Heräsin tänään todennäköisesti viimeistä kertaa mummolasta. Montakohan yötä olen viettänyt tuossa kerrostaloasunnossa Helsingissä? Olen viettänyt niin lapsuuden jouluja, kuin yöpynyt omien lasteni kanssa siellä. Nyt viime aikoina olen ollut hyvin useasti pääkaupunkiseudulla ja yöpynyt yksin mummoni luona. Olen arvostanut kovasti noita iltoja, kun olemme ehtineet kahden kesken jutella. Miettinyt monesti, montako näitä yökyliä vielä on, kuinka pitkälle yli 90-vuotias rautarouva jaksaa.

Voimat ovat sen verran ehtyneet, että mummo muuttaa palveluasuntoon. Helpottunein, mutta tietysti hyvin haikein mielin asuttuaan 65 vuotta samassa asunnossa. Miettikää mikä aika. Hän on saattanut naapureita niin hautaan kuin uusiin koteihin. Todistanut monen ystävänsä lähdön ja jäänyt, ollen talossa pisimpään elänyt tyyppi. Jopa lehtihaastattelu hänestä haluttiin tämän vuoksi viime vuonna tehdä, mutta ei suostunut siihen. Tietenkään. Hän pitää matalaa profiilia.

Yli 10 vuotta on kulunut ukkini poismenosta, mutta hänkin on jotenkin läsnä tuossa asunnossa. Kun katselee kuvia ja tuolia missä hän istui lähes aina. Hänkin on jotenkin paikalla tuossa asunnossa.

Nukuimme viime yön (puolikkaan) miehen kanssa kaksin mummolla. Milloin mahdoin viedä hänet ekaa kertaa tuonne mummolaani? En enää muista. Monia kertoja hänkin on siellä vieraillut. Oli vaikeaa mennä nukkumaan, kun päässä takoi ajatus, että mummolaa ei enää ole jatkossa. Toki nyt puhutaan materiasta, sillä onneksi mummo vielä on ja toivotaan, että jaksaa vielä pitkään! Mutta elämässäni pisimpään muuttumattomana ollut asia häviää. Olen nieleskellyt ankarasti samalla mummoa tsempaten, ei ole helppo muutos hällekään.

toppi VERO MODA/ housut SOYA CONCEPT/ kengät MIGATO (Kreetalta)/ korvikset MINE GUNGÖR ART (saatu blogin kautta)

Liikutusta lisäsi vielä se, että olemme ensimmäistä kertaa ikinä erossa lapsista kuusi yötä. Olin siis koko matkan Jyväskylästä Helsinkiin jo pala kurkussa. Kuulin lähtiessämme lasten äänet leikkipuistosta ja kyyneleet nousivat silmiin. Sanoin, että käydään vielä kerran sanomassa heippa, mutta mies kieltäytyi ja kurvasi kohti moottoritietä. Sanoi, että parempi lapsillekin etten mene puistoon nyyhkimään uusia heippoja. Oli varmaankin oikeassa.

Matkalla pysähdyimme miehen isän haudalla, miMIssä tulee käytyä hyvin harvoin. Liikuttava hetki sekin. Sydän sykkyrällä meni siis eilisilta.

Kun luette tätä, minä olen juuri laskeutunut Kroatiaan miehen kanssa kaksin. Huh miten jännää. Ja huh mikä lennon lähtöaika, kello 5 lähtevä lento jätti sen vikan yön mummolassa aika tyngäksi!

Liikututko itse helposti? Onko sinulla vielä isovanhempia elämässäsi?