä uimaan olen hyvin kiitollinen, että pystyn ja jaksan. Että olen elämäni kunnossa tässä iässä. Että juokseminen oli kivaa, eikä mikään tuskien taival. Että minulla on superkannustava mies, joka suhasi edes takaisin autolla ja oli aidosti iloinen puolestani, vaikka on itse kärsinyt pitkään rasitusvammastaan. Että minulla on niin ihana perhe ja vanhemmat, jotka puuhasivat tyttöjen kanssa miehen kannustellessa. Oli juoksubileet ja sauna. Ja ne ihanat uudet sukulaiset, jotka tulivat. Jo sen takia kannatti juosta.

Painan pääni tyynyyn hyvin kiitollisena. Olipahan mieletön viikonloppu eikä ollenkaan niin yksinäinen juoksu, kuin ajattelin. Kiitos kaikille, kiitos Finlandia-marathon! <3 Mielettömän hyvät järjestelyt!

Oliko kukaan juoksutapahtumissa viikonloppuna? Mitä kivaa teit viikonloppuna?