Viime viikonloppuna teimme pienen kotimaan reissun, jonka varmasti huomasittekin Instasta, paukuttelin sinne innoissani enemmänkin juttuja. Palataan myöhemmin vielä tuohon reissuun, mutta lähdin sinne vähän nihkeässä olossa. Ajattelin, että lenssu on jo menossa ohi, mutta lauantaina pukkasi ihan ihme nuhan. Nenä valui niin, että silmät turposivat ja aivastelin tauotta. Keli oli kylmä. Reissua en halunnut viime tipassa perua, joten matkaan lähdettiin. Reippaasti meikkasin ja puin, sillä ajattelin, että voihan sitä ottaa keväisiä asukuvia, kun alkaa jo vihertää, vaikka onkin kylmä. No vielä mitä, kun yritin tulla teille esittämään keväistä fiilistä, alkoi kuvissa sataa lunta! Siinä sitten yritin pitää silmiä auki nuhalta lumen satessa niskaan, hah.

Mutta toivottavasti saatte silti kuvista inspiraatiota kevättä varten. Minusta oli kiva idea (bongasin kaupassa) pitää mekkoa noin, että avaa sen rehellisesti liiviksi farkkujen kanssa. Näin se menee viileillä keleillä ja kun kesä saapuu, on mekko läpsyjen ja hatun kanssa täydellinen pari helteille. Kivaa vaihtelua sille neuletakki+paksut sukkikset kombolle, vai mitä tykkäätte?

Asuinspiksistä otsikkoon. Olen koko kevään taistellut ei niin hyvän olon kanssa. Olen väsyksiin asti yrittänyt markkinoida itseäni somekanavissa, joka on tuntunut lähinnä pään seinään hakkaamiselta. Homma jotenkin junnaa paikallaan, enkä ole onnistunut kasvamaan tai tekemään tästä ns.puoliksi ammattia yrityksistä huolimatta. Olen käynyt yritysneuvojalla ja ahdistunut siitä, mitä kaikkea pitäisi yrittäjyyden myötä omaksua, missä välissä käyn yrittäjäkurssin, miten siitä selviää yksin, meillä ei ole perheessä yrittäjiä, keneltä voisi ikinä kysyä neuvoa. Miettinyt, ettei minusta ole sittenkään hommaan.

Pitkät lenkit ovat keväällä jääneet, sillä en ole jaksanut yksinäni juosta pitkään. Se on vain tylsää. Miehen kanssa emme ole juosseet yhdessä neljään kuukauteen. Ajattelin tsempata ja sain juostua yhden 15 kilometrin lenkin yksin, jonka jälkeen iskikin flunssa. Ensi viikolla olisi puolimaraton, jonne menen jos ei lenssu enää kaada ja jonne menen törkeän huonolla valmistautumisella. Nähtäväksi jää, pääsenkö maaliin asti, ennätyksiä ei ainakaan tehdä.

Olen myös ottanut talven aikana painoa, jonka syyt tiedostan täysin. Tiedättekö, kun on hyvä mieli ja draivi päällä, jaksaa myös pitää itsestään paremmin huolta. Sitten kun mieli vetää mustaksi, ei jaksa välittää niin syömisistä ja juomisista ja… Paha olo lisääntyy. Vaa’alla en ole käynyt iäisyyksiin, mutta vaatteet kertovat karua kieltään ja kaipaan sitä omaa hyvän olon painoa (tai oloa enemminkin).

Koen olevani hirveän epäonnistunut kaikessa, mitä yritän. Oli se sitten bloggaaminen, harrastukset, työnhaku tai kodinhoito, kaikki on ollut kevään ajan ihan levällään. Takaraivossa hakkaa koko ajan myös se, pitäisikö meidän vaihtaa kotia, nyt kaikki on vihdoin korjattu ja tämän voisi myydä. Mutta mihin mennä? Kuten moni tietää, olemme kuusi vuotta pyörittäneet tätä taloasiaa, muuttaneet pois, korjanneet kaiken, istuneet oikeudessa. Viimeinen pala oli väärin tehty katto, joka korjattiin syksyllä. Mutta mitä nyt? Mihin mennä?

Olen ihan kynsin ja hampain hokenut itselleni positiivisia mantroja. Että ei voisi paremmin mennä, kun on kaksi tervettä lasta. Itse olen pystynyt juoksemaan, vaikka olen sairastellutkin tänä keväänä enemmän kuin aiemmin. Liikunta on ihanaa, lapset ovat ihania ja olen saanut aika ajoin tehdä aivan ihania yhteistöitä blogin kautta. Sen lisäksi, että ne ovat tuoneet pieniä lisätienestejä, ne ovat antaneet jotenkin onnistumisen tunnetta ja merkityksellisyyden tunnetta. Tiedätte, sitä samaa tyydytystä kuin mitä töistä saa. Minä onnistun, joku tykkää työstäni ja haluaa sitä lisää! Olen saanut niistä itse ihan hulluna irti, joten nieleskelin tyhjää, kun viikonloppuna Instasta katosi 30 seuraajaa hashtagin kaupallinen yhteistyö-myötä. Tai johtuiko siitä vai muusta sattumasta, kuka senkin tietää. Yritin olla ajattelematta.

Eilen oli hyvä päivä. Menin aamulla näyttämään ihotautilääkärille hurjan näköistä luomea, joka tutki muutkin luomet (minulla on niitä satoja) ja totesi, ettei tästä tarvitse olla huolissaan. Teki mieli itkeä. Pelkään ihan hirveästi monesti sairastuvani vakavasti. Kiitin taas elämää. Kävin kahvakuulatunnilla ja siitä voimaantuneena avasin vihdoin, kuuden viikon pähkäilyn jälkeen netissä käytävän yrittäjäkurssin. Ystävä kävi kylässä juttelemassa iltapäivällä, oli ihanaa kun meillä kävi joku! Yritin hokea, että kyllä minä tähän pystyn. Illalla pääsimme miehen kanssa kaksin iltarasteille mummin tullessa yökylään. Oli ihan älyttömän kivaa loikkia pitkin metsiä taas flunssan jälkeen. Saimme hien pintaan, löysimme kaikki rastit ja pussasimme lopuksi.

paita ONLY/ mekko KAPPAHL/ farkut CUBUS/ korvikset H&M/ kengät ystävältä ostettu

Päivässä oli hurjan paljon kiittämistä. Silti kun näin illalla kaksi vuotta vanhan kuvan, hätkädin. Olinpas pieni. Toiko se sitten jonkun onnen? Jäin soimaamaan itseäni, että olen elänyt niin pellossa kevään. Tuijotin koneella auki olevaa yrittäjäkurssia. Ahdisti. Mies kysyi mikä vaivaa, en halunnut purkaa hänelle asioitani. Kaikki muut nukahtivat, minä luin itsekseni tiistain puolelle asti Michelle Obaman elämänkertaa ja hämmästelin, miten hurjan määrätietoisia ja kunnianhimoisia ihmisiä maailmassa on. Mikä itseäni vaivaa, kun lillin jossain välitilassa enkä saa elämästä otetta tai saa tehtyä napakoita päätöksiä?

Hermostutti, että niin hienon ja kivan päivän jälkeen mieli vaan veti mustaksi. Mikä senkin aina tekee? Vaikka tiedostaa kaiken hyvän, kiittää siitä ja tajuaa, miten onnekas on, mieli meinaa huutaa vaan miten monessa asiassa sitä on epäonnistunut. Itsemyötätunto taitaa olla ominaisuus, joka unohtui asentaa minuun kohdussa kokonaan. Se pitäisi ehkä opetella!

Tiedättekö tällaisen fiiliksen? Nyt uutta päivää kohti kahden iloisen pikkuneidin kanssa, jotka ovat kyllä enemmän, kuin elämältä voi pyytää. Oli vain pakko purkaa näitä mietteitään tähän väliin!

Ja hei, huomiseen asti on aikaa osallistua arvontaan täällä, klik!